tyyntä myrskyn edellä

Nyt tulee tiheään postauksia. Pakko purkaa ajatuksia jonnekin...

Hämmentävän tyyni olo juuri nyt. Ei siksi, että uskoisin tämän onnistumiseen, vaan siksi, että alan hyväksymään asian. Tämä tilanne on niin erilainen kuin viimeksi. Viimeksi uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän osasin varautua ja tiesin sen mahdolliseksi. Toki se aina järkyttää ja saa surulliseksi.

Mulla on nyt vaan jotenkin niin sellainen olo, että kun kerran näin tämä taitaa taas mennä, haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. En halua pitää mitään pitkää suruaikaa, ihan perheeninkin vuoksi. Muta myös itseni! En jaksa olla surullinen ja masentunut. Onnistuisikohan, jos vaan päättäisin että toivun nopeasti? No, ainahan sitä voi kokeilla.

Tulevaisuus ahdistaa paljon. Koitan olla ajattelematta sitä liian pitkälle, mutta väkisinkin se pyörii mielessä. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että mitä jos en koskaan enää saa lasta. Se häilyy mustana seinämänä jossain tulevaisuudessa edessäni. Sen ajatteleminenkin saa kivun sykkimään jossain syvällä sisällä.

Toisaalta, olen 28 -vuotias. No, tänä vuonna yhden enemmän. Mutta minullahan on aikaa vielä saada toinen lapsi. Mutta miten, milloin ja millä hinnalla? Kuinka paljon meidän suhde kestää, kuinka paljon minä kestän? Isoja asioita, joita ei ehkä kannattaisi miettiä juuri nyt...

Maanantai tuo tullessaan todennäköisesti tiedon siitä mitä epäilenkin. Pelkään myös, että lääkärit haluavat vielä odottaa tai tarkkailla tilannetta, ja sitten ollaan viikko, kaksi, tässä tilassa. Se jos mikä olisi ahdistavaa!

vituiks menee, mitäs sitten?

Olen vähän rauhoittunut tässä päivän mittaan. Odotetaan maanantaille, joo. Mutta suuria toiveita ei kyllä ole että tästä mihinkään päästään enää. Löysin jonkun ohjeen, että ihan tavallinen veden juominen voi vaikuttaa lapsiveden määrään. Tuskin siinä suurta totuuspohjaa on, mutta tunnenpahan tekeväni jotain asian eteen. Sehän tässä meidän tilanteessa paskaa onkin; ei ole ketään tai mitään jota voisin syyttää. Enkä voi itse oikeasti vaikuttaa tähän mitenkään. Se joko on, tai se ei ole. Niin yksinkertaista. Ei auta foolihapot, vitamiinit tai päälläseisominen.

Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?

Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?

Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.

Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.

Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?

Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.

No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?

Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.

käänteitä

Elämässä sitä sattuu ja tapahtuu. Blogi on ollut hissukseen, sillä mielessä on pyörinyt oma vointi nyt lähiaikoina. Olin viime viikolla sairaalassa muutamia päiviä, kun minulla todettiin krooninen sairaus joka kaipasi lääkitystä heti ja suoraan suoneen.

Olen tällä hetkellä ihan hyvävointinen kun lääkitys on saatu alkuun, mutta voin sanoa että alkaa pikkuhiljaa riittää tämä tällainen. Lääkkeet pitävät tautini kurissa, mutta se on osa minua tästä lähtien aina. Rankkaa on, en voi muuta sanoa. Sairaus ei ole kovin vakava, mutta lääkkeitä pitää syödä ehkä koko loppuelämä.

Pääasia on kuitenkin, että olen kunnossa. Ja lääkitys ei ole este perheenlisäykselle, joten vauvahaavetta ei kokonaan tarvitse haudata. Ehkä ihan hyväkin, että tämä sairaus pisti pelin poikki vielä hetkeksi. Ei nyt olisi oikea aika tulla raskaaksi, mielummin sitten häiden jälkeen ja kun on saatu uusi elämänvaihe alkuun.

Mutta tämä vuosi tähän saakka on ollut pelkkää alamäkeä. Surua, murhetta, sairautta, itkua. Jospa tästä aallonpohjalta seuraavaksi kammettaisiin ylöspäin, parempaa loppuvuotta kohti. Onnellisempia aikoja kohti. Se olisi jo aika, alkaa nimittäin kohta minullakin jaksaminen ja huumori loppua.

Ymmärrän, että kohtalolleen ei mitään voi. Sairaus kun iskee se voi iskeä keneen vaan ja milloin vaan. Miksi ei myös minuun? Joten nyt on vain otettava tämä sairaus osaksi elämää tästä eteenpäin, koitettava setviä tässä elämässä sitä perusonnellista elämää kohti, jota kaipaan.

Puoliso, lapset, terveys, työ, koti. Ja perusonnellinen elämä. Sitä minä haluan seuraavaksi.

... Ja tietenkin superhienot häät! Tällä viikolla teemana on korttien askartelu. Siitä lisää myöhemmin!

vaikea päivä

Sain kuulla ettei meillä olekaan vielä ensi viikolla sitä perinnöllisyyspolin käyntiä. Odotin sitä niin paljon. Olisin saanut vihdoin vastauksia ja ehkä saanut vihdoin tämän asian käsiteltyä kunnolla. Mutta ei, perinnöllisyyspolin käynti tulee vasta joskus myöhemmin. Perinnöllisyyspolin käynti oli minulle seuraava tavoite - seuraava etappi jonka jälkeen voisi kenties suruaika loppua.

Tämä tuntuu suhteettoman isolta takaiskulta. Pikkujuttu, voisi joku ajatella. Mutta minulle tämä oli askel taaksepäin toipumisessa. Tuntuu niin pahalta! Haluan saada vastauksia, haluan päästä eteenpäin! Taas tuntuu siltä että mikään ei koskaan mene niinkuin toivon. Aina vain takaiskuja, onnettomuuksia, epäonnea, surua. Ei vaan jaksaisi enempää.

Aurinko paistaa ulkona ja on ihana ilma. Minua ahdistaa. Haluan vaan olla sisällä ja kyyhöttää tietokoneella. En halua kohdata maailmaa tänään mutta on pakko.

Joskus kaipuu vauvaan ja raskauteen tuntuu sellaisena fyysisenä kipuna keskellä kroppaa. Ihan kuin iso reikä olisi lyöty siihen keskelle, missä ennen oli elämää. Tänään on vaikea päivä. Paha olla.

onnettaren epäsuosiossa?

Tekee mieli käpertyä pieneksi keräksi. Kesän odotus ahdistaa, ihanat valoisat kesäpäivät tuntuvat mahdottomilta kuvitella. En halua kuvitella niitä, koska en tiedä mitä silloin elämässä tapahtuu. Joku voisi ajatella, että suru pitää käsitellä ensin loppuun ennen kuin voi uutta lasta alkaa miettimään. Minä kaipaan kovasti sitä raskaana olemista, kaipaan vauvaani ja haluan toisen lapsen. Edellisellä kerralla vuonna 2008 selvisin surusta maanisen vauvakuumeen avulla. Laskin päiviä, kokeilin kaikkia kikkoja ja odotin ja petyin kuukausi toisensa jälkeen, kunnes pieni Tipumme ilmoitti tulostaan. Mutta nyt uusi raskaus pelottaa, pelottaa diagnoosimme perinnöllisyys, pelottaa mahdollisuus siitä, että joudumme seuraavankin keskeyttämään. Kestäisinkö vielä kolmannen kerran saman myllyn? Mutta kai loppujen lopuksi kyse on siitä, että onko pelko keskeytyksestä suurempi kuin kaipuu toiseen lapseen? Näitä on toisaalta turha pohtia ennen jälkitarkastusta ja perinnöllisyyslääkärin lausuntoa, mutta pohdin silti... minkä minä aivoilleni mahdan.

Häätkin lähestyvät. En ole saanut aikaiseksi mitään tämän tragedian jälkeen. Pitäisi varata pitopalvelu, pitäisi etsiä bändi. Koristelu- ja askartelusysteemit kyllä ehtii hoitaa, mutta nämä olisivat kiireellisempiä. Jotenkin tuntuu vaan kovin vaikealta nyt suunnitella häitä, kun nekin muistuttavat minua siitä mitä silloin meillä olisi kuulunut olla.

Miksi näin kävi taas? Olenko jatkuvasti onnettaren epäsuosiossa? Eikö olisi nyt pitänyt jo kelkan kääntyä? Vai onko tässä joku jäynä? Annetaan, otetaan, annetaan, otetaan. Eikö voisi vaihteeksi olla onnea meille? Ymmärrän, että kaikki eivät saa edes yhtä lasta, mutta he eivät ehkä myöskään joudu itse ottamaan ensimmäistä lääkettä, jolla tietää tappavansa oman vauvansa kun se lopettaa raskauden. Se on niin kamalaa, kun tuntee lapsen liikkeet ja potkut, ja tietää että ne ovat hänen viimeisensä. Se tunne on aivan kamala. Ja tämä tyhjyyden ja epäonnistumisen tunne on ajoittain melko murskaava.

Kuitenkin olen perusluonteeltani positiivinen ihminen ja uskon, että kaikki järjestyy. Jotenkin. Joskus. Vaikka nyt tuntuu vaikealta ja suru hypähtää esiin sattumanvaraisina hetkinä. Tänään sen sai aikaan sininen taivas ja laskeva aurinko. On niin kovin surullista ajatella kesää. Toiset odottaa kesää, minä odotan ja pelkään.