voihan yöheräilyt!

Meillä pikkuveli valvottaa... ensimmäinen unipätkä on klo 20-24, sen jälkeen heräillään syömään KAHDEN TUNNIN VÄLEIN! Argh! Millähän mä pidentäisin noita syöttövälejä?! Pakkohan mun on itsekin nukkua joskus... vai pitääkö mun luopua imetyksestä ja siirtää poitsu pullolle että saan nukkua?

et ei mulla muuta tänään.

imetysangsti

Niin, se mulla on.

Imetys sujuu hienosti. Mutta mulla on agsti. Just nyt en jaksais, ei huvittais eikä kiinnostais. Varsinkin öisin mua ärsyttää ihan hirveesti se että pitää imettää. Jos mä nyt lopettaisin pelkän tympimisen takia niin mua harmittais todellakin myöhemmin, et sitähän mä en meinaa tehdä. Mut ärsyttää.

Poika meuhkaa tissillä. Ei raivoa mut meuhkaa. Potkii, venkoilee, raapii, venyttelee nänniä ja tekee kaikkea muutakin... ja saattaa kesken imetyksen ilman mitään varoitusta PULAUTTAA: kesken kaiken! Ärrsssyttävää.

Huoh. Toivottavasti menee pian ohi tämä angsti. Haluaisin taas tykätä imetyksestä.

hormoneja

Heräsin tänään aamulla aika hyvin nukutun yön jälkeen. Mies nousi tytön kanssa ja sain jäädä vähäksi aikaa nukkumaan. No, oisin saanut jäädä nukkumaan, mutta sen sijaan aloinkin itkemään. Nyyhkin itsekseni siellä sängyssä, en edes tiedä että mitä. Ehkä sitä, että olen henkisesti ihan puhki.

Olen mä fyysisestikin hajalla kun kolottelee ja vihloo ja muuta, mut ennen kaikkea mä oon henkisesti ihan loppu. Pelkään että tämä menee yliajalle, mikä on ihan mahdollista tietenkin! Mutta jos joudun tässä olotilassa olemaan vielä monta viikkoa, en tiedä miten kestän.

Mies ja tytär ei ansaitse tällaista mörköä vaimoksi ja äidiksi. Tiuskin ja mökötän. Olen surullinen ja itkuinen, ja haluaisin niin tämän vaiheen olevan jo ohi! Tämän ajan pitäisi olla iloista, jännittävää odotuksen aikaa mutta mua vaan masentaa.

Tyttöä odottaessa voin hyvin loppuun saakka. Olin hyväntuulinen ja iloinen, vaikka silloinkin oli nukkumisvaikeuksia ja kremppaa. Mutta en ollut henkisesti näin rikki kuin nyt olen. Ja nyt on vaan päivistä kiinni, toivottavasti ei viikoista. Mutta en osaa aloittaa mitään, en osaa suunnitella mitään enkä halua nähdä ketään.

Tämä aika tuntuu tosi pitkältä. Odottavan aika on pitkä. Kumpa se kuitenkin olisi kovin kovin lyhyt.

ttu. kele. tana.

Tänään vituttaa kaikki. Sattuu, jomottaa, vihloo ja vauva painaa tosi alas. Kaiken tekeminen sattuu. Supistukset on säälittäviä harkkaversioita eikä yhtään kipeetä oo tullut. Maha on kuralla ja on huono olo.

Mä olen räjähtelevä ruutitynnyri, olo on antisosiaalinen ja tekee mieli vaan mököttää peiton alla.

Kävin tänään ostoksilla ja ai että niitä sympaattisia hymyjä ja katseita. Argh! Teki mieli tirvaista niitä kaikkia naamaan!

Että sellainen fiilis täällä.

kypsä

Mä haluaisin jo tämän vauvan syliini ja etenkin tämän mahan pois. Tähän saakka musta on ollut ihan kivaa olla raskaana - kremppoineen kaikkineen. Mut nyt olo on ollut pari päivää tosi inhottava. Maha on kireenä koko ajan kun supistaa, jokainen kumarrus tuntuu tuskaiselta kun joku pää tai peppu (toivottavasti jälkimmäinen) painaa aina keuhkoihin... närästää ihan jatkuvasti ja olen tosi kärttyinen koko ajan.

Ja nyt on vasta rv 36+1. Tässä on vielä matkaa siihen että synnytys oikeasti käynnistyy. Tai no, voihan sitä kuvitella ja toivoa että tämä tulisi jo vaikka viikon, puolentoista päästä mutta mä en kyllä usko. Asenne on muuttunut posiitiivisesta pessimistiseksi - tämä menee yliaikaiseksi, on joku hemmetin neljä ja puoli  kiloa syntyessään ja kun mä oon puskenut sitä ulos jonkun aikaa huomataan että se on jonkinlaisessa virhetarjonnassa ja joudutaan tekemään joku kiireellinen sektio kuitenkin.

*mökötys*

Mä en pysty kävelemään, laittamaan sukkaa jalkaan, kumartumaan enkä kyykistymään. Tai pystyn mutta se kaikki sattuu. Haluaisin hömppäillä jotain vauvajuttuja valmiiksi ja asetella vaikka vaippoja hoitopöydän koriin valmiiksi mut mikään ei kiinnosta kun koko ajan ahdistaa, supistaa ja sattuu ja vihloo.

Toisin sanoen - mä olen ihan kypsä.


*

Alla vertailun vuoksi: vasemmalla tämänhetkinen maha, oikealla maha samaan aikaan kun esikoista odotin... Onhan siinä vähän eroa. :( Ehkä täältä on tulossa joku jättivauva.

Jumissa

Olisi paljonkin sanottavaa. Siitä, miten hämmästyn nähdessäni peilikuvani nykyään. Miten raskaanaolevalta näytänkään... Pitäisi kirjoittaa siitä, miten en osaa vieläkään täysin luottaa että saamme tämän vauvan ihan oikeasti. Kun naapurit tulevat sanomaan, että teille taitaa olla toinen pieni tulossa niin mieli tekisi jotenkin ohittaa tai sivuuttaa asia. Kun jos sitten joutuisinkin selittämään taas... Että vaikka periaatteessa tiedän kaiken olevan hyvin ja koitan uskoa, että me tosiaan saamme tämän lapsen niin joku se minun takaraivossani kuiskii vastaan.

Tiedän, että monet jo hamstraavat vaatteita ja muita tarvikkeita tässä vaiheessa, mutta minä en jotenkin osaa. Onhan tuolla lipastossa jo vaatteita, mutta muuten jotenkin... vaikeaa. Ehkä se tulee sitten jossain kohtaa vastaan se pesänrakennusvietti.

Maha on iso. Selkään sattuu ja joka paikka on jumissa. Vauva potkii.
Vauva.
Meidän pieni poika.

Ei nyt oikein irtoa tekstiä... vähän olen jumissa. Siltäkin kannalta.
Laitetaan loppuun kuva maanantailta kun viikkoja oli tasan 27+0.

Raskasta joskus tämä raskaus

Nyt on muutamana päivänä ollut jotenkin tosi raskas olo. Maha tuntuu jo tosi isolta ja sellainenkin yksinkertainen asia kuin käveleminen kaupungilla on tuntunut jotenkin pahalta. Minua ei supistele mitenkään, mutta maha tuntuu PAINAVAN ihan älyttömän paljon. Se jotenkin hölskyy ja tuntuu jotenkin hankalalta. Mutta kuitenkin jaksoin eilen jumpassa olla ihan hyvin. Sanoinkin miehelle, että tuntuu, kuin tämä vauva olisi välillä tulossa täältä ulos! Toivottavasti nyt ei vielä sentään…

Outoja vihlaisuja on myös ollut, eli pari kertaa kun olen vaihtanut asentoa, kumartunut tai noussut esim. sohvalta on kohtua vihlaissut ikävästi. Ja tämä ei ole sellainen tyypillinen liitosvihlaisu tuolla alavatsalla tai nivusissa, vaan juurikin siinä kohdalla missä oletan istukan olevan. Se tietenkin saa mun villit ajatukset liikkeelle että esimerkiksi voiko istukka irrota? Pitäisikö mun olla huolissani tällaisesta äkillisestä repäisykivusta?

Poika on tosi vilkas tapaus, potkuja satelee pitkin päivää. Nyt ne on lähipäivinä tulleet melko alas, että luulen tyypin majailevan perätilassa tällä hetkellä. Kun vaan ei olisi yhtä itsepäinen kuin isosiskonsa, vaan ymmärtäisi vielä kääntyä oikein päin jossain kohtaa. Vaikka oikeastaan sama se – ei mua sektio pelota kun se on jo kerran koettu. Mieluummin ottaisin alatiesynnytyksen mutta jos olen jotain oppinut niin sen, ettei näitä asioita voi päättää etukäteen. On siis ihan turha stressata sitä asiaa.

Vaikka olo onkin välillä raskaasti raskaanaoleva, niin olen silti hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Väsyttää kyllä ja olen täysin kypsä tähän kylmään ilmaan ja loskaan ja lumeen, mutta tiedän että kevät ja kesä ja äitiysloma tulevat väistämättä! Näin eilen ensimmäiset leskenlehdetkin.

huoh

Kylläpä voi ihmistä väsyttää. Onneksi nyt on perjantai!

Eilen olisi ollut jumppa, mutta päähän sattui, nivusiin sattui ja alapäähänkin vihloi ilkeästi joten päätin jättää väliin. Miten nämä liitoskivut alkavat jo nyt? Hmph.

Mutta huono olo on poistunut lähes kokonaan! Joskus jos ei ole syönyt kunnolla niin se saattaa yllättää, samoin joku tosi paha haju tekee myös sen. (vanha valkosipuli, hiki, tupakka, juopporenttu ect.)

Mutta uuvuttaa. Töissä ei ole stressaavaa ja työ on aika simppeliä toimistotyötä. Mutta se kaikki muu! Bussin odottaminen tuiskussa, lapsen hakeminen päiväkodista ja kiskominen pulkalla kotiin. (ne oli just sitten päättäneet hiekoittaa kävelytiet! eihän siellä sohjossa voi mitään rattaitakaan työntää... kele) Sitten lapselle ruokaa laittamaan ja kun olis lopulta aikaa leikkiä lapsen kanssa hetken aikaa niin ei vaan jaksa.

Mä tarviin lomaa.

Kunhan mun työssäoloehto tai mikäsenyton tulee täyteen ja oon oikeutettu palkalliseen saikkuun, käyn pyytämässä muutaman päivän työterveydestä. Pakko muutama päivä saada huilata. Olen kai siis jokaisen työnantajan painajainen. huoh.