Tämä on asia joka vaivaa minua, vaikka en sille mitään voi. Mielikuvissani, ihan ensimmäistä lasta odottaessani, näin meillä kolmilapsisen perheen, jossa kaksi ensimmäistä olisivat lähekkäin syntyneet - parin vuoden ikäerolla - ja kuopus tulisi sitten vähän myöhemmin kun äiti ehtisi käydä hetken aikaa työelämässä. No, se kupla puhkaistiin jo silloin ensimmäisen keskeytyksen yhteydessä.
Mutta vielä nytkin, tänä syksynä, elättelin toiveita siitä että ikäero olisi pieni. Että heti häiden jälkeen tulisin raskaaksi ja kaikki menisi hyvin... No eihän tässä vieläkään ole montaa kiertoa mennyt, mutta alkaa jo ahdistaa. Ikäeroksi kun tulee vähintään se 3v 3kk jos tästä kierrosta onnistuu. Mitä todennäköisimmin (ei mitään raskausoloja, luulisin että tietäisin jo jos olisin raskaana... nyt menossa joku kp 24) se tulee olemaan vielä enemmän. Ehkä lähempänä neljää vuotta.
Olen koittanut lohduttaa itseäni, että se ei ole niin kovin suuri ikäero ja että siinä on paljon positiivisiakin puolia. Olen käynyt lueskelemassa muiden positiivisia kommentteja tällaisesta samanlaisesta ikäerosta ja koittanut omaksua saman ajattelumallin. Mutta mutta... vaikeinta on hyvästellä ne mielikuvat ja haaveet, joita minulla on ollut. Yritän ajatella, että perhe muodostuu juuri sellaiseksi kuin se muodostuu, ja että ikäerot sisarusten välillä ovat merkityksettömiä - tärkeämpää on ylipäänsä saada sisarussuhde.
Ja halusin tietysti myös siksi kaksi lähekkäin, että heistä olisi toisilleen leikkikaveria. Lueskellessani niitä keskusteluja tästä ikäeroasiasta luin yhden mukavan kommentin joka kuului suurin piirtein näin: lapsillani on samanikäisiä kavereita kyllä naapurissa, päiväkodissa ja koulussa, että ei sen sisaruksen rooli ole aina olla kaveri vaan nimenomaan sisarus.
Miehelleni kun puhuin tästä ikäeroahdistuksesta niin hän miehiseen tapaan vain tokaisi: "no se ikäero on se mikä se tulee olemaan. turha sitä on miettiä."
Pah.
Miehet.
Pienen naivin mieleni sopukoissa vielä elättelen toiveita että meistä tulisi joskus kolmilapsinen perhe. Meidän taustoillamme ja todennäköisyyksillämme se on hyvinkin fifti-siksti. Jos olisin älykäs ja viisas, unohtaisin nämä haaveet etten pettyisi liian kovin. Älkää käsittäkö väärin, minä jumaloin pientä ihanaa tytärtäni ja rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta se ei vie pois kaipuuta muista lapsista.
Jostain pitäisi kaivaa jotain toivonmurenia lisää... Mistähän niitä ammentaisi? Ei kenelläkään sattuisi olemaan yhtään ylimääräisiä toivonhippusia jaeltavana? Pistäkää pikapostissa tulemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti