Mikähän on tämän blogin kohtalo...

Hengissä ollaan. Lapset kasvaa, no, toinen kasvaa ja toinen vähän vähemmän. Mutta kovasti mietin että onko tämä blogi tullut tiensä päähän? Onko aika jättää hyvästit tälle? Ehkä kipuiluni tarvitsi tämän väylän purkaantuakseen, mutta sen aika on nyt takana. Nyt on aika etsiä uusia haasteita ja katsoa eteenpäin kohti toisia reittejä.

Kerron pikaiset kuulumiset kuitenkin, jos täällä vielä joku käy lukemassa.

Pikku Oo siis kävi kontrolliverikokeissa pienuutensa suhteen. Ensi maanantaina on lääkäri jonka kanssa katsotaan verikokeiden tulokset. Hänestä tutkitaan mm. kilpirauhasarvoja ja keliakian vasta-aineita tms. Toivon totisesti, että hänellä ei ole keliakiaa... Pikku Oo siis kasvaa kyllä mutta hyvin hitaasti.  Tietääkseni vielä ei ole edes 80cm rikki vaikka 2-v syntymäpäivä kolkuttelee ovella... ainakin pääsee halvalla kun ei tarvii uusia vaatteita ostaa.

Isosisko taas kasvaa ja voi hyvin. Kenkkuilee kuten viisivuotias vain osaa. Leikkii mielikuvituskaverinsa kanssa ja piirtelee ja opettelee kirjoittamaan... on fiksu ja kiltti ja herkkä.

Lapset lähtee tutustumaan päiväkotiin elokuussa. Minulla ei vieläkään ole töitä ja hitto että on hiljaista työrintamalla.... ei sitten mitään mitä vois hakea. Hohhoijaa. No, ehkä tässä syksyn aikana vähän vilkastuu ja löytyis joku paikka mullekin jostain.

No, joka tapauksessa päiväkotiin mennään tutustumaan ja lapset aloittaa siellä. Itse koitan saada mahdollisimman pian töitä. Haikeaa on. Niin hirveän haikeaa. Tämä on mun viimeinen kotiäitikuukausi siten että lapset ovat kotona! Tuntuu jotenkin jännälle mut samalla surulliselle. Tässäkö ne mun vuodet kotona sitten oli? Nautinko mä niistä nyt tarpeeks? Mitä jos mä en halua lopettaa mut on pakko.... yyh.

Toisaalta ajatus uusista haasteista ja oman itsensä haltuunottamisesta tuntuu kivalta. Oma työ, oma aika, itsensä kehittäminen... ei sekään huono juttu oo. Kunhan vaan löytyis se oikea paikka mulle.

Yksivuotias pieni!

Yksivuotias pieni O on ihan hulvaton tapaus. Juoksee pitkin kämppää käkättäen ja tehden milloin mitäkin kolttosia! Roikkuu telkkarissa tai hakkaa sitä leluvasaralla, kiskoo siskoaan tukasta, rynkyttää patteria aamuseitsemältä, kolistaa tuolia hirveellä raivolla, roikkuu uuninluukussa.... vie tavaroita siskonsa kädestä... :D Aikamoinen poika! Huhhuh!

Mutta se on myös kova poika halaamaan kaikkia perheenjäseniä. Aaaaiiii.... se sanoo ja halaa siskoaan. Se jos mikä on hellyyttävää! Pikku Oon tämänhetken lempileikkeihin kuuluu piilosleikki, se menee nurkan taakse piiloon ja sieltä vaivihkaa kurkkaa ja siitä repeää iloinen hekotus. Mun rakas ihana poika! Se myös soittaa nokkahuilua (heh) ja rumpuja ja pianoa, ajaa päristää leikkiautoilla ja leikkii dublolegoilla.

Yksivuotias Pikku Oo rakastaa lukemista. Luukkukirjat on parhaimpia mutta ihme kyllä, se jaksaa myös kuunnella ja katsoa vähän pidempääkin kirjaa. Pelkät vauvojen kuvakirjat alkaa olemaan jo liian nähtyjä! Meillä luetaan monen monta kirjaa joka päivä! Oo katsoo myös telkkaria. Jep. Bad mommy.... :D Katsotaan sellaisia ohjelmia kuin Ruohonjuuritasolla. Kesto viisi minuuttia eli juuri sopivasti tuollaiselle tapille. Ihan innoissaan katselee kun ötökät seikkailee. :)

Oo osaa sanoa muutamia sanoja. Se sanoo äiti, isi, tekka-i, tökkää (ötökkä), ukee (lukee)... ja kun näkee kissan niin se alkaa vinkumaan hirveän kovaäänisesti! Se on ihan kissafani meidän Oo. Muitakin sanoja se toistelee ja niitä tulee mutta ei koskaan pyytäessä.

Se käy illalla nukkumaan kahdeksalta ja herää aamulla puoli kuusi. Tai jossain vaiheessa viiden ja kuuden välillä. Huoh. Ei auta, kunhan päästään yksiin päikkäreihin niin ehkä se siitä sitten... Mut ihan hirveen aikaisin! Sit me annetaan sen ottaa tunnin unet aamulla kasin-ysin aikaan ja toisille pidemmille unille se menee siinä klo 13 kieppeillä. Ne kestää pari tuntia.

Viikko sitten Oo alkoi toistuvasti kieltäytymään lusikalla syötetystä purkkisapuskasta niin päätin että jassoo. Sitten syödään samaa ruokaa. Nyt se vetelee muusia ja kanaa ja kalapuikkoja tuosta noin vaan. Mun iso poika! Ihan yhtäkkiä siitä on tullut tuollainen pieni poika joka ei ole enää ollenkaan vauva. Kävelemään oppiminen oli ensimmäinen mikä sai aikaan sen muutoksen. :) Kun maailma avartuu muuttuu lapsen luonnekin ihan kokonaan.

Mutta se on niin vekkuli pieni poika! Tulisieluinen mutta helposti leppyvä, ihan kuin siskonsa. Käy nukkumaan itse omaan sänkyynsä, siskon kanssa samaan huoneeseen. Illalla se tarvitsee vaan kipata sinne. Joskus pari kertaa. ;) Yöt se alkoi nukkumaan kokonaan kun se lähti kävelemään. Joko se liikkumattomuus vaivasti sitä yölläkin tai sitten se vaan nyt kuluttaa energiaa melko paljon enemmän niin sen on pakko nukkua yöt. :) No kai nyt energiaa kuluu: aamu kuudesta kun se herää se kävelee ja juoksee KOKO ajan siihen asti kunnes se laitetaan nukkumaan. Malttaa leikkiä lelulla ehkä minuutin kunnes se taas kapuaa pystyyn ja lähtee kipittelemään johonkin.

Ihana, pieni pellavapäinen poika. Suloinen. Halaa niin että äidin sydän tikahtuu rakkaudesta. Itkee niin lohduttomasti että äidin sydän käpertyy kasaan. Ja hymyilee niin että äiti on valmis vaikka siirtämään vuoria sen saadakseen näkyviin. Ja nauraa niin että se saa onnen kyyneleet äidin silmiin. Meidän rakas pieni, kikattava, käkättävä, jekutteleva poika!!!!




ONNEA PIKKU O 1 vuotta!!!
Rakas murunen!











 Sinä tulit ensikertaa syliini

pienenä ja avuttomana
ja minä tunsin itseni samanlaiseksi.
Miten minä voisin sinusta miehen tehdä,
sinusta pienestä ja avuttomasta
kun itsekin olen samanlainen.

Sinä olit ensikertaa sylissäni
löysit rintani ja jäit kiinni minuun
ikiajoiksi.
Me olimme yhtä, sinä ja minä.
Me kaksi, avutonta.

Sinä olit ensikertaa sylissäni
rinnallani ja nyt tiesin mitä tekisin.
Rakastaisin.
Rakastaisin ja hellisin sinua.
Antaisin ilon silmiisi ja
sismpääsi tunteen siitä,
että me kaksi onnetonta tekisimme
toisistamme voimakkaat.

Sinä siinä ensikertaa lepäsit sylissäni
tyytyväisenä ja kylläisenä minusta.
Sinä tiesit ja minä,
että kyllä me kasvaisimme,
sinä mieheksi ja minä äitiksi.
Kasvaisimme yhdessä
me kaksi avutonta.

- Sirkka Suomi -

Maaliskuun virallinen valitusosio

mä oon taas niin poikki ja uupunut... pikku O valvottaa, päivisin sitä pitää kanniskella tai ttu kävelyttää koko ajan, muuten se itkeä vollottaa vaan niitä hampaitaan. Tai jotain!! Eikä ne oo vieläkään läpi! Isosiskolla on ollu loma ja sekin koettelee mun hermojani... ja nyt aamulla se on kyllä ollut ihan oma herttainen ja puhelias (huoh) itsensä mut mä en nyt jaksa jotenkin sitä jatkuvaa "äiti? Äiti? Äiti!!! Äitiiii!!! Arvaa mitä? -No? - Nyt onki talvi! Äiti, äitiiii onko poikanen sama ku poika? Äiti saanko kattoa telkkariaaaa!! Äiti en syö enää, äiti en tahdo, äiti mulla ei oo tekemistäää....."  äiti, äiti, äiti, äiti.

Maailman ihanin sana mut joinain päivinä sitä kuulee vaan ihan liikaa!

Kun sais nukkua, kun sais tehdä muutakin kuin siivota tai kanniskella kitisevää vauvaa niin mulla ois ehkä energiaa tuolle isommallekkin lapselle. se jää nyt niin vähälle huomiolle et oikein hävettää!! Mä niin haluisin olla sellainen energinen ja hyväntuulinen äiti joka keksii kivaa puuhaa ja lähtee lasten kanssa ulos tutkimaan männynkäpyjä tai jotain mut EN JAKSA! ONNEKS mies lupas että mä saan nukkua ens yön ja se hoitaa pikku O:n heräämiset! Ja jos joku tietää miten saan vauvan heräämään normaaliin aikaan eikä perkele viideltä tai PUOLI viideltä niin otan kaikki vinkit vastaan!!

Se siis tekee hampaita. Luulisin. Ruoka ei maistu, pelkkää kitinää ja kyynelsilmää koko sen elo tällä hetkellä, jäystää koko ajan jotain ja kyllä ne ikenet on mun mielestä turvoksissakin. Huoh. Tulis nyt läpi!

Mut pitäis ulkoilla enemmän lasten kanssa. Jotenkin meidän rytmit menee vaan vauvan ja isomman kanssa niin ristiin, että ainut hetki milloin kannattaa lähteä pihalle on iltapäivällä molempien päikkäreitten jälkeen. Ja siinä on siis sitä hereilläoloaikaa pikku Oollakin  muutama tunti, mut ei siinäkään paljoo ehdi. Ja eihän se viihdy hereillä kököttämässä rattaissa ulkona ja samalla isosisko kitisee ja narisee kun ulkona ei oo mitään tekemistä! Ei kelpaa mäenlasku tai lumisopan tekeminen. Ei lumikasoille kiipeily.

Sulais nyt toi paska lumi ja tulis kevät. Alkais nyt pikku O viihtymään lattialla ja LIIKKUMAAN niin mun ei koko aikaa tarttis sitä kanniskella tai viihdyttää. Mä tiedän, pari kuukautta niin se liikkuu jo johonkin suuntaan! Mut tää seuraava kuukausi tulee olemaan rankka... mä vaan tiedän sen. Pikku Oo ei liiku ja se kaipais jo hirveesti virikkeitä! Pitäis pitää unikoulukin sille. Huoh.

Onneks on jo maaliskuu!!!!

Suosituksia ja standardilapsia

Suositukset. Kohta tulee jo korvistakin!!!! Meidän pikku O istua tapittaa. Tyynyjä pitää laittaa varoiksi pehmukkeeksi jos kiepsahtaa nurin, mutta harvemmin niin käy! Viralliset suosituksethan kai sanovat niin, että lasta ei saa laittaa istumaan lattialle ennen kuin se itse siihen nousee. No, meillä se ei sitten istuttaisi varmaan ennen kuin yksivuotiaana...

Kun pikku O:lla on sitä refluksia. Sehän ei viihdy mahallaan yhtään. Sen kun laittaa masulleen niin jaksaa olla siinä ehkä minuutin, sen jälkeen alkaa huuto, kiukku ja itku. Oon yrittänyt "siedättää" sitä tekemällä kaiken maailman sirkustemppuja että se malttaisi olla siellä. Mut ei. Ei vaan tuu mitään. Se huuto ja itku on sen verran kovaa että en voi kuunnella sitä. Ei kai siinä viihdy jos koko ajan nousee joku ruoka pitkin ruokatorvea!!

Isosisko oli ihan samanlainen.

Mutta mä tiedän, että jos mä vaan makuuttaisin vauvaa lattialla niin tuo ei liikkuisi piiiiiiiitkään aikaan. Mutta kun se istuu niin se lähtee nopeammin liikkeelle, vaikka se nurinkurista onkin! Jotenkin välillä tulee korvista se saamarin suosituksista pauhaaminen. Ei lapset oo mitään standardeja!!!Siis toki niissä suosituksissa varmaan on kaikki järki ja ne on useimmille lapsille just oikeat, mut vanhempien pitää osata ajatella myös omilla aivoillaan.

Meidän lapset ei oo näitä "oppikirjalapsia". Ne istua tapittaa. Ei makoile masullaan, ei kääntyile, ei ryömi. Minkäs teet. Mielelläni näkisin että pikku O harjoittelisi ryömimään mutta ei se vaan suostu olemaan siellä! Joten meillä istutaan. Mä laitan tyynyn vauvan taakse ja lelukopan viereen ja se viihtyy siinä hetken itsekseen leikkimässä! Ja en suostu tuntemaan nyt huonoa omatuntoa siitä. Isosisko oli samanlainen vauva ja siitä tuli oikein hyvä lapsi. :D

Mä oon muutenkin sellainen tyyppi että kuuntelen kyllä neuvot ja suositukset, mutta silti ajattelen omilla aivoillani ja teen niinkuin juuri tälle lapselle on hyväksi. Suositukset on juuri niitä - suosituksia. Ne eivät ole laki, ne eivät ole ainoa oikea tapa lapsen hoidossa ja kasvattamisessa.

Meidän elämä on helpottunut huomattavasti kun O oppi istumaan. Nyt se viihtyy hetken leikkimässä ilman että koko ajan tarvitsee olla viihdyttämässä. Pystyn nyt tekemään ruokaa tai laittamaan pyykkiä silloinkin kun lapsi on hereillä eikä tarvitse koko ajan kanniskella ympäri kämppää tai esittää jotain sirkustemppuja koko ajan!!!

Isosisko lähti aikoinaan 8kk iässä istuma-asennosta peppukiidolla etenemään. Sitten kuukauden sisällä tämän taidon oppimisesta se oppi konttaamaan, oppi nousemaan istumaan, oppi nousemaan korkeaan polviseisontaan ja oppi nousemaan tukea vasten seisomaan.... 11kk iässä se jo käveli. Ensiaskeleet hän otti 10kk 4pv iässä.

Et kyllä ne lapset voi kehittyä ihan normaalisti vaikka eri reittiä mennäänkin. Joten rakkaat vanhemmat - muistakaa että kaikki lapset eivät ole oppikirjalapsia ja tee asioita standardien mukaan. Mun lapset on tällaisia istuvia härkiä. Kaukana standardilapsista.

Venytä venytä!

Pikku O kävi 6kk neuvolassa:

Paino 7865 g
pituus 64 cm
pipo 42,8 cm

Pituutta ei oo tullut yhtääääännnn!!!! Millä mä nyt tuota ipanaa venytän, häh? Käydään kuukauden päästä kasvukontrollissa, muutoin ois ollu neuvola vasta 8kk lääkäriaika. Painoa oli tullut kolmessa viikossa 800g. :p JOs se nyt on kerryttänyt tuota painoa vaan noroviruksen yms. jäljiltä?

Muuten kaikki hienosti, saatiin lupa istuttaa kun on niin suorassa selkä!
O:lla on ollut refluksia jonkun verran. Neljän-viiden viikon takaisen noroviruksen jälkeen on refluksi ollut sen verran pahempi että käytiin yksityisellä lääkärillä hakemassa nexium-resepti. O:lla siis ruoka nousi kurkkuun kesken syömisen ja syöminen stoppasi melko lailla puoleenväliin purkkia!

Mut nyt O on alkanut vasta syömään kun ollaan saatu se nexium-lääke käyttöön! Tänään se on mättänyt 5 purkillista ruokaa!!! Ennen lääkettä ruokaa meni päivässä hikeen 3 purkkia. Jospa se pituuskasvukin alkais nyt kun se alkaa syömään taas?

Ei pitäisi huolehtia, sanoi terkka. Mutta tottakai mä huolehdin. Milläs mä nyt tuota venyttäisin?!

manaajakohtaus

Pikku O ei oikein diggaile kaurapuurosta. Sinnikkäästi ollaan sitä kuitenkin yritetty aina antaa koska jotenkin tuo kaurapuuro tuntuu kuuluvan tähän suomalaiseen aamu- ja iltapalameininkiin. No, tänään illalla O söi hiukan kaurapuuroa persikkasoseella ja jo siinä syödessä alkoi vähän puskea tavara ylöspäin kurkusta. No minähän en uskonut että mikään on vialla ja syötin vaan, puoliväkisin.

Ja kuinkas käy?!

Iltapesujen jälkeen rasvailujen ja vaipanlaiton lomassa tulee oksennus. Höntti vauva ei tajua kääntää päätään ja kakoo vaan selällään sitä puuroa kurkustaan. No tästä selvittiin ja sitten 45 min puuron jälkeen annoin iltamaitoa, johon sekoitin kauravelliä ajatellen että kun se kerran oksensi sitä puuroa niin on sit vähän tujumpaa... no O juo silmät ummessa melkein 170ml, nostan sen olkaani vasten ja samantien tyhjenee mahalaukku makkarin lattialle sellaisella manaajameiningillä!!!!

SWOOOOOOSH!!!

Ja tää ei oo eka kerta kun O oksentaa puuroa. Sillä siis on melko lailla refluksia, pulauttelut ja oksentelut on ihan arkipäivää meillä mut ei mitään tällaista oo normaalisti!!! JA MIKS mä taas kokeilin sitä puuroa, en tiiä!!! Ärsyttää! Voisko nyt idioottiäitikin uskoa että se ei taida sopia meidän pikkuisen pojan masulle...

OKEI. Nyt mä tajusin. Vähän käy hitaalla tää mutsi joskus. Kai me aletaan sit kiskomaan kanaa ja makaronia tai jotain muuta tuhtia sapuskaa iltaisin. Aamuunkin pitää keksiä joku sose. Joku kasvissose vois toimia...

Mut joo. Saapi nähdä millainen yö tulee kun kaverin masu on tyhjänä... huoh.

voihan yöheräilyt!

Meillä pikkuveli valvottaa... ensimmäinen unipätkä on klo 20-24, sen jälkeen heräillään syömään KAHDEN TUNNIN VÄLEIN! Argh! Millähän mä pidentäisin noita syöttövälejä?! Pakkohan mun on itsekin nukkua joskus... vai pitääkö mun luopua imetyksestä ja siirtää poitsu pullolle että saan nukkua?

et ei mulla muuta tänään.

imetysangsti

Niin, se mulla on.

Imetys sujuu hienosti. Mutta mulla on agsti. Just nyt en jaksais, ei huvittais eikä kiinnostais. Varsinkin öisin mua ärsyttää ihan hirveesti se että pitää imettää. Jos mä nyt lopettaisin pelkän tympimisen takia niin mua harmittais todellakin myöhemmin, et sitähän mä en meinaa tehdä. Mut ärsyttää.

Poika meuhkaa tissillä. Ei raivoa mut meuhkaa. Potkii, venkoilee, raapii, venyttelee nänniä ja tekee kaikkea muutakin... ja saattaa kesken imetyksen ilman mitään varoitusta PULAUTTAA: kesken kaiken! Ärrsssyttävää.

Huoh. Toivottavasti menee pian ohi tämä angsti. Haluaisin taas tykätä imetyksestä.

Ammuu - eli asiaa imetyksestä

Esikoisen kanssa imetys meni jo sairaalan osastolla pieleen. Sukset ristissä oltiin samantien. Imetystaival jatkui kivuliaana, vaikeana, tuskastuttavana. En osannut imettää istualteen, jostain syystä mua ei opastettu laitoksella siihen lainkaan. Tietty sektion vuoksi en pystynyt jotenkin imettämään istualteen kunnolla (taisi vauva painaa haavaa jos yritin) ja siksi imetin vain makuultaan. Ja en koskaan oppinut imettämään istualteen. Tämä rajasi paljon mun liikkumista vauvan kanssa! Sitten koitti rintaraivarikaudet ja muistan että minä itkin, vauva itki, mies seisoi neuvottomana vieressä. Kun viimeinen imetyskerta oli takana, itkin kun olin epäonnistunut imetyksessä. Se oli KAMALAA. Miten olinkin saanut itseni niin jumiin sen ajatuksen kanssa että "olisinko voinut kuitenkin tehdä vielä jotain ja olen huono äiti" blaa blaa. Mutta päätin, että tämän toisen kohdalla ei tule käymään niin. Minä en pilaa muistojani ensimmäisitä kuukausista sillä, että itken epäonnistunutta imetystä. Jos se ei onnistu niin sitten saa syödä pullosta!

Juuri nyt imetys sujuu hyvin. Se tuntuu tosi luonnolliselta ja toimivalta! Poika osaa imeä hyvin ja maitoa tuntuu riittävän. No, se selviää seuraavassa neuvolassa. Joskus iltaisin tai öisin annan lisämaitoa tilkan pullosta, ihan vaan kun tuntuu että poika jää pitkän imetyksen jälkeen joskus tyytymättömäksi. Päivisin pikkuveli osaa tissittelyhomman upeasti, öisin jostain syystä vaan pitää meuhkata siinä tissillä ja koheltaa! Öisin joskus tulee sellainen olo että mä lopetan koko touhun kohta, mutta en ole onneksi luovuttanut enkä luovuttamassa.

Imetyshän on ihan tosi kätevää. Oltiin leikkarilla tytön kanssa, vauvalla tuli nälkä ja hops - penkille imettämään. Samoin kun käytiin ravintolassa syömässä ja vauvalla tuli nälkä niin ruoka oli kätevästi siinä heti valmiina. Siis minä, joka esikoisen aikaan en olisi ikinä onnistunut tuossa, imetin ravintolassa ja leikkipuistossa!

Olen iloinen, että nyt imetys sujuu. Toivon, että kestämme myös rintaraivarikaudet ja että imetystaipaleemme jatkuisi ainakin sen puoli vuotta, miksei pidempäänkin. :) Mutta täysimetyksestä en vouhkaa, poika saa kyllä korvikettakin tai pumpattua mauitoa joskus pullosta jos sen tarve on. Nyt minun pitääkin sitten hankkia hyviä imetysvaatteita, niin julki-imetyskin sujuu ilman paitojen nosteluita...

Elämää kaksiviikkoisen kanssa

Pikkuveli on ihana vauva. Syö ja nukkuu noin 2,5-3 tunnin sykleissä ympäri vuorokauden. Välillä se on hereillä ja killittelee tyytyväisenä maailmaa ihanilla nappisilmillään. Muutama äännähdyskin on jo kuultu, siis hapuilee ekoja jokelteluääniä. Kakkaa tulee ihan hirveästi! En muistanutkaan että vauvat kakkaa noin paljon! :D

Mutta kun nälkä iskee, poika vaatii ruokaa heti! Ja kovaan ääneen! Myös pukemisesta herra hermostuu melko helposti. Masullaan ei tykkää köllötellä yhtään, toisin kuin siskonsa aikoinaan joka viihtyi isin masun päällä mahallaan makoillen.

Yöt on sekavia, joskus heräillään kahden tunnin välein ja joskus kolmen. Joskus heräillään 1,5 tunnin välein. Yölliset imetykset ovat jotain ihan hanurista. Miksi päivisin tuo syö ihan nätisti mutta öisin pitää koheltaa ja soheltaa ja huitoa nyrkeillä ja raapia nännejä terävillä kynsillä... huoh. Muuten imetys sujuu ihan hyvin! Terkan kotikäynnillä poika oli jo melkein syntymäpainossaan, joten ainakin se jotain saa tuolta tissistä kun niissä roikkuu pitkin päivää.

Isosisko on toistaiseksi suhtautunut veljeen hellästi, tosin välillä hermostuttaa kun äiti ei ehdi tulla apuun kun pitää veikkaa imettää. Mutta autossa takapenkillä tyttö hyssyttää veljeä ja laittaa tuttia suuhun. Mun rakas pieni tyttö joka tuntuu nyt niin isolta. Odotan milloin se mustasukkaisuus iskee... toistaiseksi ei vielä. Veikkaan, että ensi viikolla kun isi lähtee töihin ja meidän pitää pärjätä keskenämme täällä niin voi olla että alkaa typyn oireilu... kun isi ei olekkaan leikittämässä ja viihdyttämässä koko ajan... huh. :p Ja mitenhän me klaarataan sitten iltavuoroviikot kun vauvalla on iltatankkaukset menossa ja Typylle pitäisi iltahommat saada tehtyä.... jännää on! Mutta muistan joka päivä sanoa tytölle miten paljon äiti rakastaa ja miten ihana hän on. Ja suukottelen ja halailen. Miten ihanaa muuten olikaan saada halata tyttöä ilman isoa mahaa!!! Tuntui niin ihanalta saada ne pienet kädet kaulan ympärille puristamaan.

Mä en ole tänne synnytyskertomusta vielä rustannut, mutta laitan sen tässä joku päivä. Sen verran kerron, että sain aikamoiset repeämät ja epparikin leikattiin, ja olen ollut nämä kaksi viikkoa melko kipeänä. En ole siis voinut pitää lupaustani typylle, että sitten kun äitillä ei ole enää vauvaa masussa niin tehdään sitä ja tätä ja vaikka mitä... No, nyt olo alkaa olemaan jo parempi. Tosin musta tuntuu ettei mun suhde vähään aikaan tule olemaan sama tyttäreeni. Ja se surettaa. Mutta ehkä se palautuu ajan myötä. Meillä oli tytön kanssa tosi ihana läheinen suhde, on se edelleenkin mutta sitä varjostaa viikkoja kestänyt; äiti ei nyt pysty- kausi. Mutta ehkä se siitä taas, ajan kanssa.

Mutta mä rakastan tuota pientä poikaa ihan älyttömästi. Tyttöä myös rakastan, kipeän vahvasti, vaikka kolmevuotiaan uhmiksen rakastaminen on aika ajoin hiukan haasteellisempaa...mutta joka päivä mä huomaan miten ihana tytär mulla on, miten ihanasti se pussaa pikkuveljeä ja miten ihanan älykäs ja omatoiminen ja kiltti se onkaan. Mutta pikkuveljen rakastaminen tuli niin helposti! Mä suren jo valmiiksi sitä, että mun pieni vauva kasvaa.

Hämmästelen miten silkkinen tukka sillä pienellä on,
rakastan sitä pientä suuta joka aukeaa kuin pienellä linnunpojalla,
rakastan niitä silmiä,
sitä tuoksua,
sitä pientä kippuraista joka unisena käpertyy syliin tuttia lutkuttaen.... huoh.

Kumpa voisin tallettaa johonkin purkkiin nämä kaikki tuoksut ja tuntemukset!!!
En halua että tuo vauva kasvaa ikinä!!

Olen rakastunut

Meillä menee hyvin! Pikkuveli on ihana pieni kippurainen. Rakastan hänen tummaa tukkaansa ja sitä kuinka hän käpertyy mun kylkeeni kiinni. Kun hänellä on nälkä tai kun hän hermostuu, huulet menee mutrulle ja poika on NIIN hellyyttävän näköinen (ja kovaääninen) että tämä mamma on ihan kiedottu jo pikkusormen ympärille.

Typy meni tänään päiväkotiin, hänellä olikin jo kova ikävä sinne kavereiden kanssa leikkimään. Alkoi kotonaolo tympimään jo selvästi ja aktiviteetteja kaivattiin. Isosisko pussaa ja silittää veljeä hellästi, mutta samalla hermostuu kun äiti ei ehdi leikkimään. Mulla itselläni tuli synnytyksessä hiukan taisteluvammoja ja en pysty vielä edes istumaan... Kunhan saan itseni kuntoon niin lupaan pyhittää enemmän aikaa esikoiselle.

Mutta hämmentävää on, kuinka helppoa tuota vauvaa onkaan rakastaa! Esikoisen aikaan muistan, että iso osa siitä nauttimisesta katosi kaikkeen siihen opetteluun, huolehtimiseen ja muuhun mikä kuuluu ensimmäisen lapsen kanssa olemiseen. Nyt tämän toisen kanssa oleminen on niin helppoa! Toistaiseksi. Poika syö tissiäkin hyvin, öisin vähän turhan tiheään ja 30 min kerrallaan mutta ehkä se siitä tehostuu...

Tässä pieni kuvamaistiainen meidän viikon vanhasta pojasta. Joko kerroin että olen ihan rakastunut?!

Ajatuksia tulevasta ja kipuja

Jännittää tuleva. Ei niinkään synnytys vaan se vauva-arki. Mitenhän sitä pärjää? Mitenhän sen imetyksen kanssa tulee sujumaan? Osaanko ottaa lunkisti vai tuleeko siitä taas sellainen stressin ja paskaäiti-fiiliksen lähde? Ei kyllä tarttis tulla... kovasti puhutaan siitä, että rintamaidolla kasvaa terveitä lapsia. No, meidän tyttö sai just hikeen kolme kuukautta tissimaitoa ja on ihan tosi terveenä ollut. Viime talvena vissiin kaks flunssaa ja vesirokko. Ei mitään muuta. Ei korvatulehduksia, ei allergoita, ei astmaa, ei tautikierteitä. Kun taas olen huomannut, että monella pitkään imetetyllä lapsella taas on joka hemmetin korvatulehduskierre ja vaikka mitä. Että kuinkahan suuri todenperäisyys sillä on, että väitetään rintamaidon vaikuttavan lasten terveyteen... no, meillä ainakin on terve tyttö vaikka imetys ei ollutkaan kovin onnistunut. Ja älykäs ja kaikkea. Eli sen puoleen ei tarvitsisi sitä stressata. Mutta kuitenkin se on mielessä kun se oli silloin NIIN iso asia meillä. Huoh. Ja sehän selviää vasta sitten kun lapsi on maailmassa!

Njoo... selkäkivut on kadonneet mutta tilalla on JÄRKYTTÄVÄT liitoskivut. Se voi olla että ensi viikolla lähtee soittoa työterveyteen ja mä sanon että tästä ei vaan tuu mitään. Viime viikolla kun työnsin tyttöä rattailla päiväkodista kotiin iltapäivällä meinasin oikeasti vain itkeä. Sattui niin paljon! Ja oli miehen iltavuoroviikko, ja mun piti pärjätä kotona ihan yksin ja SATTUI. Jokainen kyykistyminen ja kyljenkääntö ynnä muu sattuu hirmusti. Toivottavasti loppuu vielä jossain kohtaa!!

Keskiviikkona kävin neuvolassa, kaikki hyvin! Hb edelleen alhainen, eli 104, mut ei ollut ainakaan laskenut. Painoa oli tullut taas (miksi neuvolan vaaka näyttää aina enemmän kuin kotona?!). Kurkattiin ultralla ja vauva oli poikittain! Kiva. Sehän on oikein hyvä tarjonta... prkl. No tilaahan siellä on vielä kääntyillä, että toivotaan kaverin tajuavan kiepsahtaa oikein päin. Ja pojalta se edelleen näytti. Hyvin selvästi. :D

badass

Olen tällä viikolla mm. maannut sängyssä syömässä karkkia, lueskellut kirjaa ja kuunnellut sateen ropinaa. Sillä välin lapsi oli päiväkodissa leikkimässä ja touhuumassa. Aamulla köpöttelin lasta rattaissa tyrkäten päiväkotiin ja sitten tulin kotiin lepäämään kipeän selkäni kanssa. Olen myös katsellut netistä ja boksilta sarjoja, surffaillut netissä ja maannut vuoroin sohvalla ja vuoroin sängyllä. Ah.

Ja tajusin, miten ihanaa onkaan joskus olla yksin kotona. Hurraa subjektiivinen päivähoito-oikeus - meidän isompi lapsi saa syksyllä jatkaa päiväkodissa parina päivänä viikossa. Ajatelkaa - ensi syksynä saan ehkä samanmoisia hetkiä vauvan ollessa unilla! Mitä luksusta! Ja jos tällainen luksus pitää minut järjissäni ja arjen mukavana, niin miksi ihmeessä en sitä toteuttaisi? Näin katosi viimeisetkin ennakkoluulot ensi syksyn päivähoitokuvioita kohtaan. On ihan ok päästää itseään vähän helpommalla. Mulla kun ei ole tarvetta kilpailla maailman paras tai yhteiskuntakelpoisin tai eettisin tai ekologisin tai superlapsentahtisin äiti - tittelistä. ;) Mä ajattelin ihan vaan että vois olla vaikka onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ja uskon, että hyvinvoiva äiti on siinä avainasemassa. Omalla kohdallani uskon näiden pienten rauhallisten hetkien arjessa olevan tärkeä osa omaa hyvinvointiani.

Tässä elämän edetessä, lapsen kasvaessa ja murheitakin kohdanneena voin kyllä reilusti sanoa että olen kasvanut lähivuosina ihmisenä hurjasti. Olen muuttunut avarakatseisemmaksi ja olen oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä, perheitä, äitejä. Minä en ole mikään suurien periaatteiden ihminen, tarkoittaen, että koti- tai päivähoitoasia on minulle yksi ja sama, jokainenhan tekee valintansa oman elämäntilanteensa mukaan. Samoin muut valinnat mitä vauva- tai lapsiperheessä tehdään, tehdään yksilöllisistä lähtökohdista. Meidän kohdalla aion antaa itselleni armoa, en vaadi mitään liikaa ja aion kyetä nauttimaan ensi syksyn vauva-arjesta. En  uhraa esikoistani tämän vauva-arjen vuoksi, sillä hän rakastaa päiväkotia. Eräänä päivänä hän sanoi: "äiti, kotona on ihan tylsää. mennään päiväkotiin takaisin. " heh. :D

Ja minusta on ihanaa tietää, että tyttäreni on tasapainoinen lapsi joka kehittyy ja kasvaa hienosti. Päiväkoti tuo oman virikkeensä lapsen elämään ja antaa hengähdystauon minulle. Täydellistä. Eilen illalla Typy halasi kättäni oikein lujasti ja sanoi: "minä tykkään äitistä tosi paljon" aww... ja tänään aamulla pieni halasi mun isoa masua ja sanoi: "ihanaa kun sieltä masusta tulee vauva! Minä sitä sitten hoidan."

Mikähän mun pointti tässä oli... niin, ehkä mä olen vähän badass ja aion ensi syksynäkin saada itselleni muutaman rauhallisen tuokion vaikka kahden lapsen äiti sitten olenkin.

Jos ei vaadi - ei voi saadakaan.Vaikka ei se aina ole ihan niin yksinkertaista...

kuinka pelolla rahastetaan

Eräässä keskustelussa täällä internetin ihmeellisessä maailmassa keskusteltiin siitä, miten vanhassa patjassa saattaa olla bakteereita ja sitten vauva voi saada siitä jotain (?) ja tulee kätkytkuolema. ONNEKSI on olemassa kätkythälyttimiä!

Jep. Tai puu kaatuu päälle ulkona tai liukastut itse vauva sylissä tai kaupassa ollessa iskee superinfluenssabakteeri tai tai tai.... vaikka sun mitä. Kaikkeen varmaan löytyy ensin se "tieteellinen artikkeli" tai todeksi kerrottu tarina, jonka jälkeen yllättäen siihenkin pelkoon löytyy ratkaisu joka maksaa vain X euroa!

Kun ostat tämän laitteen niin turvaat lapsesi siltä ja tältä ja kaikelta mahdolliselta! Kai olet hyvä äiti ja haluat suojella lastasi ja antaa hänelle vain parasta?

Jos pelkää koko ajan kaikkea niin äiti varmasti tartuttaa sen pelkonsa lapseensa. Itse haluan, että lapseni tutkivat maailmaa järki päässä mutta rohkein ja avoimin mielin. Jos vanhemmat pelkäävät hysteerisesti koko ajan kaikkea (älä juokse ettet liukastu, älä kiipeä ettet putoa, älä katso, älä koske, älä pistä suuhun, älä sitä tätä tota) niin, eikö se pelko tartu siihen lapseenkin?


Eihän sitä voi elää elämäänsä peläten kaikkea koko ajan. Jos pelkäisin kaikkea sitä, mitä lapselleni voi tapahtua, tulisin hulluksi. Eikä elämää voi elää niin. Milloin sitä ehtii nauttia elämästä jos koko ajan pelkää? Ja tuoreita äitejä pelotellaan sitten niillä kaikilla mahdollisuuksilla ja vakuutetaan, että osta tämä niin ostat itsellesi mielenrauhan ja lapsellesi tulevaisuuden.

Lapset turvaan

Taas ammuskeluja koulussa.

Vakuutun yhä enemmän ja enemmän siitä, että haluan laittaa lapseni yksityiseen kouluun. En usko, että opetus yksityisessä koulussa on yhtään sen parempaa tai huonompaa kuin normaalissakaan julkisessa koulussa, mutta ehkä siellä olisi vähemmän näitä hulluja?

Mitä enemmän näitä sattuu, sitä enemmän mua pelottaa laittaa tuota lastani kouluun. Haluan, että hän saa käydä koulua rauhassa, olla lapsi rauhassa ilman pelkoja tällaisista hulluista. Ja minä pelkään!

Olkoon vain porvarillista, olkoon mitä hyvänsä, mutta jos niillä koulumaksuilla saan lapselleni hiukan enemmän turvaa niin en epäröi hetkeäkään. Vakavassa harkinnassa on meillä Steiner-koulu. Pedagogiikka uppoaa tällaiseen semihihhuliin hyvin. Luonto, taito- ja taideaineiden arvostus, yksilöllisyys, turvallisuus. Siinä avainsanoja jotka iskevät meikäläiseen.

Kohta sitä vois alkaa hakemusta rustailemaan...

höyryn laskeuduttua

Nyt mua jäi vaivamaan tuo alempi teksti...

Kyllähän meidänkin tyttö kiukuttelee ja uhmaa kuten tuon ikäisen kuuluukin. Ja joillain lapsilla se uhma on todella voimakasta ja uskon, että vanhemmat eivät aina kaikkeen jaksa puuttuakkaan. Kotioloissa olenkin sitä mieltä, että ihan jokaiseen lasten väliseen kinaan ei tarvitse puuttua vaan lapset saavat opetella itsekin sitä ristiriitatilanteiden ratkomista. Mutta...

Kyllä lapsen töykeään käytökseen pitää puuttua. Tönimiset, kiusaamiset, tavaroiden ottaminen toiselta (tai pelin valtaaminen ) on sellaisia asioita, mihin vanhempien pitää puuttua jos ei lapsi itse osaa toimia sellaisissa tilanteissa.

Ei mekään mitään täydellisiä vanhempia olla mutta osataan sentään opettaa meidän lapselle sosiaalisia taitoja.Nih.

Kiltin tytön syndrooma

Haluan kertoa tähän pienen tarinan lastenkasvatuksesta.

Eilen oltiin ravintolassa syömässä ja ruokaa odotellessa meidän tyttö, kohta 3-v,  pelasi sitä sellaista lasten kosketusnäyttöpeliä ihan rauhassa ja nätisti, niin eikös siihen änkeä joku ehkä samanikäinen tai hiukan nuorempi poika joka menee kesken toisen pelin sörkkimään! Typy alkaa itkemään ja harmistuu kun peli menee kesken ja koska pojan vanhemmat ei kiinnitä asiaan mitään huomiota, (ylläri!) niin menen ojentamaan tätä vierasta lasta. Sanon, että anna nyt Typyn pelata loppuun niin sitten on sinun vuoro, voitte vuorotellen pelata. Mutta tää poika ei vaan tajua. Mua niin RISOO lapset joilla ei ole mitään käytöstapoja TAI jos vanhemmat ei viitsi vaivautua edes niitä opettamaan. Jos mun lapsi menee tekemään jotain tuollaista niin kyllä minä komennan ja opastan että miten toimitaan. Hitto kun ärsytti.

Mikä siinä on, että jotkut lapset ei vaan tajua? Kyllä mä ymmärrän että lapsia on eri luonteisia, mutta jos tuollainen käytös on sen niin ihanan "kotikasvatuksen" tulos niin kannustan kyllä kaikkia viemään lapsensa päiväkotiin että oppivat miten ollaan muiden lasten kanssa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Sitten niistä kasvaa kotona juuri tuollaisia juntteja, joiden vanhemmat eivät joko viitsi tai osaa opastaa lapsiaan toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Sitten tietysti on vielä se, että meidän tyttö on tosi kiltti ja vaikka itse sanonkin, myös aika fiksu ikäisekseen. Hän on puhunut pitkiä lauseita jo kaksivuotiaasta saakka ja on kielellisesti lahjakas. Hän ehkä joskus vaikuttaa ikäistään vanhemmalta, varsinkin kun verrataan samanikäisiin poikiin, joilla esimerkiksi joskus puheen kehitys tulee vähän hitaammin. Typy hermostuu jos leikkikaveri ei tajua mitä hän sanoo, eikä ymmärrä että miksi joku toinen lapsi ei vastaa hänelle. Tämä pelin keskeyttänyt poika ei osannut vielä paljon puhua. Kun selitin, että miten voitte vuorotellen pelata, poika sanoi vaan että "too" ihan kuin ymmärtäisi, mutta jatkoi vaan pelin sorkkimista eikä tehnyt elettäkään mennäkseen siksi aikaa sivuun, että Typy saisi pelata pelinsä loppuun. En tiedä, ehkä poika oli vaan juntti ja vailla käytöstapoja, tai sitten hänellä oli puheen viivästymän lisäksi joku vaikeus ymmärtää puhetta. Sama se, mutta miksi pojan vanhemmat eivät kiinnittäneet asiaan mitään huomiota? Hmph.

Tällaisissa tilanteissa minussa herää aina vähän sellainen tiikeriäiti. Kukaan junttieinari ei tallo meidän kiltin tytön varpaille vain siksi, että hän on KILTTI ja osaa käyttäytyä nätisti muiden lasten seurassa. Lopputuloshan oli se, että Typy tuli suu mutrussa istumaan meidän kanssa pöytään ja tämä junttieinari sai pelin itselleen kun sen valtasi. Jos mulla ois enemmän pokkaa, oisin napannut poikaa kiinni ja siirtänyt sivuun siksi aikaa että saan selitettyä mitä tarkoittaa pelataan vuorotellen. Koska ilmeisesti pojan vanhemmat eivät sitä ole lapselleen opettaneet. Murh.

En halua, että meidän lapselle tulee se kiltin tytön syndrooma. Mutta rakastan sitä, että meidän tyttö on oikeasti kiltti, sosiaalinen ja osaa käyttäytyä. Miten selittää kiltille tytölle, että kaikki eivät vaan ole kilttejä... ja miten opastaa toimimaan tilanteessa, jossa tulee syrjäytetyksi vain sen vuoksi, että ei ole tarpeeksi agressiivinen vaatiakseen itselleen asioita? En halua opettaa, että agressiivisuudella ja töykeydellä saavutetaan asioita. Miten opettaa lastaan pitämään puolensa ilman, että tarvitsee luopua siitä kiltteydestä?

No, niin kauan kun Typy on vielä pieni, aion käyttää äitinä tätä "tiikeriäiti"-ominaisuuttani reilusti ja pitää lapseni puolia. Aion myös jatkossa pistää muidenkin lapset kuriin jos niiden vanhemmat ei sitä tee.

Kylä kasvattaa ja silleen...

*muoks
Korjaan nyt tännekin vielä että lapset eivät ole juntteja vaan niiden vanhemmat usein on... lapsi on aina lapsi ja niillä on uhmaa ja niillä on vaikka mitä mut vahemmilla ei ole syytä sivuuttaa lastensa huonoa käytöstä.