Hyvää uuttavuotta!

Tämän hämmästyttävän äänen omaavan naisen ja haikean kappaleen välityksellä, hyvää uuttavuotta kaikille!

olot nyt

Minun pitikin tänne vähän listata oloja ja juttuja raskauden tästä vaiheesta.

- Naamassa on finnejä. Pöh.
- Parin tunnin välein on syötävä, muuten iskee paha olo. Ja mikään omena ei auta vaan sen on oltava leipää tai jotain tukosampaa.
- mulla on kauhea piimähimo! Ja jukurttia menee kans. :)
- Rintoja aristaa mut ne ei onneks oo paljoo kasvanut. Täyttää ne noi liivit ehkä vähän entistä paremmin...
. Iltaisin mahaa turvottaa niin et näyttää ku oisin viikolla 17 raskaana.
- jänskää, että milloin tuo maha pompsahtaa kunnolla näkyviin! Neljäs raskaus kuitenkin menossa et voi olla että aika pian se sieltä pulpahtaa...
- olo on vuorotellen luottavainen ja vuorotellen pelokas.
- toivon vaan että viikot kuluis aluks nopeaan, että sais TIETÄÄ miten tässä käy... (no siis kaikkee ei voi tietää mut juu nou)

Ainiin! Äippäpolilta soitettiin ja varmisteltiin että tarvitaanko meille istukka- tai lapsivesitutkimusta. No ei tarvita kun meidän sairautta ei valitettavasti pysty mitenkään tutkimaan... no mutta lupasivat erikoislääkärin tekemään sitten sitä ultraa viikolla 12. Joskus ne munuaiset voi näkyä jo silloin, ja jos ne näkyis (+rakko) niin mun huoli ois ohi ainakin suurimmaksi osaksi. Mut kiva et ne näin pian oli yhteydessä. Tuntuu, että meidät otetaan ihan tosissaan ja että meistä huolehditaan.


Onneksi maanantaina alkaa työt niin en kerkii miettimään tätä koko ajan! Varmasti myös blogin päivitystahti hidastuu kun ei ole aikaa ja enenrgiaa niin usein kirjoittaa... koitan kuitenkin ehtiä pari kertaa viikossa. :)

Nyt hyvää loppuvuotta kaikille ja onnea vuodelle 2012! Tuokoon uusi vuosi sen mitä toivot ja vieköön sen mitä et elämääsi halua.

neuvola nro 1

Kävin tänään ensimmäisessä neuvolassa. Sovittiin mun terkan kanssa se näin aikaisin, että saadaan ajoissa käytyä kaikki asiat läpi. Olo olikin aika pettynyt, kun vastassa olikin ihan vieras täti. Kätilö ja kuulemma harjoittelussa siellä äitiysneuvolassa... tai jotain. No menin kuitenkin sinne sisään, vaikka mietin jo että voi ristus nyt mun pitää alkaa selittämään koko repertuaari tälle naiselle.

No se oli onneksi lukenut meidän tiedot, mutta ne TAYSista lähetetyt paperit oli siis mun terkalla vaan paperimuodossa ja siksi siis tämä tuuraaja ei ollut löytänyt niitä. Hmph. No, selostin lyhyesti että mistä on kyse. Terkka osoittautuikin hyvin mukavaksi tädiksi, joka ihanasti sanoi (kuten anniina tuolla aikaisemman tekstin kommentissa) että raskaus on aina tavallaan riski, ja että koskaan ei ole takeita siitä, että lapsi syntyy terveenä. Vaikka seulat ja ultrat ja kaikki näyttäisivät normaaleilta, aina on mahdollista että jotain tapahtuu tai että lapsella on joku sairaus. Useimmiten kaikki menee hyvin, mutta aina ei. Hän ei pitänyt meitä mitenkään hulluina ryhtyessämme tähän uudestaan.

Neuvolassa katsottiin paino (pari kiloa jo tullut ajasta ennen raskautta! kääk!), hemoglobiini ja verenpaine. Kaikki oli hienosti. Meidän neuvolaan on tullut edellisen kerran jälkeen sellainen liikuteltava ultra, ja kysäisin että voidaanko kurkata sillä... terkka varoitteli, että viikot on kovin aikaiset ja laite melko vanha, että se voi olla että siellä näkyy pelkkä ruskuaispussi ja siitä ei sitten pidä huolestua. No, aikansa siinä ultralla pyörittelivät niin löytyihän ötökkä sieltä. :) Mitään laskennallista sykettä ei löydetty näin pieneltä mutta jotain liikehdintää olimme havaitsevinnamme. Että eiköhän siellä kaikki ihan kunnossa ole... Ainakin tiedetään, että siellä on oikeassa paikassa ihan oikea pieni ötökkä.

Muutenkin olo ensimmäisen neuvolan jälkeen oli iloinen ja positiivinen, vaikka sitä sykettä siellä ei nyt nähtykään. Minua kuunneltiin ja kaikki asiat käytiin läpi. Lääkäri tulee tekemään niskapoimu-ultran, toivottavasti paras mitä sieltä äippäpolilta löytyy. Ja suolistosairauteni laitettiin lähetteeseen mukaan, joten he siellä arvioivat tarkoittaako se jotain seurantaa.

Jos joku minua alkaa huolettamaan tässä lähiviikkoina, en epäröi yhtään soittaa omalle terkalleni ja pyytää mahdollisuutta pikaiseen ultraukseen. Jotenkin luulen, että sellainen pieni ylellisyys minulle suotaisiin...

Sellaista täällä tänään.

rv 7+3

positiivisen perässä

Miten nämä ensimmäiset viikot matelevatkin niin kovin hitaasti? Tuntuu, että aika ei kulu millään, mutta toisaalta - vastahan se viiva piirtyi testiin ja nyt on "jo" kuitenkin 7+0. Vähänhän se vielä on, mutta enää kolme-neljä viikkoa ekaan ultraan! Ellen saa suostuteltua terkkaa vilkaisemaan tuonne ekalla käynnillä, joka on jo torstaina.

Minulla on neuvola näin poikkeuksellisen aikaisin, koska on kaikenlaisia juttuja, mitä pitää selvittää. Pitää selvittää, että vaikuttaako tämä sairauteni jotenkin, eli menenkö sen vuoksi tarkempaan seurantaan tai jotain... Myös TAYSiin pitää laittaa lähetettä rakenneultraan, tai no sitten kun raskauden kesto on varmistettu eli ensimmäisen ultran jälkeen. Ja muutenkin, haluan ehkä vähän purkaa ajatuksiani terkalle tästä raskaudesta...

Ajatelkaa, tämä on minun neljäs jouluni raskaana. Neljäs! Vuonna 2007, 2008, 2010 ja 2011. Se välivuosi oli se kun Typy oli vauva. Isovanhemmat tietävät nyt raskaudesta ja vastaanotto on ollut... mielenkiintoista. Isäni on ainoa joka ei ole sanonut mitään idioottimaista tai reagoinut oudosti. Hän onnitteli ja puhuu jo siitä kun "unto" syntyy. Hän on näemmä myös antanut nimen masutyypille. Sitä minä kaipaankin. Normaalia suhtautumista raskauteeni. Kyllähän minä tiedän riskit, joten en halua niistä jatkuvasti puhua. Tarpeeksi vaikeaa muutenkin on pyrkiä nauttimaan tästä olotilasta. Mielummin jätän puheenaiheen anopin ja äitini kanssa kokonaan pois kun en jaksa heidän asennettaan. "kylläpä sä oot rohkea. hattua nostan sulle." tai "huomaatteko kun tämä toistaa vanhaa kaavaa - saat töitä ja tulet sitten raskaaksi ja sitten..." No toivottavasti EI noudata samaa kaavaa. Ärsyttävää. Tiedänhän sen, että he ovat huolissaan ja toivovat vain parasta mutta saisivat kyllä pitää ajatuksensa ihan itsellään jos eivät kykene positiiviseen ajatteluun.

Raskaudesta nauttiminen on kyllä vähän niin ja näin tällä hetkellä... oksetusolo vaivaa pitkin päivää ja mikään ei oikein maistu. Väsyttää ihan kamalasti ja mieli tekisi vain nukkua. Maha on iltaisin turvoksissa ja näyttää kuin olisin jo viikolla 15. Eli hienosti menee. Ja täysin samaan tapaan kuin muissakin raskauksissa. Myös samaan tapaan kuin typyn raskaudessa. Viikko sitten ilmenneet vuodot eivät ole toistuneet, joten uskotaan niiden olleen vain niitä kaikille tyypillisiä vuotoja.

Mutta olo on onnellinen ja vähän hämmentynyt: ihanko sain nyt molemmat, sekä raskauden että uuden työpaikan? Tällä hetkellä olo työpaikan suhteen on vähän ristiriitainen - olen todella iloinen ja onnellinen työpaikasta, mutta tämä väsymys... viikon päästä pitää jaksaa herätä ennen kuutta! Ja raahata ipanaa päiväkotiin rattailla.... ja ja kaikkea. Kun toisaalta olisi ihanaa kasvatella masua kotosalla, mutta kyllä mieli on sitten hyvä kun jää äippälomalle ja äippäraha on sen verran isompi... ;)

Nyt pötkölleen - TAAS on paha olo. (tää muistuttaa TOSI paljon typyn raskautta - toivottavasti se on hyvä enne)

rv 7+0

Ihanaa ja lämpöistä joulua kaikille blogin lukijoille!

väsyttää

Väsymys on kyllä ihan infernaalista just nyt. Meillä ei todellakaan oo tehty mitään joulusiivousta. Siivosin mä ihan normisti, piti lattiatkin pestä mut en jaksanut sitten kuitenkaan. Sauna on pesemättä, pölyt pyyhkimättä... musta tuntuu että täällä on jopa sotkuisempaa kuin yleensä! No, ei olla aattoa kotona niin eipä se haittaa. :)

Jouluruuat meille tänä vuonna valmistaa saarioinen, hk ja muut ihanat ystävät. Ei vaan puhti riitä. Lihapullia teen ite ja bataattilaatikon viemisiksi koti-kotiin, jossa vietämme siis joulun. Mut huh. Miten ihmeessä mä tuun selviämään tammikuusta kun töitäkin pitäisi jaksaa tehdä?

Nytkin uni painaa silmiä ja kello on kahdeksan. Taidan käydä suihkussa, syödä iltapalaa ja painua sänkyyn heti kun tipunen on nukahtanut... ainiin, lahjoja on paketoimatta! En voikkaan ihan vielä... zzz...





Mutta jos en ehdi palata ennen joulua, niin toivotan jokaiselle lukijalle lämpöistä joulua!!!

nimi paperissa

Noniin, nyt on sitten nimi työsopparissa. Kävipä tämä kaikki nopeasti! Perjantaina haastattelukutsu, maanantaina haastattelu ja keskiviikkona nimi paperiin. :D

Jännittää tosiaan kovasti oma jaksaminen, mutta kuitenkin kevättä kohti mennään niin eiköhän se siitä suttaannu. Muistan edellisestä syksystä kun olin raskaana ja kuljetin lasta päiväkotiin ja kävin itse töissä... niin siis en muista. Muistan vaan että olin väsynyt. Infernaalisen väsynyt. Muistan, että oli pimeää ja että oli raskasta, mutta en juurikaan mitään muuta. Saapi nähdä katoaako minulta koko alkuvuosi tämän väsymyksen ja uuden työn ja kaiken muun siihen liittyvän alle... 

Koitan kuitenkin ottaa kaiken positiivisella mielellä vastaan: ainakin uusi työpaikka estää pohtimasta raskautta 24/7, ainakin autottomuus tarkoittaa sitä, että tulee ainakin vähän liikuntaa joka päivä, ainakin taloustilanteemme kohenee niin, että saatan saada jopa rahaa säästöön nihkeämpiä tulevia kotikuukausia varten.

Jännittää myös, miten lapsi tottuu taas päiväkotiarkeen, mutta eiköhän se siitä. Onneksi miehellä on vuorotyö, niin ei Tipusen tarvitse olla megapitkiä päiviä hoidossa. Varmaan päivät tulee olemaan 7-15 ja 10-17. Vuorotyössä on tietenkin myös huonot puolensa, sillä iltavuoroviikkoina emme tule tapaamaan mieheni kanssa ollenkaan. Eli rankat ajat edessäpäin, mutta kyllä tämä työkokemus on kullan arvoinen minulle tulevaisuutta ajatellen. Ja myös kullan arvoinen äitiyspäivärahan suuruuden suhteen. ;)

Tällaisissa tunnelmissa tänään! Ainiin, onko joku joulukin tässä jossain.... no kuusi kimmeltää jo olohuoneessa. :) Voin sanoa että nyt on aika hyvä mieli. Joko nyt meidän onnemme kääntyisi? Joko nyt alkaa asiat luistamaan? Uusi vuosi alkaa hyvissä merkeissä...

oho!

Ja niinhän se meni, että sain työpaikan! Hui sentään!

Nyt pitää ihan tosissaan siis kahden viikon päästä lähteä töihin! Hienoahan se on, mutta jännittää miten jaksan ilman autoa kuskata tyttöä päväkotiin ja kulkea bussilla töihin... No, kyllä sen jaksaa kun tietää että kevät tulee ja valoa kohden mennään. =)

Mutta tuntuupa hienolle, oikeastaan ensimmäinen kerta kun minut on palkattu kahdeksan haastatellun joukosta johonkin työhön. Minulle sanottiin, kun sain tämän mukavan puhelun, että olin juuri sellainen henkilö, jota he olivat etsineetkin. Mahtavaa! Paikka on määräaikainen, mutta kuitenkin!

Ja samalla kun olen superiloinen tästä uudesta elämänvaiheesta, tunnen olevani rikollinen kun en ole kertonut heille olevani raskaana. Mutta tämä on kuitenkin näin alussa ja kyllähän raskaana olevakin tarvitsee töitä... ja se ei muuta minun osaamistani mitenkään. Joosain vaiheessa minun on se paljastettava esimiehelleni jonka kanssa tulen olemaan samassa työhuoneessa ja projektissa.

Mutta niin se vaan tämä vuosi näytti muuttavan suuntaansa loppua kohti. <3
Nyt toivotaan, että jaksan alkuvuoden puuskuttaa tuiskussa ja lumessa. Keväällä jaksan mitä vaan!

huijari

Pahoittelen että täällä tulee nyt vaan raskausaiheisia postauksia, lupasin kyllä laittaa muutakin mutta tämä on nyt niin sanotusti aika iso juttu...

Olen käynyt nyt kahdessa työhaastattelussa. Miksi minusta tuntuu, että minä huijaan ihmisiä kun menen raskaana ollessa työhaastatteluun? Vaikka siinä ei pitäisi olla mitään moraalitonta tai väärää, niin silti tunnen oloni jotenkin rikolliseksi. Hienosti se yhteiskunta saa meidät tuntemaan että raskaana olevat eivät kuulu joukkoon. Hmph. Eipä tämän ikäisellä lapsia haluavalla naisella ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä työelämään tulee sitten raskaaksi tai ei, eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä?

Olo on oksettava. Väsynyt. Yh. Selvästi raskaana ollaan. Eipähän tarvitse murehtia, että onko tuolla masussa oikeasti joku. Ainakin olo on niin kaamee. Mikä on tietysti hyvä juttu! Niin kauan kun se on siedettävä enkä oksenna, voin sanoa että nautin tästä olotilasta. Mutta tietenkin samalla pelkään että kärsin sen turhaan. :/

Jostain olisi kaivettava se lasikupu taas esiin. Se kupu, jonka alle voisin piiloutua kaikelta pahalta ja leikkiä että kaikki on hyvin. Silloin pystyisin nauttimaan tästä vielä enemmän.

Nyt ei kykene enempää. Tipunen on unilla. Mä meen kans.... zzzz.

rv 6+0

voi ei

Huomaan ajatukseni vaivihkaa eksyvän sellaisiin asioihin kuin että miten sitä oppii elämään kahden lapsen kanssa, mitenhän Tipunen suhtautuu sisarukseen, onkohan se tyttö vai poika.... kunnes muistan, että on pakko lisätä iso JOS näihin kaikkiin. JOS kaikki menee hyvin. JOS meille oikeasti tulee vauva. Vielä mieli on niin epäuskoinen, että jotenkin en vaan uskalla ajatella niin pitkälle. Voi ei - en saisi ajatella niin pitkälle mutta väkisin näen mielessäni jo ensi syksyn. Pelkään vaan että matto riuhtaistaan alta ja taas olen kuvitellut elämää kahden lapsen kanssa turhaan.

Eilen illalla vessassa käydessäni paperiin jäi hieman punaista. Sitä oli vähän ja tänään oli vain ruskeaa, joten en usko sen olevan mitään ihmeellistä. Näitä pikkuvuotoja tulee suurimmalle osalle alkuraskaudessa. Mutta kyllä se taas muistutti minua, että vaikka en sitä keskenmenoa varsinaisesti pelkääkkään, en voi sivuuttaa sitäkään. Se on hyvin mahdollista myös meidän kohdalla. Ihan tavallinen keskenmeno. No, sellaista ei nyt ainakaan ole näköpiirissä ja toivotaan ettei tulekaan. En minä sitä mielelläni kokisi ja tulisin siitä kyllä kovin surulliseksi. Mutta mielummin ottaisin keskenmenon kuin keskeytyksen puolessa välissä raskautta. Tiedättehän.

Mutta silti... ajatus karkailee ensi kesään. Olenko isosti raskaana vai surullisena puoli-ihmisenä? Olenko valmistautumassa vauvan tuloon vai missä elämä on ensi kesänä? Minkähänlainen lapsi meille tulee? Siis jos se tulee? Miksi ei voisi olla sellaista ennustajaa, joka voisi sanoa nyt minulle suoraan miten asiat tulee menemään niin voisin sitten jo alkaa valmistautumaan siihen.... hyvässä tai pahassa.

auvoinen olo

 - NOT.

Kyllä mä tämän pienen ällötysolon siedän mutta tämä flunssa se on mikä ärsyttää. Niistän, niistän, yskin ja taas vähän niistän. Yyh. Inhaa. Ja tähän kun liitetään tämä alkuraskauden kaamea väsymys ja oksetusolo niin avot. Jopas on olo auvoinen eli ei. = raato.

Mutta niin se menee, Tipusta odottaessa oli samoilla viikoilla huonon olon ekat aallot, ja sitä kesti sitten seuraavat neljä-viisi viikkoa. No kyllä se kestetään kun jokainen huonon olon aalto tarkoittaa sitä, että siellä myttyräinen on olemassa ja kasvaa. Paha olo tulee lähinnä sitten kun ruokailusta on kulunut tietty aika. Eli noin kaksi tuntia... siksi minun pitääkin syödä koko ajan.

Ensimmäinen himotus minkä nyt olen löytänyt, eli mikä vain maistuu tosi hyvälle suussani varsinkin kun huonon olon aalto iskee on sellainen kammotus kuin nuudelit. Ne aromivahvennenuudelit. Suolaa... mmmmm..... Näin aikaisin on turha vielä mennä sanomaan mitään, mutta täytyy seurata että mikä tässä raskaudessa alkaa maistumaan. Nimittäin tyttöraskauksissa olen ollut kaiken makean perään, kun taas siinä yhdessä poikaraskaudessa olin suolaisen perään.  ;)

Nyt kuumaa glögiä ja sohvalle viltin alle. Huomenna olisi kaiken huipuksi työhaastattelu sellaisessa paikassa jossa olen ollut ennenkin töissä, eli mahdollisuudet ovat ihan hyvät. Mutta huh... töihin tammikuussa?! Kääk. Juuri nyt kun olisi sellainen olo että voisi vaan völliä kotona ja kasvatella masua... Se tekisi kyllä minulle aika hyvää päästä vähäksi aikaa töihin tuulettumaan taas ennen äitiyslomaa ja kotonaolemista. Ei tulisi myöskään niin hysteerisenä kytättyä omaa raskausoloakaan kun ei olisi aikaa. Mutta tosiaan, nyt lepuuttamaan että huomenna olen aamulla virkeänä... onneksi tipunen nukahti tänään nopeasti ja jo kymmenen yli kahdeksan.

Joulumuistamisia

suklaatehtaan tuotoksia

Itsetehty joululahja: kuppi kirpputorilta, kynttilä vanhoista steariininjämistä ja sydänlangasta ja lautasella itsetehtyjä suklaatryffeleitä.

Tipun kanssa askarreltiin päiväkodin tädeille joulumuistamiset: harsopussukassa suklaakonvehteja ja hieno kortti, joka on askarreltu yhteistyössä Tipusen kanssa. :)

oloja ja foolihappoa

Voihan väsymys. Ja ällötys. Suussa maistuu koko ajan paha maku... yh. Ja päänsärky.

Eli eipä tarvitse uusintatestejä täällä tehdä, raskaana ollaan ja selvästi. Vielä ollaan pidetty salaisuutena tämä, mutta eiköhän me pian tuleville isovanhemmille kerrota ja muutamalle läheiselle ystävälle myös. En minä tätä salaisuutena pysty kuitenkaan kovin kauaa pitämään, ja kuten todettu, minä en niinkään sitä keskenmenoa pelkää vaan sitä mitä rakenneultrassa sanotaan. Ja sinne asti on mahdotonta pitää salaisuutta.

Eli ei auta kuin nauttia tästä olotilasta. Ja vaikka nämä alkuraskauden krempat eivät sieltä mukavimmasta päästä olekkaan, rakastan silti tätä olotilaa. Pitänee ostaa jääkaappiin jotain naposteltavaa, jotain sellaista helppoa minkä voi napata suuhunsa kun alkaa ällötysoloa pukkaamaan. Se ei vielä ole kuin pieni aavistus, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, tulee se voimistumaan tuossa kahden viikon sisään. Yhdessäkään raskaudessa en ole joutunut oksentamaan, mutta kyseessä on sellainen kestokrapula ennemminkin. Koko ajan ällöttää ja päätä jomottaa. Typyä odottaessani mehujäät olivat hittituote raskausajan pahoinvointiin. Viime raskaudesta en muista... taisi olla pähkinät.

Kävin ostamassa foolihappolisää. Otan nyt joka päivää 400 mikrogrammaa foolihappoa ja 10 mkrgr d-vitamiinia. Omega3-valmisteet pitäisi lisätä listaan vielä kunhan ehdin. (Muistakaa kun ostatte noita omegakolmosia tarkistaa, että siihen ei ole lisätty a-vitamiinia.) Lisäksi nautiskelen maitohappobakteerituotteita, eli gefiluspiimää tai -jugurttia. Muistan joskus lukeneeni, että vastaavien tuotteiden käyttäminen raskausaikana vähensi lasten mahdollisia allergioita. Tiedä sitten onko siinä mitään taikaa, mutta ainakaan Tipusella ei ole mitään allergioita. Ennen olen syönyt multivitan raskausajan monivitamiinia, mutta syön kuitenkin pääsääntöisesti terveellisesti, ja en halua syödä ravintolisiä turhaan. Ja foolihappo on kuitenkin ehdottoman tärkeää, niinpä päätin syödä sitä nyt erillisenä tablettina.

Mitäs muuta... vähän olo on vielä pöllämystynyt. Sellainen että saapi nyt nähdä miten tässä käy. Mutta pikkuhiljaa alan rakentelemaan uskoa tulevaan. Jospa se olisi nyt meidän vuoromme?

rv 5+0

mietteitä kahden viivan jälkeen

Olo on jotenkin hämmentynyt. Olen samaan aikaan älyttömän onnellinen, järjettömän peloissani, naivin optimistinen, surullinen ja haikea sekä tippa linssissä koko ajan kaikista näistä edellä mainituista syistä. Itken kuunnellessani tiettyä musiikkia, katsellessani lumisadetta, viikatessa pyykkiä, ajatellessani joulua, halatessani tytärtäni... no, ymmärrätte varmaan. Saattapi niillä kuuluisilla hormoneillakin olla osansa asiassa - minulla ne eivät vaan ole aiemmissa neljässä raskaudessani koskaan aiheuttaneet tällaista. (öh eikun siis aiemmissa kolmessa, tämän ollessa neljäs) Siksi oletan että kyse on vaan muuten henkisestä sekasorrosta pääni sisällä.

Mutta pääasiassa olo on positiivinen. Jotenkin tämä tuntuu oikealta, hyvältä. Ja tämä voi kuulostaa hassulta, mutta olen jotenkin aina kuvitellut meille loppukesän tai alkusyksyn vauvan. Aivan kuin se kuuluisi olla niin. Aivan kuin se olisi luonnollinen osa perheemme jatkumoa. Tai sitten tämä on se naivi optimismi joka kuiskii jossain pääni sisällä...

Minä en varsinaisesti usko kohtaloon tai siihen, että tragedioilla on syynsä. Uskon kyllä tietenkin, että olen tällainen ihminen juuri niiden tapahtumien kautta, mitä minulle on elämäni varrella tapahtunut. Mutta en usko että kärsimys jalostaa ihmisen esimerkiksi paremmaksi äidiksi. Minä olen kaikenkaikkiaan varsin keskivertoäiti. Superäitiä minusta ei saa tekemälläkään - olen ihan liian laiska ja itsekäs siihen muottiin.

Mutta ehkä huomaan joskus muutaman kymmenen vuoden päästä tässä kaikessa jonkun merkityksen. Tai ehkä se tulee välähdyksenomaisena minulle vanhana mummona kuolinvuoteellani juuri ennen kuolemaa - jaa että noinko se onkin. No, se miten minä olen pärjännyt tässä raskaassa ja tunnekylläisessä elämänvaiheessa, on asenteeni elää päivä kerrallaan. Ongelma kerrallaan.

Kun odotin Tipua, muistan pelänneeni ihan tosi paljon. Mutta olo oli jotenkin oikea. Haluan uskoa, että se sama olotila nyt tässä tarkoittaa jotain. Silloin osasin myös siirtää pahimmat pelkoni suuren lasikuvun alle. Tai itseni. Siirsin siis tietoisesti ahdistuksen ja pelon syrjään, että pystyin nauttimaan raskaudesta. Toivottavasti osaan tehdä sen myös tällä kertaa, sillä rakastan raskaanaolemista. Hyvine ja pahoine puolineen. Haluan nauttia tästä, sillä tämä voi olla elämäni viimeinen raskaus.

Rakastan sitä tunnetta kun keho muuttuu raskauden myötä. Rakastan sitä katsetta, jonka näen peilistä. Rakastan sitä kasvavaa vatsakumpua ja sitä hehkua, rakastan lapsen liikkeitä ja sitä yhteyttä, joka äidillä on kohdussa kasvavaan lapseensa. Rakastan raskaanaolemista. Toivottavasti saan nauttia tästä olosta nyt loppuun saakka. Siihen saakka että olo on jo tuskainen ja jäljellä ei ole enää juurikaan rakkautta sitä raskaanaolemista kohtaan... ja sitten se rakkaus siirtyy siihen lapseen.

Pitkä matka on edessä. Pysynköhän järjissäni tämän matkan ajan. Muistuttakaa minua välillä jos alkaa näyttää huolestuttavalta. Jos huomaatte, että nyt se on sekoamassa, niin muutama rauhoittava sana voi olla tarpeen.  Sairastahan tää on mutta sillä mennään. ;)

*** rv 4+3 ***

joka päivä ja joka ikinen yö

Lapsilleni
 

Menetetyille, 

Oleville,

Tuleville. 

Rakastan.

Ja taas mennään....

Tänään testiin pärähti itsenäisyyspäivän kunniaksi kaksi viivaa!!

Jos geenilotossa prosentit on meidän puolella, niin tänne tulisi ensi elokuussa vauva. Huh.
Pitkä on matka mutta tästä se lähtee taas.

Pitäkää nyt sitten sormet ja varpaat ja vaikka kainalokarvatkin ristissä meidän puolesta. <3

haamuoireita

Huomenna tai viimeistään maanantaina odotan menkkoja saapuvaksi. Oloja ei ole yhtään, siis ei mitään. Se voisi tietysti olla hyväkin merkki, mutta olen kaikissa raskauksissa tiennyt ennen testiä olevani raskaana. Paitsi ekalla kerralla aloin aavistelemaan melko myöhään ja rupesin laskemaan päiviä, kun tein testin olin silloin viikolla 7.

Mutta mutta. Ärsyttää. Kyllähän mulla mahaa on nipistellyt pitkin viikkoa mutta se jos mikä on helposti itse kehiteltävä oire. Vaikka kuinka itselleni sanon, ettei kannata tutkailla liikaa niin silti, juuri viikkoa ennnen menkkoja alan tuijotella itseäni peilistä koittaen havaita jonkun merkin. Jonkun selvän tunteen siitä, että nyt olisi tärpännyt. Tutkailen olotiloja, jokaista nipsaisua, huimaushetkeä, ruokahaluttomuutta. Hetkellisiä ällötysoloja ja vihlaisuja alavatsalla. Nämä ovat haamuoireita, joita saan helposti kehiteltyä itselleni joka kierrossa joten en enää sellaisiin luota. Seuraavaksi luotan ainoastaan kuukautisten poisjääntiin ja kahteen viivaan tikussa.

Nyt olen flunssan kourissa kotosalla. Kurkku on kipeä, yskittää, heikottaa. Nämä eivät ole siis haamuoireita vaan ihan tavallinen flunssa. Enköhän lähde tästä keittelemään kuukupin valmiiksi, luulen että menkat saapuvat viimeistään maanantaina elämääni ilostuttamaan. :/

Se ikäero

Tämä on asia joka vaivaa minua, vaikka en sille mitään voi. Mielikuvissani, ihan ensimmäistä lasta odottaessani, näin meillä kolmilapsisen perheen, jossa kaksi ensimmäistä olisivat lähekkäin syntyneet - parin vuoden ikäerolla - ja kuopus tulisi sitten vähän myöhemmin kun äiti ehtisi käydä hetken aikaa työelämässä. No, se kupla puhkaistiin jo silloin ensimmäisen keskeytyksen yhteydessä.

Mutta vielä nytkin, tänä syksynä, elättelin toiveita siitä että ikäero olisi pieni. Että heti häiden jälkeen tulisin raskaaksi ja kaikki menisi hyvin... No eihän tässä vieläkään ole montaa kiertoa mennyt, mutta alkaa jo ahdistaa. Ikäeroksi kun tulee vähintään se 3v 3kk jos tästä kierrosta onnistuu. Mitä todennäköisimmin (ei mitään raskausoloja, luulisin että tietäisin jo jos olisin raskaana... nyt menossa joku kp 24) se tulee olemaan vielä enemmän. Ehkä lähempänä neljää vuotta.

Olen koittanut lohduttaa itseäni, että se ei ole niin kovin suuri ikäero ja että siinä on paljon positiivisiakin puolia. Olen käynyt lueskelemassa muiden positiivisia kommentteja tällaisesta samanlaisesta ikäerosta ja koittanut omaksua saman ajattelumallin. Mutta mutta... vaikeinta on hyvästellä ne mielikuvat ja haaveet, joita minulla on ollut. Yritän ajatella, että perhe muodostuu juuri sellaiseksi kuin se muodostuu, ja että ikäerot sisarusten välillä ovat merkityksettömiä - tärkeämpää on ylipäänsä saada sisarussuhde.

Ja halusin tietysti myös siksi kaksi lähekkäin, että heistä olisi toisilleen leikkikaveria. Lueskellessani niitä keskusteluja tästä ikäeroasiasta luin yhden mukavan kommentin joka kuului suurin piirtein näin: lapsillani on samanikäisiä kavereita kyllä naapurissa, päiväkodissa ja koulussa, että ei sen sisaruksen rooli ole aina olla kaveri vaan nimenomaan sisarus.

Miehelleni kun puhuin tästä ikäeroahdistuksesta niin hän miehiseen tapaan vain tokaisi: "no se ikäero on se mikä se tulee olemaan. turha sitä on miettiä."

Pah.
Miehet.

Pienen naivin mieleni sopukoissa vielä elättelen toiveita että meistä tulisi joskus kolmilapsinen perhe. Meidän taustoillamme ja todennäköisyyksillämme se on hyvinkin fifti-siksti. Jos olisin älykäs ja viisas, unohtaisin nämä haaveet etten pettyisi liian kovin. Älkää käsittäkö väärin, minä jumaloin pientä ihanaa tytärtäni ja rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta se ei vie pois kaipuuta muista lapsista.

Jostain pitäisi kaivaa jotain toivonmurenia lisää... Mistähän niitä ammentaisi? Ei kenelläkään sattuisi olemaan yhtään ylimääräisiä toivonhippusia jaeltavana? Pistäkää pikapostissa tulemaan.

Hiljaiseloa ja joulujuttuja

Haloo haloo, täällä ollaan. Elämä kulkee jotenkin omia uomiaan, vähän laiskanpuoleisesti. Mitään uutta tänne ei kuulu, ei töitä (muutama haku menossa joista saattaa jotain poikia) eikä raskautta. Ei oikein ole ollut mitään kirjoitettavaakaan.

Nyt alan laittamaan kotiin joulua pikkuhiljaa; valoja, kynttilöitä ja tunnelmaa. Lapsi on jo sen ikäinen, että osallistuu mielellään kaikkeen askartelupuuhaan, joten kodin joulusisustus ei varmaan tule näyttämään ihan samalta kuin sisustuslehdissä. Pitäähän lapsenkin kädenjälki näkyä kotona.

Joulukortit ja häiden kiitoskortit pitää saada valmiiksi ja muutaman viikon sisään postiin myös. Meillä menee tänä vuonna kaksi kärpästä yhdellä iskulla - eli joulukortit ja kiitoskortit samoissa kuorissa. (Onkohan niissä joulumerkeissä joku painoraja?)

Sitten pitää suunnitella mitä annetaan päiväkodin tädeille joulumuistamiseksi, suunittelin itse koristeltua paperitötteröä, jossa olisi sitten vaikka itsetehtyjä namusia... jos on hyviä vinkkejä että minkälaisia namusia voisi tehdä niin laittakaa kommenttiboksiin viestiä! Myös tanhuryhmän opeille pitää jotain kivaa keksiä, ehkä saman voisi tehdä kaikille...

Joululahjoja ei ole vielä hankittu yhtään, mutta mielessä on jo että mitä hankitaan. Ainakin suurimmalle osalle. Sitten ne pitää enää hakea ja paketoida. Se onkin ihanaa puuhaa - kun lapsi on nukkumassa niin illan hämyssä ja kynttilän valossa kääriä lahjoja paketteihin.

Sitten voitaisiin typyn kanssa tehdä piparitalo jonka ipana saisi koristella ihan itse, äiti avustaisi vain teknisesti ja lapsi pääsisi käyttämään luovuuttaan. Joulukuu on pimeä ja nähtävästi märkä, onneksi siis on kaikkea puuhaa jota voidaan tytön kanssa touhuilla ettei elo käy tylsäksi. (En nimittäin todellakaan saa mitään intoa lähteä ulos pimeällä ja sateisella kelillä vain siksi kun lapsen kanssa pitää mennä ulos... onneksi päiväkodissa ulkoillaan säännöllisesti.) Kyllä me jonkun verran ulkoillaankin. Mut aina ei vaan huvita.

Vuosi alkaa lähenemään loppuaan. Vielä pitää jaksaa tsempata jonkun aikaa. Odotan, että uusi vuosi toisi tullessaan jotain uutta myös minun ja meidän elämäämme. Toivottavasti lapsen, mutta myös toivottavasti jotain muuta uutta. Kaipaan niin uutta suuntaa elämälleni... sen löytäminen vaan ei ole helppoa.

Kuulumisiin - lupaan aktivoitua taas täällä blogissakin!

jaadi jaadi

Lapsentekorintamalla ei mitään uutta. Kaksi yrityskiertoa takana ja tänään juuri alkoi koopee ykkönen. No, en ole mitenkään musertunut. Jotenkin ajatuksissa on ollutkin että meille tulisi syysvauva... joten nyt laitetaan taas uudet toiveet uuteen kiertoon. Välillä olo on jotenkin surullinen, muistelen nimittäin paljon sitä että vuosi sitten olin onnellisesti raskaana. Väsynyt ja onnellinen. Miten äkkiä se muuttuikaan...

tämä pimeä vuodenaika myös saa olon sisäänpäinkääntyneeksi. Olen hakenut muutamaa mielenkiintoista työpaikkaa, mihin uskon että minulla voisi olla mahdollisuuksiakin. Mutta en jaksa innostua niistä oikein. Jotenkin on vaikeaa jatkaa elämää normaalisti. Hankkia työpaikka vaikka ainoa mitä haluaisin tällä hetkellä olisi raskaus? Ja kuinka mahdollisissa haastatteluissa mun tekisikään mieleni kovaan ääneen sanoa että hei, mä saatan sit jäädä jossain vaiheessa joko äitiyslomalle tai pitkälle saikulle. Ku me nääs yritetään lasta. Et ei mua oikeestaan kannattais palkata. Mut mä oisin kyllä hyvä tässä hommassa.

Sairauteni (CU) on nyt hienosti kurissa, tulehdus on poissa ja voin oikein hyvin. Lääkkeitä menee aamuin illoin mutta eipä sillä väliä. Tekee mieli huutaa universumille, että HALOO! Nyt ois kaikki kunnossa kropassa ja aikalailla myös tuolla pään sisälläkin: voitaisiin jatkaa meidän haaveilemaa elämää nyt kiitos. Et oltais niinkuin valmiita sille toiselle lapselle. Niin pian kuin vain suinkin sopii.

No kohta on joulu. Mikä sekin vähän masentaa kun mietin vaan että meillä olisi pitänyt olla 5kk ikäinen tyttö tänä jouluna. :/ Mielessä käy että minkälaista meidän elämä ois ollut... Minkälainen joulu olisikaan ollut. *huokaus*.

Jaadi jaadi.

tunnelmia häistä, osa 1

kakunkoriste

häävieraiden sormenjälki eli vieraskirja

sormus

toiset ne sikiää kuin siat

Eilen leikkarilla ollessamme samassa talossa asuvan lestadiolaisperheen neljävuotias tytär sanoi että me muutetaan sitten kun äitin vauva syntyy. Suutuin. Perheen viides lapsi. Jumalauta!  Eikö nyt vois lopettaa jo? Meillä on jo kaksi vauvaa hyvästelty raskain sydämin, ja jotkut ne vaan posottaa eteenpäin. Kaiken lisäksi tämä äitimuori vetää röökiä suvereenisti samaan aikaan... Mun teki mieli mennä samantien pimpottamaan ovikelloa naapuriin ja kertoa muutama elämän tosiasia. Jostain syystä pidin tätä henkilökohtaisena loukkauksena minulle. Tiedän, on lapsellista ja typerää ajatella niin. Minun reaktioni oli todella turha, mutta minkäs teet...

Mentiin sisälle tipusen kanssa ja eteisessä halasin pientä tytärtäni kyyneleet silmissä. Miten käsittämättömän onnellinen olenkaan tuosta pienestä ihanasta tytöstä! Olen pitänyt aiemmin itsestään selvänä että kun saan toisen lapsen, voin jäädä taas kotiin. Siksi olen ollut töissä ja lapseni päiväkodissa. Mutta mitä jos en koskaan saa toista lasta? Miten olenkin voinut pitää sitä itsestäänselvyytenä? Mitä jos menetin ainoan mahdollisuuteni olla kotona lapsen kanssa seuraamassa hänen kasvuaan?

No, kun olin hetken aikaa ollut kotona niin naureskelin jo itselleni ja omalle reaktiolleni. :) Tiedänhän minä sen, ettei toisten vauvat ole mitenkään minulta pois. Maailma nyt vaan ei ole reilu, se on ihan selvää. Täytyy vaan koittaa pyristellä mukana parhaansa mukaan.

kappale joka sai minut itkemään

Tänään, yllättäen, iski ikävä ja suru taas pintaan. Kuulin tämän kappaleen radiosta ja pysähdyin.

"These wounds just wont seem to heal,
this pain is just too real,
There's too much that time can not erase"

piinapäivät & huokailua

Niinpäniin. Kun annoin itselleni luvan olla vauvantekohommissa täysillä mukana, niin sitä ollaan sitten täysillä mukana. Tänään on dpo 10, eli 10 päivää oletetusta ovulaatiosta. Herkimmät testit näyttäisivät jo tuloksen jos olisi raskaana...

Mulla on viikon verran viillellyt nivusia ja ollut kovaa menkkamaista poltetta alamasulla. Mitään muita kuviteltuja oireita en ole havainnut vielä... Noi kivut alavatsalla kun voi liittyä myös tähän sairauteeni. Ne kyllä tuntuu ihan erilaisilta.... Jotkut sanoo että flunssainen olo voi olla oire. No daa. Eihän mulla sit ookkaan orastavaa flunssaa vaan nää onkin NIITÄ oireita. Palelee ihan koko ajan, se on selvä raskausoire. Tai sitten nämä viilenneet ilmat ovat syy paleluun. Haistan palaneen kahvin herkästi ja juoksen laittamaan kahvinkeittimen kiinni. No, se nyt vaan haisee pahalle. Ja lisäksi mua on muutamaan otteeseen huimannut että on pitänyt ottaa tukea jostain.

*huokaus*

Ärsyttävää. Mulla on tänään työnhakupäivä (niin niin ja täällä luuhaan...). Tuntuu niin tyhmältä hakea töitä, kun oikeasti haluaisin olla raskaana. Ja raskaanaollessa on myös ihan tyhjän kanssa alkaa hakemaan töitä. :/ Olishan se kyllä kivaa päästä vähäks aikaa työelämään taas, alkaa tämä kotona oleminen jo vähän tympimään. Mutta tuntuu silti tyhmältä laittaa hakemuksia kun ei vaan inspaa.

*huokaus*

tienristeystä odotellessa

Elämä on nyt jotenkin taas pysähdyksissä. Häistä on selvitty ja nyt pitäisi sitten elämällään tehdä jotain. Tähän saakka olen voinut käyttää häitä tekosyynä kaikkeen... olen alkanut harkitsemaan tosiaan alanvaihtoa, haluaisin saada oppisopimuspaikan jostain ja löytää sitä kautta uuden uran. Vielä on vaan hyvin hakusessa että mikä se voisi olla...

Elämä on taas niin ristiriitaista. Haluaisin tulla raskaaksi ja samalla ajatuskin siitä ahdistaa. Jos tulisin pian raskaaksi, jättäisin työnhaun ja oppisopimusasiat nätisti taka-alalle ja jäisin kotiin tipusen kanssa. Mutta sitä kun ei voi etukäteen tietää, niin kai on mielummin koitettava ajatella eteenpäin kohti tulevaa muusta näkökulmasta.

Olen tämän viikon ollut ihan kamalan laiska. En ole saanut aikaiseksi MITÄÄN. Odottelen, että milloin se uusi tienristeys tulee eteen ja minkälaisia tienviittoja risteyksessä näkyy. Tuleeko se eteen piankin, sen kyllä haluaisin tietää. Kun elämässä ei tapahdu mitään, se saa oloni levottomaksi. Inhoan sitä odottelua, sitä että tiedän että jotain pitäisi tapahtua tai että jotain pitäisi tehdä, mutta ei ole käsitystä että mitä. Jos saisin luvalla olla laiskana kotona murehtimatta työllistymistä tai olemaan ajattelematta tulevaisuutta niin nauttisin tästä enemmän.

En kyllä yhtään  tiedä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Mutta koska en tiedä mitä tehdä, niin pitäisikö vaan nojata taaksepäin ja nauttia matkasta? Olla murehtimatta ja mennä virran mukana sinne minne elämä vie? Toisaalta koen suurta tarvetta tehdä jotain, ja haluaisin löytää taas jonkun asian mistä voisin innostua. Odottaminen ja passiivisuus ei tunnu hyvältä kun sille ei näy loppua. Jos tietäisin varmasti mitä edessä on, en olisi niin malttamaton. Mutta nyt ei auta kuin odottaa ja katsoa, koittaa aktivoitua työnhaussa ja pitää vaan pää kylmänä ja olla mahdollisimman huoleton.

Jep. Sepä vasta onkin helppoa....

toipumista ja toivonkipinöitä

Nyt on häähulinasta toivuttu pikkuhiljaa. Ollaan vietetty perheen yhteistä aikaa paljon, olemme vähän halunneet korvata tipuselle sitä kaikkea hälinää ja hässäkkää mitä häät aiheutti. Nyt olisi siis aika palata arkeen. Se tuntuu vähän vaikealta. Nyt minun pitäisi taas innostua työnhausta... ei jotenkin yhtään innosta. Olen vakavsti pohdiskellut mahdollisuutta kouluttautua johonkin ihan muuhun oppisopimuksen kautta. Minähän pidän ammatistani, olen aina pitänyt. Se ei tosiaan ole tässä ongelma vaa se, että töitä ei ole kulttuurialalla. Uskon, että jos olisin todella aktiivinen ja valmis liikkumaan kauemmaksikin, löytäisin varmasti töitä. Mutta tuntuu että en vaan jaksa. Elämässä on ollut ja on menossa koko ajan niin paljon kaikkea, että tuntuu siltä, että haluaisin jonkun asian olevan vähän yksinkertaisempaa. Juuri nyt en kaipaa mitään jännittävää ja ihmeellistä, haluan vaan mukavan työn, vakaat tulot ja niiden myötä mahdollisuuden edetä elämässä taas johonkin suuntaan.

Jos puolisoni ei olisi vuorotyössä, olisin valmis ottamaan vastaan myös myyjän töitä tai muuta, mutta kahden hengen vuorotyö ei tule kysymykseen. Mielummin olen sitten kotona lapsen kanssa kuin pallottelen häntä vuorotöiden takia epäsäännöllisesti vuoropäiväkodissa.

Ja nyt sitten annetaan myös lapselle mahdollisuus tulla. Jotenkin tuntuu vähän siltä, että ihan sama tuleeko. Ainakin juuri nyt. Tottakai toivon ihan hirveän kovasti että saisimme lapsen, mutta siihen kun liittyy tosiaan niin paljon muutakin. Onko ihme, että en mitenkään odota sitä? Siis sitä epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta? En uskalla hehkuttaa tai hypettää tätä vauvantekoasiaa. Pelkään, että saamme ensin tekemällä tehdä sitä vauvaa pitkään ja sitten kun raskaus alkaa, menetämme taas lapsen. Miten psyyke kestäisi sen jos niin kävisi taas? Sehän on hyvin epätodennäköistä että niin kävisi taas kerran, mutta kuitenkin on mahdollista....

Mutta silti, pieni toivonkipinä jossain se taas sykkii. Ihmeellinen on ihmisen mieli... vaikka mitä elämässä tapahtuisi, niin jostain se toivo aina löytää tiensä mieleeni. Pieni osa minusta toivoo, että jouluna olisin jo raskaana, että kaikki menisikin hyvin, että meille syntyisi ensi kesänä tai syksynä vauva.

Kaikkihan on mahdollista.... kai?

häät

Kaikki meni kertakaikkiaan upeasti! Minulla oli niin loistavat kaasot, ettei tarvinnut mitään huolehtia koko illan aikana. Seremonia meni hienosti ja  sitä kehuttiin tyylikkääksi. Minäkin pidin siitä, vaikka sitä puhujaa tosin tuntui jännittävän, mikä oli mielestäni erikoista.... mutta seremoniaan kuului ensin puhe, sitten kysymykset ja sormukset ja vielä kaason lukema runo, ja sitten sellainen viiniseremonia "elämän kitkerä viini ja elämän makea viini".

Seremonian jälkeen oli ystävieni ihana lauluesitys jota katselin tippa linssissä. byääh. He lauloivat Anna Puun kappaleen "sinä olet minä". Sen jälkeen oli onnittelut ja suoraan sen jälkeen ruokailu. :) Ruokailu sujui loistavasti ja ruoka oli hyvää. Salaattibuffet ja keitto toimi oikein hyvin! Rohkaisen muitakin häitä suunnittelevia valitsemaan hääpöytään jotain muuta kuin yleensä kaikilla ja tietenkin omannäköistään.

Sitten seurasi isäni puhe ja anoppini muutama sananen. Sen jälkeen oli hääkakun leikkaaminen, jossa meillä olikin kovemmat panokset kuin kaapin paikka. :D Minä voitin, tosin polkaistiin yhtä aikaa niin tilanne piti ratkaista kivi-paperi-sakset -pelillä. ;) Niin, ja voittopalkintoni: puolisoni pitää antaa minulle haluamani hieronta aina kun sitä pyydän seuraavan kuukauden ajan. :D

Saimme vielä ihanan tanssiesityksenkin lahjaksi ystäviltämme ja sitten luvassa oli vielä morsiamen ryöstö... kimppua ei heitetty vaan sen tilalla oli seuraava leikki: pussissa oli nauhoja, joissa jokaisen päässä oli karkki. Paitsi yhden narun päästä löytyi sormus... kaikki sinkkutytöt nappasivat nauhoista kiinni ja se joka sai sormuksen on seuraava naimisiinmenijä. (ja osui oikeaan osoitteeseen - hänellä on vuoden päästä häät!). Miesten leikki oli seuraavanlainen: lattialle kannettiin kopallinen kaljaa, musiikin soidessa jokainen poikamies nappasi kaljapullon ja kun musiikki loppui, jokainen avasi olutpullon. Yhden korkin alta löytyi piirretty sydän.

Juhlat olivat ihanat, ihmisillä tuntui olevan hauskaa - meillä ainakin oli! Hääyön vietimme hotellissa. Ihanat kaasot hoitivat juhlapaikan kuntoon ja meillä ei ollut mitään huolehdittavaa!

Nyt odottelen innolla valokuvia, joita yhden kaasoni mukaan on sellaiset pari tuhatta.... :D

Terveisin, onnellinen rouva

22.9.2011

kolme yötä!!!

Noniin, nyt voin sanoa että jännittää! =)

Puku roikkuu kaapissa, kengät on sisäänajettu. Kampaus on testattu kahteen kertaan ja tukka värjätty... Maistraatti odottaa meitä perjantaina, jolloin meidät viralliseti vihitään. Mutta juhlapäivä on lauantai, ja me pidämme sitä itsekin virallisena hääpävänämme. Se on meille tärkeämpi kuin maistraatin paperi.

Seremoniasta tulee kaunis, juhlapaikasta tulee myös ihana!

Tänään menen ostamaan sukkahousuja ja lapsoselle juhlamekon. Huomenna hankitaan orkideanoksa josta saadaan kukkia hiuksiin... Huomenna on myös siivouspäivä, haluan että koti on siisti kun vieraamme saapuu. (Kaasot ja bestman nukkuvat täällä meillä)

Hääpäivän kulku:

aamulla kampaukset ja meikit
klo 13-15 valokuvaus
klo 15-16 vieraat saapuu juhlapaikalle
klo 16.00 seremonia
klo 16.30 ruokailu
klo 18.30 puheita ja ohjelmaa
klo 19.00 kahvi ja hääkakku, kaason ja bestmanin puheet
klo 20.00 häävalssi

Siinä virallinen ohjelma. Siitä eteenpäin sitten on vuorotellen bändi ja ojelmanumeroita, myös vapaata olemista ja biletysmusiikkia soittolistoilta. Iltapala syödään siinä klo 23 maissa.

Me hääpari suuntaamme yöksi hotelliin ja toivomme että kaasot ja bestmanit huolehtivat ovet lukkoon ja hälytykset päälle. Heidän pitää myös aamulla mennä päästämään pitopalvelu sisään jotta he pääsevät hakemaan astioitaan.

JÄNNITTÄÄ!!

samat vanhat narinat

Olen pari päivää ollut jostain syystä kuin perseeseen ammuttu karhu. Taitaa olla PMS-oireita, sillä menkat olis tulossa tässä lähipäivinä. Kiitos häiden, en ole juurikaan jaksanut ajatella vauvantekopuuhia. Tauko siitä tekee ihan hyvää, mutta turhahan mun on valehdella että ne ajatukset kokonaan olisi pois...

Tämä on niin ristiriitaista. Toisaalta nautin hirveän paljon tästä hetkestä kun tipunen on jo niin isopieni ja osaa niin paljon kaikkea itse, meidän arki tuntuu aika helpolta tällä hetkellä. (lukuunottamatta uhmaa joka nostelee aina silloin tällöin päätään). Mutta sitten kun kuulen ystävien vauvauutisia, hyviä ultrauutisia ja muuta, tulee taas mieleen se sama vanha virsi: kaipaan vauvaa, kaipaan raskaanaolemista ja kaipaan lisää onnellisia asioita elämääni.

Häiden jälkeen annetaan vauvalle lupa tulla. Ja se pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti. Pelkään sitä, että joudun kuukaudesta toiseen kyttäämään tuleeko ne menkat vai ei, pelkään että en tule raskaaksi helposti, pelkään että tulen raskaaksi helposti. Pelkään että miten selviän, jos seuraavakin raskaus joudutaan keskeyttämään.

Kukaan ei koskaan luvannut että elämä olisi helppoa. Mun elämän alkupuolisko vähän antoi kyllä vihjettä siihen, että mun elämä olisi helppoa ja kivaa. Mutta kai minä maksan nyt niitä huolivapaita vuosia takaisin. Mitähän häiden jälkeen tapahtuu? Iskeekö post-festival-disorder ja huomaan ettei elämässä ole menossa mitään?

No niin, taas on purettu samat vanhat jutut sydämestä tänne.

Häihin on enää reilu viikko.
Ja mitä sitten? Niin kamalasti tuhlataan aikaa, rahaa ja energiaa yhteen päivään.... sen on paras olla hyvä päivä.

10 days and counting

Plaseerauskortit valmiina, istumajärjestys kutakuinkin valmiina, hääpuku ei vielä valmis mutta saan sen viikonloppuna (pientä hienosäätöä)... Kengillä kopsuteltu ja kiitos Hanna vinkistä, nuo Taccoslipit on aivan loistavat! Kantapää pysyy paikoillaan hienosti!

Mitähän kertoisin muuta... Nyt ei aivoissa tunnu olevan tilaa millekään muulle. Pieniä juttuja vielä on tehtävänä häiden suhteen, mutta naimisiinhan tässä ilmeisesti päädytään! Iiks! :D On kovin omituista ajatella että reilun viikon päästä olen ROUVA. Huhhuh. Minä? Tyntönheitukka joka ei tunne koskaan kai olevansa aikuinen.

Jännittää minkälainen ilma silloin on. :) Onneksi ollaan sisätiloissa niin ei tarvitse murehtia juurikaan sään puolesta... Tulkoot vettä vaikka taivaan täydeltä. Meidän juhlissa on lämmin!

Jännittää miten se päivä tulee menemään, pysyykö aikataulut, saadaanko otettua kuvat ajoissa, suostuuko pieni tähtisilmämme nukkumaan päiväunia ja millä mielin lähtee yökylään kun äiti ja isi jäävät juhlimaan... no, se on vain yksi ilta, eiköhän pikkuneiti sen kestä. Nyt alkaa myös jännittämään se itse seremonia: kun kaikkien edessä sanotaan tahdon. Vaikka siinä vaiheessa me virallisesti ollaankin jo naimisissa mutta jännittää se silti. :) Huiiiiiih.

Tänään haetaan kihlasormukset jotka on olleet kaiverrettavina ja rodinoitavana, mennään ostamaan kaikkea pientä mitä häihin vielä tarvitaan ja huomenna kasvohoitoon... Sellaista tällaista.

hääkampaus

Huhhuh... reilu kaksi viikkoa jäljellä! Ihan pian on juhlapäivä. =)

Häitä on ihana järjestää. On ihanaa saada järkätä sellaiset ja on mahtavaa saada häävieraita... mutta olen kyllä iloinen kun tämä on kaikki ohi. ;) Hommat alkaa olla kasassa, kaikenlaista pientä on vielä hakusessa ja tietysti on paljon sellaisia juttuja joita voi tehdä vasta kun on hääviikko. Tästä tulee vähän pikapostaus, tulen kertomaan lisää kunhan jossain vaiheessa ehdin ja jaksan. :D

Kävin tänään kampaajalla laittamassa ekan satsin väriä päähän ja tehtiin samalla koekampaus. Siitä tulee kiva! Laitan tässä kuvia, jotka meillä oli inspiraation lähteenä... kampaus tulee olemaan vähän kaikkea niiden väliltä. Suosittelen muuten kaikkia miettimään itse etukäteen vähän omaa kampaustaan, google löytää kivasti kuvia kun osaa etsiä, ja kun ne laittaa etukäteen kampaajalle on yhteisymmärrys taattu. Minulla on myös niin ihana luottokampaaja, joka varmasti osaa tehdä juuri sellaisen mistä pidän.

polttarit!

Lauantaiaamuna kello kahdeksan soi ovikello. Olin juuri viikannut pyykkejä kaappiin ja syöttänyt tipuselle aamupalan. Menin avaamaan täysin tietämättömänä ja ihmettelein että kuka soittaa ovikelloa näin aikaisin aamulla.... ja oven ulkopuolella seisoi lauma naisia! Polttarit!

Aamulla oltiin meillä, tytöt laittoi mulle aamupalan, jonka jälkeen suunnattiin tankotanssitunnille. Se oli muuten kivaa! Hirmuisen rankkaa ja vaikeaa, nyt onkin joka lihas kropassa ihan kipeenä sen tunnin jäljiltä. auh! Tankotanssitunnin jälkeen mentiin piknikille, piknikiltä kaupungille, kaupungilta jalkahoitoon, jalkahoidosta kaverin luo jossa oli koristeltu ja laitettu paikka nätiksi. Siellä oli luvassa siis morsiussaunaa ja vanhat heilat piti juosta tietenkin... Siinä oli naapureilla ihmettelemistä kun tissit hölskyen juostiin pitkin pihaa. ;) Sitten vielä syötiin, laulettiin singstaria ja laittauduttiin nätiksi ja suunnattiin kaupungin yöhön.

Kyllä oli nähty vaivaa ja tehty kyllä aivan ihanat polttarit! Olen vieläkin ihan puulla päähän lyöty siitä kaikesta mitä mulle oltiin järkätty. :D Ja että siellä oli niin paljon ihania naisia juhlimassa mun kanssa... :) Ihan mahtavaa!

kaikenlaista hääjuttua...

Maanantaina käytiin tapaamassa meidän puhujaa sieltä pro seremoniat oy:ltä. Oikein oli mukava mies ja hyvin pätevän oloinen. Hän kyseli meiltä kysymyksiä että miten tavattiin ja mitä meidän yhteistaipaleella on tapahtunut ja kirjoitti kamalilla harakanvarpailla itselleen muistiinpanoja. Sitten hän kertoi, että kirjoittaa puheen jonka lähettää meille tarkastettavaksi, ja joka meidän pitää lukea hyvin kriittisellä silmällä. Me teemme siis haluamamme korjaukset puheeseen ja sitten hän muokkaa sen uudestaan.

Kaikenlaista pohtimista on vielä häämarssin, seremonian, onnittelumaljojen, onnitteluiden ja ruokailun logistiikassa. Mutta kun kaikki kaasot ja bestmanit ja muut lyövät viisaat päänsä yhteen niin eiköhän looginen ratkaisu löydy. :) Siinä vaiheessa ajattelin siirtää aivot nollatilaan ja antaa muiden ratkaista että missä järjestyksessä ja miten kaikki tulee tapahtumaan. ;)

Mua vähän huolettaa mun kengät. Vaikka ne on ihanat niin ne on vähän hassun malliset jalassa kun niitä pitää pidemmän aikaa. Joku istuvuusongelma niissä on... niitä täytynee korjailla kaiken maailman silikonilärpäkkeillä. Ja pitää ottaa varakengät! Ehdottomasti siis! Käyn etsimässä jotkut yhtä edulliset korkkarit jostain, vaikka sitten ihan valkoiset. Kunhan on jotkut varmuuden vuoksi. Istun nytkin kengät jalassa ja koitan totuttaa niitä jalkaani. :D

Tsippaduidaa. Sellaista kaikkea. Edellisestä listasta on jo jotain tehty. Vielä on juttuja... ohjelma pitää tulostaa ja laittaa valmiiksi... huomenna on viimeinen ilmoittautumispäivä häihin ja sen jälkeen aletaan kirjoittamaan istumajärjestystä! =)

Iik ja jee!!

Siis 26 päivää!

Mitä mun pitikään vielä tehdä?
Mitähän mä oon unohtanut?

Käsittämätöntä miten aika menee nopeaan. =) Kohta ollaan jo siinä h-hetkessä. Alkaa vähän jännittämään. Ei niinkään se naimisiin meneminen vaan se, että meneekö kaikki juhlissa siten miten pitää ja oonko muistanut kaiken hoitaa. Onneksi ei tarvii hoitaa asioita yksin, vaan tuleva aviomies sekä anoppi ja mun vanhemmat on tehneet paljon.  Onneksi myös kaikista häiden järjestäminen on kivaa ja jännittävää puuhaa.

Kuukautta ennen häitä -listausta:

• Sovi hääkuvien ottamisesta (kyseessä julkinen tila, jossa kuvaus on sallittu, mutta on ihan korrektia käydä sopimassa asia)
• Varmista että bändi on kartalla kaikesta
• Tee muutos pitopalvelulle: hääkakun kanssa halutaan joku pieni keksi tai pikkuleipä. (jos ei joku halua kakkua syödä niin on sitten joku pieni mitä mutustaa kahvin kanssa)
• Etsitään sulhaselle kengät
• Varataan sulhaselle parturi
• Varaa itselle kasvohoito
• Varaa hotelli hääyöksi
• Soita maistraattiin ja ihmettele että onkohan meidän hakemus avioliiton esteiden tutkimiseksi edes koskaan saapunut paikalle kun mitään ei kuulu?!
• Ompele pussukka hääleikkiä varten

Minua jännittää siinä päivässä myös kaikki logistiset ratkaisut. Kuka ajaa autolla mihinkin ja vie kenet ja kuka hakee ja tuo? Millä liikutaan paikkaan b paikasta a, ja mitä tehdään autolle? Ja kuka syöttää, nukuttaa, pukee ja kuljettaa meidän pienen tipusen tuona päivänä? No, ehkä ei kaikkea voikaan ja pystykkään suunnitelemaan. Onhan täällä kaikenlaisia ihmisiä pyörimässä et eiköhän joku ehdi jonkun nakin heittää Tipusen suuhun lounasaikaan... ;) Ei vaan, on meillä sovittuna että miehen sisko on täällä avustamassa ja kuskaamassa ihmisiä silloin hääpäivänä.

Mutta kun laittaa häiden biisilistan soimaan niin johan alkaa jännitämään positiivisella tavalla!!! JEE! :D :D
Mä vaan toivon että tulee hyvät bileet!

Pilkahduksia

Ah mitä ihania värejä ja ideoita. :) Ylin kuva kuvastaa sitä, millaiset rannekukat kaasoille tulee. Tosin eri värisenä kuin tuo testiversio. Mutta alemmat kuvat ovat floristini (eli tyttäreni kummitädin) kasaamasta pöytäkukka-asetelmasta. Rrrrakastan noita värejä!! Tänään tehtiin kukkatilausta valmiiksi. Ruusuja, neilikoita.... ja vähän lisää ruusuja.

bling-bling!!!

Käytiin tänään ostamassa vihkisormus. Miehelle sellaista ei tule, hänellä on valkokultainen perinteinen sileä kihlasormus ja sanoi ettei halua toista sormusta. Se sopii minulle, hänelle vain sitten kaiverretaan lisää pieni kaiverrus ja sille tehdään rodinointi. Samoin minun kihlasormukseni rodinoidaan jotta se ei ole harmaa möykky uuden bling blingin rinnalla.

Meillä ei ole varaa kalliiseen sormukseen ja nettiä selaillessani aloin vähän vaipua epätoivoon, sillä meidän hintaluokassamme ei tuntunut olevan kauniita sormuksia lainkaan! Halusin ehdottomasti valkokultaisen, sillä en vain pidä keltakullasta juurikaan. Kävimme ensin Timanttiset -liikkeessä, joilla ei ollut yhtään kaunista sormusta alle neljänsadan! Kysyin myös, että olisiko heillä sitten kivettömiä valkokultaisia sormuksia, joissa kuitenkin olisi jotain muotoilua tai jotakin, mutta ei lainkaan. Ainoa alle 400 euron sormus oli sileä valkokultainen sormus. Pettymys! On hämmentävää, että nämä liikkeet kuvittelevat kaikkien pystyvän laittamaan automaattisesti vähintään viisisataa euroa yhteen sormukseen. Kuluja kun näin häiden alla on muutenkin...

Sitten kävelimme toiseen liikkeeseen, jossa olikin juuri tarjouksessa timattisormus. Olin nähnyt kyseisen mainoksen, mutta siinä mainoksessa sormus näytti jotenkin tyhmältä. Luonnossa se oli kuitenkin mielestäni näyttävä ja kaunis, ei mitään sellaista mitä olin etukäteen ajatellut, mutta kaunis ja mikä oli myös tässä tilanteessa oleellista - meidän hintaluokassamme. Sain siis kuitenkin timantteja sormeen, vaikka vähän aikaa jo ehdin pelätä etten niitä saisi vihkisormukseeni... Ostimme siis sen sormuksen sen enempää miettimättä. Sillä hinnalla tuskin saisi muualta yhtä kaunista ja näyttävää sormusta.

Mutta ensi viikolla sormus tulee liikkeeseen, ja sitten jätetään kihlasormuksemme rodinoitavaksi ja kaiverrettavaksi. En tiedä haluanko täällä näyttää siitä kuvaa ainakaan vielä... katsotaan. Ehkä laitan sitten kun kihlasormuksenikin on kirkas jälleen. ;)

TJ 36

Vähiin käy ennen kuin loppuu!!

Kävin sovittamassa tulevaa hääpukuani ja siitä tulee kyllä kaunis. :) Ei mikään bling-bling vaan hyvin sievä. Ja juuri sellainen mitä olen ajatellutkin. Ihana! Kengät sopivat pukuun hienosti, tosin mun pitää löytää joku hyvä pohjallinen vasempaan kenkään kun vasen jalkani on pienempi kuin oikea ja se kenkä meinaa olla vähän löysä. Seuraavaa pukusovituskertaa varten pitääkin hankkia alusvaatteet, käsky kävi, että ei pitsiä sillä se näkyy kupruina läpi herkästi. Sitten on hankintalistalla vielä se bolero tai joku... mistähän lähtisin etsimään...

Seremonian puhujan kanssa tavataan pian ja sovitaan tarkemmin että mitä seremoniassamme tapahtuu. Se tulee olemaan melko lailla samanlainen kuin mitä pappikin kirkossa puhuisi, mutta ilman niitä kirkollisia osuuksia.

Pari viikkoa aikaa ilmoittautua, sitten voidaan tehdä istumajärjestystä... huh-huh. Nyt alkaa jo vähän jännittää!

sukujuhlissa

Pahin paikka, missä voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi tai jotenkin muuten vajavaiseksi ihmiseksi on kyllä sukujuhlat. Olin viime viikonloppuna käymässä sukujuhlissa, jossa oli sitten isän puolen kaikki serkut ja tädit ja muut. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut oloani niin.. ulkopuoliseksi siitä joukosta. Tosin emme olleet nähneet serkkutyttöjen kanssa vuosiin, mutta facebookin suosiollisella avustuksella ollaan oltu kuitenkin kartalla siitä mitä kenenkin elämään kuuluu.

Tällä kertaa tosiaan tunsin jotenkin olevani aikamoinen surkimus siinä joukossa. Eräs neljän lapsen äiti odottaa viidettä lastaan, yhdellä on kolme tytärtä, yhdellä juuri talo ostettuna, yksi elää vielä opiskelijaelämää... ja muilla serkuilla onkin sitten urat ja lapset tehty suunnitellusti tietyillä ikäeroilla, hienot autot ja omsitusasunnot pääkaupunkiseudulla. Yksi on näyttelijä. Sitten siellä istun minä ja tunnen olevani niin eri maailmasta kuin kukaan heistä. Mistähän maailmasta sitä ollaan?

Sitä en tiedä, miksi sitä aina pitää verrata itseään ja omaa elämäänsä toisiin ja muiden elämään? Siinä ei kuitenkaan ole mitään järkeä. Kuvittelin mielessäni miten kaikki katsovat minua säälien ja jotenkin alentuvasti, vaikka kukaan ei tosiasiassa tehnytkään niin. Tunsin oloni pieneksi, tylsäksi, turvonneeksi ja erilaiseksi. No, jos jollain voi tuntea olonsa paremmaksi niin ainakin meillä on mitä hurmaavin pieni kaunotar tuo meidän tipunen. Voittaa kaikki puolelleen ihanilla kiharoillaan ja hauskoilla jutuillaan. <3

Under construction

Jotkut odottavat lasta vuosia. Kulkevat kuukaudesta toiseen pettyen aina uudestaan ja uudestaan. Meillä molemmat keskeytetyt raskaudet ovat alkaneet yllättäen. Ensimmäisen huomasin vasta kun olin viikolla 7, olo oli ollut jo omituinen jonkun aikaa. Siihen aikaan mulla oli kova biletysputki menossa, sattui olemaan sellainen aika että oli juhlia jos jonkinmoista. Olen aina ollut kova juhlimaan ja käyttämään myös alkoholia näissä tilanteissa, ja kun lopulta saimme tietää että menettäisimme lapsen, syytin itseäni. Olin varmaan aiheuttanut sen itse raskauden alkuaikana kun en vielä tiennyt olevani raskaana - olin juopotellut ja polttanut tupakkaa ja juhlinut ihan kunnolla! No sehän selvisi, että näin ei ollut.

Toinen raskaus olikin sitten kovan yrityksen takana, mutta siihen meni vain puoli vuotta. Siitäkin muutama kuukausi meni ihan ohi... eli helposti alkoi sekin raskaus, vaikka silloin puoli vuotta tuntui kovin pitkältä ajalta odottaa sitä positiivista testiä. Tästä suunnitellusta ja yritetystä raskaudesta sitten syntyi meidän pieni Tipunen.

Kolmas raskaus alkoi yllättäen. Meillä ei ollut ehkäisyä käytössä, mutta emme mitenkään aktiivisesti yrittäneet lasta. Olin jopa ajatellut, että pitäisi hankkia joku ehkäisy ja juhlia häät (silloin suunnittelimme vielä keväthäitä) jonka jälkeen annettaisiin lupa toiselle lapselle. No asiat ei tässä elämässä mene koskaan niinkuin suunnittelee! Tulin raskaaksi, siirsimme häitä, menetin lapsen.

Voimmeko päätellä, että sattumalta alkaneet raskaudet päättyvät huonosti? Suunnitellut onnistuvat? Leikitään että se menee niin, jooko? Silloin voisin melkein uskoa, että nyt kun oikein aletaan tekemällä tekemään lasta, voisimme saada vauvan syliin asti elävänä.

Mutta nyt kun minulla on lääkityksiä päällä ja kroppa taitaa olla muutenkin vähän sellaisessa "under construction" -tilassa, niin pelkään miten käy raskauden suhteen. Alkaako raskaus nopeasti? Pitäisikö minun buustata kroppaani alkamalla kiskomaan jotain vitamiineja ja foolihappoa korvaamaan näiden lääkkeiden tuhoja? Mitä sairaudelleni käy kun tulen raskaaksi? Pelkään, että se pahenee. En ole koskaan saanut keskenmenoa, sellainenkin on mahdollista! Mitä jos kroppani ei enää olekaan valmis vastaanottamaan raskautta?

On vaan niin vaikeaa nyt tämä vaihe elämässä. Kun niin moni ystävä on raskaana tai pienen vauvan äiti. Joku, jolla on samanikäinen lapsi kuin meidän Tipunen odottaa jopa kolmatta lastaan jo... tuntuu vaan niin epäreilulta. Joskus sitä on niin kateellinen muille ihmisille heidän elämästään, että tekisi mieli vain huutaa. Mutta kai se pitäisi vaan koittaa löytää joku tarkoitus tästä kaikesta. En ole sitä mieltä että tragedioilla on syynsä, vaan että niistä huolimatta ja niiden takia voi kasvaa ihmisenä. En olisi tämä henkilö, joka olen tänään ilman näitä surullisia tapahtumia ja muita vastoinkäymisiä. Voin sanoa rehellisesti olevani vahva ihminen.

Kun tämä sairaus diagnosoitiin, en musertunut vaikka ahdistuinkin. Krooninen sairaus koko loppuelämäksi - sekin vielä! Mutta mitä se voivottelu auttaa? Ei mitään. Ei auta muu kuin nostaa leuka ylös ja suunnata eteenpäin. En sano että kohti uusia pettymyksiä, sillä en halua uskoa niin. Minun on pakko olla positiivinen. Pakko uskoa, että meidän onnemme kääntyy vielä. Jos en uskoisi niin en jaksaisi pyrkiä eteenpäin.

Kunhan saan revittyä nämä "under construction" -kyltit pois ja häät juhlittua, niin luotan ja toivon, että pääsemme vihdoin ponnistelemaan pois tästä montusta. Nyt olisi jo meidän aika.

seuraavaksi: lämmikettä harteille

Seuraava asia mikä minun pitää löytää on joku bolero tai hihatin. Pukuni tulee olemaan olkainpuku, eli siinä ei ole hihoja. Ja minä olen aina kovin vilukissa, niin syyskuisiin häihin on pakko keksiä joku lämmitin harteille. Juhlapaikassamme on säädettävä ilmastointi, että jos ihan jääkalikaksi menen niin voin aina komentaa ilmastointia pienemmälle. ;)

Mutta ulos tarvitsee takin tietenkin, minulta löytyy valkoinen bleiseri, joka riittänee tuohonkin vuodenaikaan... Mutta tarvitsen tosiaan muuten jonkun kevyen, juhlavan lämmittimen harteille. Kertakaikkisen ihana olisi joku pitsinen / virkattu tai neulottu hihatin jostain ohuesta kauniista langasta! Se sopisi tosi hyvin pukuuni... omat käsityötaitoni eivät riitä tällaisen väsäämiseen, enkä aio tässä kohtaa lähteä opettelemaan. :D

Anoppi osaisi, mutta hänellä on jo kovin paljon muutakin tässä tehtävää ennen häitä, että en tiedä ehtiikö hän keskittyä tällaiseen... Tietysti kun tässä mennään kuukausi eteenpäin, on kaupoissakin varmasti jo jonkinlaisia syksyvaatteita tarjolla. Ehkä jostain löytyisi kaunis neulebolero valmiina? Väriltään se voisi olla valkoinen tai jopa se violetti...

Hääpukuni ompelija sanoi että hänkin voi ommella mulle boleron, mutta hänkin kannattaisi mielummin neuletta kuin ommeltua veriota. Olen oikeastaan samaa mieltä... sitä pitäisi siis seuraavaksi lähteä metsästämään!

Kenkäostoksilla

Kävin Helsingissä ostamassa kengät! Kaasoni vinkkasi että oli nähnyt Halosella violetteja kenkiä alennusmyynnissä ja minähän päätin sitten kipaista sinne katsomaan ja onneksi kipaisin! Löytyi juuri oikean väriset, sievät ja tyyliin sopivat kengät. Ja halvalla. Hintaa näille jäi alle 20 euroa... :D Oli viimeinen pari minun kokoani, että senkin puolesta kävi tuuri. En sen kummemmin jäänyt asiaa miettimään vaan ostaa napautin ne. Jos nyt jotkut maailman täydellisimmät kengät tulevat vastaan tässä vielä ennen häitä niin eivät nämäkään kukkaroa sitten kovasti ole kurittaneet...

Odottelua ja kaipuuta

*huokaus*

Olen taas alkanut pyörimään keskustelupalstoilla. VIRHE. Ei muun takia, mutta tulee entistä isompi asia taas tuosta raskautumisajattelusta. Tällä hetkellä on taas viisi tuttua raskaana. Joskus en vaan käsitä, miksi muille se on niin helppoa? Häh? Miksi just meillä pitää olla niin vaikeaa tämä lapsensaanti...

Ainakin tulen helposti raskaaksi, sillä viimeisen neljän vuoden aikana olen tullut kolme kertaa raskaaksi. Se on ihan hyvä prosentti kuitenkin... sitä en tiedä mitä nämä lääkkeet tekevät hedelmällisyydelle. Niiden ei pitäisi vaikuttaa siihen mitenkään, toivotaan nyt että näin myös on. Yhtään keskenmenoa en ole saanut, paitsi toukokuussa 2008 oli yksi kemiallinen raskaus, eli raskaus alkoi mutta ei kiinnittynyt lainkaan.

Toivon taas ihan liikaa sitä, että kun häät ovat ohi, tulen ensimmäisestä kierrosta raskaaksi ja PUM kaikki on taas niinkuin pitääkin.... ainakin rakenneultraan saakka. Mutta pelkään kovasti että jos yritys venyy useamman kuukauden mittaiseksi, kuten on ihan normaalia ja mahdollista, alkaa pääni hajoilemaan taas. Kiertopäiviä, greippimehuja, vitamiineja ja kikkakolmosia? Nipistelyjä, olotiloja, tuntemuksia, oireita...

Minä kaipaan raskaanaolemista myös. En pelkästään sitä lopputulosta. Olen aina pitänyt raskaanaolemisesta, vaikka alussa usein onkin huonoa oloa, väsymystä ja päänsärkyjä. Mutta pidän kovasti kasvavasta masusta ja siitä että saan näyttää sen muillekin, rakastan silitellä sitä ja vauvan liikkeet masussa ovat ihania. Tunnen oloni aina kovin hyväksi raskaanaollessa. Olo on jotenkin täyteläinen, maanläheinen ja rauhallinen.

Kumpa saisin taas pian kokea raskaanaolemisen tunteen. Loppuun saakka. Mitä jos en saa? En tiedä, pystynkö hyväksymään sitä. Puolisoni sanoi että sitten Tipunen jää meidän ainoaksi lapseksi, mutta minä en suostu hyväksymään sitä. En suostu!

*huokaus*

Olisihan tässä nyt ne häät sitten... 50 päivää. Pitkä, lyhyt aika. Kun vaan saisi tämän vauva-asian päästään nyt siksi ajaksi, kun sen jälkeen kuitenkin taas napsahtaa. :/ Onneksi huomenna on yhden ystäväpariskunnan häät joihin pääsen vähän juopottelemaan... tulee muuten aika tarpeeseen sellainen pieni nollaus ja vapaailta.

Pöytänumerot

Siinä olisi sitten pöytänumerot, tänään askartelin. Olen aika tyytyväinen näihin. Yksinkertaisia mutta kivan näköisiä. Pöydissä on muutenkin paljon kaikkea kukka-asetelmaa, kynttilää ja ohjelmalehtistä niin näiden on hyvä olla selkeät ja näkyvät. Violetti väri ei oikein toistu näissä kuvissa kauniisti, mutta se on aika paljon lämpimämpi sävy kuin mitä kuvat antavat ymmärtää.

Taas yksi asia tehty!

hyvä uni, parempi mieli

Tänään olen jo paremmalla mielellä. Uusien lääkkeiden inhottava sivuvaikutus, oksettava olo, alkaa hiipumaan. Huomenna saan taas vähentää kortisoniannosta, joten sekin on mukavaa. Jospa pääsisin pian eroon tuosta inhottavasta kortisonista, joka valvottaa minua yöt ja aiheuttaa inhaa oloa. Jostain luin, että kortisoni voi vaikuttaa myös mielialaan! Ei siis ihme, että pitkä kuuri voi saada taas ajatukset sekaisin ja mielen matalaksi.

Eilen illalla otin yhden rauhoittavan lääkkeen joita mulla on keskeytyksen ajoilta käyttämättöminä tuolla kaapissa. Hassua, että silloin niille ei ollut tarvetta mutta nyt on. Rauhoittavan lääkkeen avulla nukuin koko yön, heräsin kyllä muutamaan otteeseen mutta sain uudelleen unta! Ihanaa! Olokin on aivan toinen kun on saanut nukuttua. En pidä niiden syömisestä, mutta pakko ottaa silloin tällöin että saa edes muutamat kunnon unet viikossa.

Mutta jotenkin ystävän vauva-uutinen sai taas ajatukset mylläämään. Olin jo aika levollisin mielin pitkän aikaa, mutta kun hän käy nyt läpi näitä ensimmäisen raskauden asioita, mieleen muistuu kaikki omat raskaudet. Siis jotenkin hurjaa ajatella, että niitä on ollut jo kolme. Kolme kertaa alkuraskaus. Ja ei niin pelkkä alkuraskauskaan vaan puoliväliin saakka.

Ehkä pelkään turhaan sitä pelkoa. Siis jonkinasteisena se pelko tulee olemaan mukana sitten joskus jos raskaus numero neljä saa alkunsa, mutta turhaanhan minä sitä nyt jo etukäteen murehdin. Jospa pystynkin tunkemaan pahimmat pelot taka-alalle ja nauttimaan raskaudesta? Tai jos ei nyt nauttimaan niin ainakin olemaan varovaisen toiveikas... äh. Sen näkee sitten.

Laskurini sanoo, että häihin on 53 päivää. Siinä ajassa pitäisi saada kortisoniturvotus pois, finnit pois, sairaus aisoihin ja järjestettyä yhdet häät. Ja 53 päivää on myös sitten aikaa odotella lapsentekoa. Eihän se kyllä ole kovin kauan kuitenkaan, vaikka siltä tuntuukin joskus. Taidan koittaa ottaa ilon irti tästä ajasta ja käydä vaikka kavereiden kanssa baarissa! Oi! Sepä oliskin kivaa! Täytyykin alkaa suunnittelemaan jotain kivaa baarireissua!

ahdistaa

Ahdistaa. Ahdistaa kun joudun syömään voimakkaita lääkkeitä tähän sairauteeni. Inhottaa kun lääkkeet saavat alkuun aikaan huonoa oloa, jonka toivoisin niin kovasti johtuvan jostain ihan muusta kuin lääkkeistä. Pelottaa lääkkeiden ja sairauden vaikutus raskaaksitulemiseen ja raskauden kulkuun.

Pelottaa, saammeko koskaan vauvaa. Voisiko meillä olla ensi kesänä tai syksynä vauva? Siihen tuntuu olevan ikuisuus... tuntuu kummalliselta ajatella sitä, mitä kaikkea seuraava vuosi voikaan sisältää. Niin mitä? Pelkoja, suruja, murhetta, lääkkeitä ja sairautta. Vai olisiko jo meidän vuoro kokea iloa, onnea, huojennusta... pahoin pelkään ettei meidän tie tule olemaan koskaan helppo. Ei ainakaan minun.

Minulla siis diagnosoitiin colitis ulcerosa, haavainen paksusuoli. Se on sairaus, joka on krooninen ja kanssani koko loppuelämän. Nyt voin hyvin, sairaus on kurissa lääkkeillä, mutta kovilla sellaisilla. Lääkkeitä saa käyttää lääkärin mukaan myös raskausaikana, vaikka olen lueskellut myös paljon päinvastaista tietoa. Pohdituttaa.

Saanko koskaan kuulla rakenneultrassa sanoja: täällä on kaikki hyvin. Ja mitä kaikkea siihen hetkeen mennessä pitää kokea? Pelottaa ja ahdistaa.

Lääkkeet aiheuttavat huonon olon lisäksi tällä hetkellä yöllisiä heräilyjä ja unettomuutta. Olen raihnainen, väsynyt, turvonnut, finninaamainen ja ahdistunut. Tosi kiva morsian-olo!!! En tunne olevani hehkeä ja iloinen morsian juuri nyt. :(

Ehkä tämä on vain väliaikainen ahdistusmasennus. Lääkekuurissa toista lääkettä vähennetään koko ajan ja toinen on lisätty. Ehkä nekin saavat nuppini sekaisin.... Haluaisin niin vaan olla onnellinen morsian joka odottaisi innolla vauvantekopuuhia häiden jälkeen. Ei taida onnistua niin helposti.

Töitäkin pitäisi etsiä mutta ei kertakaikkiaan huvita eikä kiinnosta! En kyllä jaksa koko syksyä ja talvea kotonakaan pyöriä jos ei raskaaksituleminen onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, olisihan se kiva tehdä jotain. Ahdistaa vaan se työnhakurumba. Ahdistaa etsiä paikkaa ja lähetellä hakemuksia.

Yleisesti siis: AHDISTAA!

murh.

kengät!

Kävin etsimässä kenkiä, heikoin tuloksin. Ei ollut tässä kaupungissa mulle sopivia kenkiä ollenkaan! Koska mun hääpuku tulee olemaan lyhyt, sellainen polvimittainen, niin kengät ovat hyvin oleellinen osa tätä kokonaisuutta ja ne on oltava hyvät ja ihanat.

Suomalaisten kenkämuoti on sitten tylsää... mustaa, ruskeaa, harmaata, beigeä.. no voihan kyseessä olla sekin että nyt on vielä kesäkengät kaupoissa ja syksyisemmät mallistot tulevat sitten elokuussa. Mutta en haluaisi kovin pitkään jättää tätä kenkäasiaa. Ongelma on siinä, että etsin juuri tietyn värisiä kenkiä. Violetteja. Ja niitä ei ole.. ainakaan juuri siinä oikeassa sävyssä mitä haluan.

Ei siis auta muu kuin lähteä tuonne Helsingin suunnille kenkäostoksille. Mikähän olisi Helsingissä paras paikka metsästää violetteja kauniita korkokenkiä? Jos jollain sattuu olemaan vinkkiä niin kertokaahan ihmeessä. :) Etsin kevyitä ja siroja kenkiä, jotka ovat kärjestään umpinaiset ja niissä saisi olla joku pieni jippo, kukka, ruusuke tai jotain jännää. :) Mutta väri on pääasia. :D Olen päättänyt että minulla on oltava violetit kengät. Toivottavasti en joudu lähtemään nettiostoksille, en haluaisi millään sitä tilaa/ sovita /palauta -rumbaa.

Mutta hääpukukankaat on nyt ostettuna, puvun malli on valmis ja nyt odotellaan että ompelijani saa puvun alkuun. Sitten pitää hankkia alusvaatteet ja tukkahärpäke. Näin aika hauskoja höyhen/harso/hattu -systeemejä yhdessä kaupassa, en vaan osannut vielä päättää että olisiko se valkoinen vai violetti.... ?

niin pitkä aika

Olen mietiskellyt taas tätä vauvajuttua... tai onhan se mielessä useinkin. Nyt onneksi häät ovat tulossa niin on mutua ajateltavaa. Mutta haluaisin niin kovasti sen toisen lapsen. Nyt on tarpeen kuitenkin odottaa häihin saakka, sillä ne ovat ainoa positiivinen asia elämässäni tänä vuonna! Haluan pystyä nauttimaan niistä täysillä skumppineen kaikkineen, joten mahdollista lapsen tekoa odotellaan siis häihin saakka.

Mutta pelkään kovasti sitä mitä siitä tulee. Pelkään, että meillä kestää onnistua monta kuukautta, pelkään, että kun onnistutaan, mitä sitten? Sitten on taas vaan koitettava kaivaa rohkeutta jostain siihen raskauden ensimmäiseen puolikkaaseen, uskotella itselleen, että lapsella on oikeasti mahdollisuuksia. Koittaa olla rakastumatta lapseen liikaa ennen kuin koko totuus on selvillä. *huokaus* Miten jaksan sen kaiken taas käydä läpi?

Kuitenkin toivon ja haaveilen, että ensi syksynä meillä olisi täällä pieni vauva. Pienellä tipusellamme olisi pikkusisarus. Vuosi tuntuu ihan kovin kovin pitkältä ajalta odottaa ja nähdä kuinka muilla lapsia syntyy tuosta noin vaan maailmaan. Se on ihan hirveän epäreilua. Toivon, että häät olisivat lähtölaukaus positiivisempaan elämään. Ehkä onnemme kääntyisi vihdoin ja voisimme elää ihan tavallista elämää.

Sairauteni on onneksi kurissa ainakin nyt. Lääkkeet toimii ja saa oloni paremmaksi, vaikka tämä kova lääkekuuri onkin ihan perseestä. Minulla lääkekuuri kestää vielä hetken, onneksi. Syön tällä hetkellä kortisonikuuria ja sen sivuvaikutukset ovat ihan todella ärsyttävät: en nuku kunnolla, olen väsynyt, naama on täynnä finnejä ja se on turvoksissa. Mahaakin koskee välillä sen lääkkeen takia... Reilu viikko jäljellä ja toivottavasti sen jälkeen sitä ei tarvitsisi enää syödä. Naama on kuin petolinnun perse ja muu olo sen mukainen.

Tiedän, että minulle ollaan järjestämässä polttareita mikä on ihanaa. Siksi toivonkin, että tämä typerä lääkekuuri loppuisi pian. Kuurin aikana kun ei saa juoda alkoholia ja jos en saa polttareissani juopotella niin olen kyllä vihainen.... :D Siksi nyt odotetaan lapsenteon kanssa, vaikka se pahalta tuntuukin. Nyt on vaan odotettava ja toivottava, että pian häiden jälkeen meillä onnistuisi raskaaksituleminen ja se raskaus sujuisi normaalisti... Mutta miten pitkältä aika tuntuukaan!

No nyt ne meni

Sinne meni kutsut postiin! Jes! Jotenkin niistä ei tullut yhtään sellaisia kun ajattelin ja alunperin halusin, mutta ihan kelvolliset. Meillä vähän tuo minun sairaalassaoloni sekoitti aikatauluja ja suunnitelmia, olihan siinä mielikin vähän maassa ja ajatukset muualla.

Mutta kutsut ovat siis vihdoin postissa, listalla nimiä 137 ja sit aletaan jännäilemään että tuleeko meidän juhliin ketään. :D Uskon että tulee, meil on aina hyvät bileet. Itseasiassa toivon salaa, että osa jäisi pois. Tämä vain ihan toteutusteknisistä syistä; juhlapaikkamme on nuorisoseurantalo, jossa on iso sali ja pieni parvi. Parvi on kyllä avoin ja sieltä näkee ja kuulee ihan hyvin, mutta en mielelläni jakaisi ihmisiä eri osastoihin. Alakertaan saadaan mahtumaan 116 henkilöä istumaan, joten jäämme odottamaan. Yleensähän aina jonkun verran ihmisiä jää pois, joten saa nähdä miten nyt käy.

Nyt kun kutsut on vihdoin saatu eteenpäin, voi hetkeksi hengähtää. Vaikka onhan tässä alettava hommiin pian ihan tosissaan: hääpuku, kengät ja korut pitää etsiä. Vihkisormusta ei vielä ole... kuvaaja on, bändi on, ruokaa on ja pian morsiamen isä lähtee hakemaan lastillisen alkoholia naapurimaasta. Meillä häissä tullaan tarjoamaan ruokaviinien lisäksi olutta, siideriä, lonkeroa ja boolia. Kahvin kanssa tarjotaan brandya ja kermalikööriä...

Tästä hommat sitten lähtee! Nyt ei enää peruta kun kutsut on postissa. Jee!

käänteitä

Elämässä sitä sattuu ja tapahtuu. Blogi on ollut hissukseen, sillä mielessä on pyörinyt oma vointi nyt lähiaikoina. Olin viime viikolla sairaalassa muutamia päiviä, kun minulla todettiin krooninen sairaus joka kaipasi lääkitystä heti ja suoraan suoneen.

Olen tällä hetkellä ihan hyvävointinen kun lääkitys on saatu alkuun, mutta voin sanoa että alkaa pikkuhiljaa riittää tämä tällainen. Lääkkeet pitävät tautini kurissa, mutta se on osa minua tästä lähtien aina. Rankkaa on, en voi muuta sanoa. Sairaus ei ole kovin vakava, mutta lääkkeitä pitää syödä ehkä koko loppuelämä.

Pääasia on kuitenkin, että olen kunnossa. Ja lääkitys ei ole este perheenlisäykselle, joten vauvahaavetta ei kokonaan tarvitse haudata. Ehkä ihan hyväkin, että tämä sairaus pisti pelin poikki vielä hetkeksi. Ei nyt olisi oikea aika tulla raskaaksi, mielummin sitten häiden jälkeen ja kun on saatu uusi elämänvaihe alkuun.

Mutta tämä vuosi tähän saakka on ollut pelkkää alamäkeä. Surua, murhetta, sairautta, itkua. Jospa tästä aallonpohjalta seuraavaksi kammettaisiin ylöspäin, parempaa loppuvuotta kohti. Onnellisempia aikoja kohti. Se olisi jo aika, alkaa nimittäin kohta minullakin jaksaminen ja huumori loppua.

Ymmärrän, että kohtalolleen ei mitään voi. Sairaus kun iskee se voi iskeä keneen vaan ja milloin vaan. Miksi ei myös minuun? Joten nyt on vain otettava tämä sairaus osaksi elämää tästä eteenpäin, koitettava setviä tässä elämässä sitä perusonnellista elämää kohti, jota kaipaan.

Puoliso, lapset, terveys, työ, koti. Ja perusonnellinen elämä. Sitä minä haluan seuraavaksi.

... Ja tietenkin superhienot häät! Tällä viikolla teemana on korttien askartelu. Siitä lisää myöhemmin!

Keskikesällä

Tämän kauniin kappaleen myötä toivotan kaikille ihanaa juhannusta. Nocturne tuo aina mieleeni pienen tyttäreni ja samalla sen sumuisen ja hämyisen kaipuun menettämiini pieniin. Kuitenkin tämä kappale on niin kaunis että se saa aina kyyneleen silmäkulmaan; elämä vie eteenpäin.

"Edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie."

Paljastuksia!

Syyshäissämme tulee olemaan:

- Paljon valoja! Aiomme kahmia suvun ja kavereiden kirkkaat jouluvalot lainaan ja virittelemme niitä pitkin juhlasalia.

- Pullokynttilöitä! Meillä on jo hamstrattuna ihania vanhoja apteekkarin pulloja, joihin tökitään kynttilöitä pystyyn... vielä pitää etsiä lisää vaikkapa vihreitä viinipulloja. Nämä kannetaan pöydille varmaan kahvin jälkeen, ennen häävalssia.

- Lyhtyjä ulkona

- Salaattibuffet ja keittoruoka,  hääkakkuna suklaakakku

- Jos kaikki kutsutut saapuvat paikalle, noin 130 vierasta! Huih!

- Kankaiset hääkakun koristeet, meille tehdyt by Anoppi.

- Hääkimppu ruusuista. Toivottavasti.

- "Hätäapupakkaukset" vessoihin. Naistenvessasta löytynee parit sukkahousut, hiuslakkaa, pinnejä, vanupuikkoja ja muuta tarpeellista joita voi juhlien aikana tarvita.

- Elävää musiikkia! Lauluesityksiä ja bändi tietenkin!

- vihkimisseremonia juhlapaikalla ennen juhlien alkua

- Olutta, siideriä, viiniä, boolia.... eli hääjuhlamme tulee olemaan aikuisten juhla. Tämä kirjataan kutsuun jotenkin selkeästi. Uskon kaikkien ymmärtävän

- Toivottavasti rento ja ihana tunnelma.

Olen ajatellut omia häitäni jo monta vuotta, siitä saakka kun minua kosittiin. Nyt kun ne ovat edessä muutaman kuukauden päästä olen innoissani! Aion mennä naimisiin vain kerran elämässäni (toivottavasti) joten niiden juhlien pitää olla hienot! Ja hyvät!

Tänään sata päivää häihin!

Aikaansaannoksia häihin

Häänamit

plaseerauskortti etupuolelta

plaseerauskortti takapuolelta

Yksityiskohta: nimikirjain-leimasimet