Nyt tulee tiheään postauksia. Pakko purkaa ajatuksia jonnekin...
Hämmentävän tyyni olo juuri nyt. Ei siksi, että uskoisin tämän onnistumiseen, vaan siksi, että alan hyväksymään asian. Tämä tilanne on niin erilainen kuin viimeksi. Viimeksi uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän osasin varautua ja tiesin sen mahdolliseksi. Toki se aina järkyttää ja saa surulliseksi.
Mulla on nyt vaan jotenkin niin sellainen olo, että kun kerran näin tämä taitaa taas mennä, haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. En halua pitää mitään pitkää suruaikaa, ihan perheeninkin vuoksi. Muta myös itseni! En jaksa olla surullinen ja masentunut. Onnistuisikohan, jos vaan päättäisin että toivun nopeasti? No, ainahan sitä voi kokeilla.
Tulevaisuus ahdistaa paljon. Koitan olla ajattelematta sitä liian pitkälle, mutta väkisinkin se pyörii mielessä. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että mitä jos en koskaan enää saa lasta. Se häilyy mustana seinämänä jossain tulevaisuudessa edessäni. Sen ajatteleminenkin saa kivun sykkimään jossain syvällä sisällä.
Toisaalta, olen 28 -vuotias. No, tänä vuonna yhden enemmän. Mutta minullahan on aikaa vielä saada toinen lapsi. Mutta miten, milloin ja millä hinnalla? Kuinka paljon meidän suhde kestää, kuinka paljon minä kestän? Isoja asioita, joita ei ehkä kannattaisi miettiä juuri nyt...
Maanantai tuo tullessaan todennäköisesti tiedon siitä mitä epäilenkin. Pelkään myös, että lääkärit haluavat vielä odottaa tai tarkkailla tilannetta, ja sitten ollaan viikko, kaksi, tässä tilassa. Se jos mikä olisi ahdistavaa!
4 kommenttia:
Miten voisi toiselle sanoa, että surua ei voi kiirehtiä..? Niin tuttuja ajatuksia viime talvelta... "Äkkiä nyt vaan eteenpäin!" Ei se sitten mennyt niin. Vasta kun kesä oli jo pitkällä pääsin eroon hengenahdistuksesta.
Mutta älä nyt mene asioiden edelle! Ymmärrän, että huonoihin uutisiin on helpompaa varautua, kuin odotella ihmettä. Mutta sitä toivoa on vielä <3
Elina, voimia tämän viikonlopun yli pääsemiseen. Löysin blogiisi sattumalta (en enää muista mitä raskauteen liittyvää netistä etsin) ja kyynelsilmin luin tarinoitasi enkelilapsista. Kerroin äidillekin että seuraan tällaista blogia ja miten toivon että kaikki menee raskaudessasi tällä kertaa onnellisesti loppuun saakka. Olemme melkein samanikäisiä ja suurin piirtein samassa raskauden vaiheessa, ja koin kirjoituksesi tosi läheisiksi. Itse odotan ensimmäistä lastamme ja välillä epävarmuus valtaa täälläkin. Pidän kaikki sormet ja varpaat ristissä että teille käy hyvin! Kiitos rehellisestä ja avoimesti tunteita näyttävästä blogistasi <3 lämpimiä ajatuksia!
On hetkiä elämässä että sitä toivoisi olevansa kone. Sellainen joka menee eteenpäin järkeä kuunnellen ja tunteet lakaistuna sivuun. Se on hyvin ymmärrettävää, koska aina ei jaksa. Aina ei ole voimia läpikäydä tapahtumia ja surra liian suuria suruja. Kyllä ne tunteet sieltä tulevat, silloin kun on niiden aika. Ainakin itsestäni muistan tunteneeni hyvin samankaltaisia ajatuksia silloin kun on joutunut kokemaan hetkellisesti liian suuria menetyksiä. Vähän aikaa kun jaksan mennä eteenpäin, ajattelematta liikaa, niin sitten on parempi. Varmasti on.
Jaksan toivoa silti vielä parasta, rukoilla. Voimia sinulle!
voimia aivan hurjasti! täällä olet ollut kovin myös ajatuksissa.
Jotenkin ei sanoja tunnu löytyvä, mutta toivon koko sydämmestäni teille parasta ja voimia jaksaa!
Lähetä kommentti