tyyntä myrskyn edellä

Nyt tulee tiheään postauksia. Pakko purkaa ajatuksia jonnekin...

Hämmentävän tyyni olo juuri nyt. Ei siksi, että uskoisin tämän onnistumiseen, vaan siksi, että alan hyväksymään asian. Tämä tilanne on niin erilainen kuin viimeksi. Viimeksi uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän osasin varautua ja tiesin sen mahdolliseksi. Toki se aina järkyttää ja saa surulliseksi.

Mulla on nyt vaan jotenkin niin sellainen olo, että kun kerran näin tämä taitaa taas mennä, haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. En halua pitää mitään pitkää suruaikaa, ihan perheeninkin vuoksi. Muta myös itseni! En jaksa olla surullinen ja masentunut. Onnistuisikohan, jos vaan päättäisin että toivun nopeasti? No, ainahan sitä voi kokeilla.

Tulevaisuus ahdistaa paljon. Koitan olla ajattelematta sitä liian pitkälle, mutta väkisinkin se pyörii mielessä. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että mitä jos en koskaan enää saa lasta. Se häilyy mustana seinämänä jossain tulevaisuudessa edessäni. Sen ajatteleminenkin saa kivun sykkimään jossain syvällä sisällä.

Toisaalta, olen 28 -vuotias. No, tänä vuonna yhden enemmän. Mutta minullahan on aikaa vielä saada toinen lapsi. Mutta miten, milloin ja millä hinnalla? Kuinka paljon meidän suhde kestää, kuinka paljon minä kestän? Isoja asioita, joita ei ehkä kannattaisi miettiä juuri nyt...

Maanantai tuo tullessaan todennäköisesti tiedon siitä mitä epäilenkin. Pelkään myös, että lääkärit haluavat vielä odottaa tai tarkkailla tilannetta, ja sitten ollaan viikko, kaksi, tässä tilassa. Se jos mikä olisi ahdistavaa!

vituiks menee, mitäs sitten?

Olen vähän rauhoittunut tässä päivän mittaan. Odotetaan maanantaille, joo. Mutta suuria toiveita ei kyllä ole että tästä mihinkään päästään enää. Löysin jonkun ohjeen, että ihan tavallinen veden juominen voi vaikuttaa lapsiveden määrään. Tuskin siinä suurta totuuspohjaa on, mutta tunnenpahan tekeväni jotain asian eteen. Sehän tässä meidän tilanteessa paskaa onkin; ei ole ketään tai mitään jota voisin syyttää. Enkä voi itse oikeasti vaikuttaa tähän mitenkään. Se joko on, tai se ei ole. Niin yksinkertaista. Ei auta foolihapot, vitamiinit tai päälläseisominen.

Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?

Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?

Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.

Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.

Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?

Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.

No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?

Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.

vaaleanpunaisesta mustaan

Kävin neuvolassa ultrassa tänään. Näin sen itsekin, vähän lapsivettä.
Kiireellinen lähete sairaalaan. Sinne vielä sitten varmistamaan.

Tämä taisi olla tässä.

Ei taida tulla lasta meille elokuussa. Taaskaan.

*

Muoks.

Maanantaille saatiin aika äitiyspolille. Mulla ei ole mitään toiveita enää tämän suhteen... vaikka joillekin ihmeitä tapahtuu. Tuskin meille.

No miten sä nyt olet voinut?

Kysyy omalääkäri terveyskeskuksessa kun menen sinne kipeän selän vuoksi hakemaan saikkua ja vahvempaa buranaa. En ole koskaan osannut vastata tähän kysymykseen. ”Ihan hyvin, päivä kerrallaan.” On yleisin vastaukseni. Mitä muutakaan osaisin muka sanoa?

Että jotkut päivät ovat hyviä ja jotkut huonoja. Että ei tämä kuuden viikon saikulla mene tuosta noin vain ohi. Että joinain päivinä jokainen raskausuutinen, iso vauvamaha tai ihanan tyttäreni uusi opittu taito saa mielen kovin surulliseksi. Joinain päivinä en muista ajatella koko asiaa.

Voisin myös kertoa että olen fyysisesti ihan romuna koko ihminen. Tuntuu, että joka paikka minun kropassani prakaa ja koko ajan johonkin sattuu. Kai nämä kaikki on liitoksissa toisiinsa. Psykofyysissosiaalinen kokonaisuus ja silleen.

Ehkä katson tätä aikaa taaksepäin kun olen vanha ja lapset jo isoja ja ihmettelen että miten ihmeessä tuosta kaikesta paskasta selvittiin ja rämmittiin kohtuullisen selväjärkisenä eteenpäin...  Koska ei tällaisia asioita ehkä edes tässä osaa katsoa kunnolla, kun on itse siinä keskipisteessä. Kun on itse hyväksynyt että näin on nyt tapahtunut ja tässä ollaan, kahden menetetyn lapsen ja yhden ihanan kultamurusen äitinä. Miltä se näyttää ulospäin? Itse olen tällä hetkellä yllättävän sinut asian kanssa. Surullinen tietenkin, mutta olen hyväksynyt sen. Olen silti vieläkin pysähdyksissä, prosessissa. Toivon löytäväni seuraavan tiekyltin jossa voisi vihdoinkin lukea että nyt se tien vaikea osuus päättyi, tästä alkaa tasaisempi tie. Mutkia kyllä on, mutta ei syviä kuoppia, ei korkeita muureja. Avoin tie, tarpeeksi leveä koko perheelle. Minusta olisi jo meidän vuoromme kulkea vähän helpompaa polkua.

"The lights go on
The lights go off
When things don't feel right
I lie down like a tired dog
Licking his wounds in the shade

When I feel alive
I try to imagine a careless life
A scenic world where the sunsets are all
 Breathtaking"

(Beirut - Scenic world)

 
 

musta pilvi

Tämä ei vaan ole reilua! Kaikki on innoissaan keväästä, auringosta ja muusta ja minua vaan vituttaa. Joka paikka on täynnä ultrakuvia, raskausuutisia, vauvakuvia, onnellisia perheitä ja iloa. Paitsi ei täällä. Täällä roikkuu musta pilvi pään päällä eikä se tunnu nyt poistuvan millään.

VITUTTAA!

Itkettää.

Tänä keväänä minun piti ostella äitiysvaatteita, vauvalle tarvikkeita ja keskittyä rutistamaan työt loppuun ennen äitiyslomaa ja ihanaa kesää. Ja mitä sain tilalle? Tyhjän olon, roikkuvat tissit, pari ylimääräistä kiloa, pitkän sairausloman ja edessä olevan työttömyyden. Ahdistaa, itkettää, vituttaa.

Haluan elämäni takaisin. Onko reilua riuhtaista se ihmiseltä noin vain? Kun nyt tuntuu että on vaikea nauttia edes ihanan pienen tyttäreni seurasta koska hän muistuttaa minua joka päivä siitä, minkä menetin. Hänestä piti tulla isosisko kesällä.

Tällä kertaa tämä menetys tuntuu pahemmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että nyt tiedän mitä menetin.

vaikea päivä

Sain kuulla ettei meillä olekaan vielä ensi viikolla sitä perinnöllisyyspolin käyntiä. Odotin sitä niin paljon. Olisin saanut vihdoin vastauksia ja ehkä saanut vihdoin tämän asian käsiteltyä kunnolla. Mutta ei, perinnöllisyyspolin käynti tulee vasta joskus myöhemmin. Perinnöllisyyspolin käynti oli minulle seuraava tavoite - seuraava etappi jonka jälkeen voisi kenties suruaika loppua.

Tämä tuntuu suhteettoman isolta takaiskulta. Pikkujuttu, voisi joku ajatella. Mutta minulle tämä oli askel taaksepäin toipumisessa. Tuntuu niin pahalta! Haluan saada vastauksia, haluan päästä eteenpäin! Taas tuntuu siltä että mikään ei koskaan mene niinkuin toivon. Aina vain takaiskuja, onnettomuuksia, epäonnea, surua. Ei vaan jaksaisi enempää.

Aurinko paistaa ulkona ja on ihana ilma. Minua ahdistaa. Haluan vaan olla sisällä ja kyyhöttää tietokoneella. En halua kohdata maailmaa tänään mutta on pakko.

Joskus kaipuu vauvaan ja raskauteen tuntuu sellaisena fyysisenä kipuna keskellä kroppaa. Ihan kuin iso reikä olisi lyöty siihen keskelle, missä ennen oli elämää. Tänään on vaikea päivä. Paha olla.

mä annan sut pois...

Ihan kamala ikävä!

kaikki mulle heti ja nyt

En jaksa surra. En jaksa olla tässä tilanteessa elämässäni. Haluaisin kääriytyä peittoon ja uinailla tämän ohi, herätä kun olo on taas hyvä ja asiat mallillaan. Haluan herätä sellaiseen hetkeen, jossa suru on pois ja tulevaisuus näyttää taas selkeältä.

Haluan oman kodin. Haluan toisen lapsen. Nyt. Heti.

Elämä se vaan ei mene niin kuin haluan. No totta, harvoilla menee. Aina löytyy jotain valittamisen aihetta; milloin perhetilanteessa, töissä, oman asunnon kanssa, ystävyyssuhteissa... Ainakin tämä taas on laittanut asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Minulla on yksi terve ihana pieni tytär, vierelläni seisoo mies joka on valmis tukemaan minua ja joka haluaa mennä kanssani naimisiin, minun muukin perheeni voi hyvin. Töitäkin on toistaiseksi. Ei siis pitäisi olla epäkiitollinen.

Mutta miksi on niin vaikeaa katsoa muiden vauvoja? Olen katkera niille perheille, jotka asuvat omassa talossaan suurten asuntolainojensa kera, joilla on kaksi tai kolme ihanaa lasta ja näyttää että kaikki on niin helvetin tasapainossa ja täydellistä. Yritän kertoa itselleni, että julkisivun takana voi olla ongelmia, joita ei näy ulospäin. Kaikilla on aina jotain ongelmia.

Mutta jos kuulut niihin henkilöihin, joilla on elämässään kaikki hyvin, niin ole onnellinen.

Minun on vaikeaa nyt olla itseni kanssa. Koen, etten haluaisi mennä takaisin töihin. Monet sanovatkin että olet niin kauan poissa kun on tarvis, mutta mielessäni pyörii jatkuvasti se, mitä muut ajattelee. Kehtaanko olla vielä saikulla? Jokainen päivä on haaste, jokaisena päivänä joudun kokoamaan itseäni kerran jos toisenkin. En jaksaisi mennä ulos, en jaksa edes hoitaa hääasioita. Tuntuu niin vaikealta. :/

Haluaisin niin jo pois tästä olosta. Mutta surua kun ei voi lakaista maton alle. Se on vaan talsittava läpi, kilometri kerrallaan. Tunnen olevani niin epäonnistunut!

maaliskuu

Se tuli nopeammin kuin osasin odottaa.

Syy siihen löytyy menneiden viikkojen tapahtumista. Nyt kun maaliskuu on täällä niin voin ehkä uskoa sen vihdoinkin; kevät on ihan oikeasti tulossa. Ja sen myötä kesä, ihan erilainen kesä kuin mitä odotin.

Kuitenkin, aurinko tuntuu surevan silmiin kovin kirkkaalta, lintujen laulu kuulostaa kovin kovaääniseltä. Kurtistan otsaani kirkkaalle ja kimmeltävälle kevättalven päivälle.
Makaan sohvalla ja katselen kirkkaaseen ulkoilmaan, kimaltelevaan lumeen ja ihmettelen, mihin seuraavaksi?
Mihin elämä minut voi viedä, mitä sillä on antaa?
Pelkään lisää pettymyksiä, pelkään tuomioita perinnöllisyyslääkäriltä.
Ahdistaa ajatus samaan työpaikkaan palaamisesta, kuin missä olin ennen tätä kaikkea.
Voinko olla enää sama ihminen?

Miksi lapsen menetys on kuin menettäisi tulevaisuutensa? Vaikka minulla on ihana pieni tytär, tuntuu joskus tulevaisuuden näkeminen vaikealta. Suunnitelmien muuttuminen, haaveiden kariutuminen. Se on vaikeaa. Onneksi tirppana on vielä niin pieni ettei ymmärrä menetystä. Hän unohtaa.




Kumpa minäkin voisin.

kirkuvan punainen arpi

Eihän sen elämän näin pitänyt mennä. Tuntuu kuin eläisin jonkun toisen elämää, jotain ihmeellistä ja väärää tarinaa. Kun nuorempana kuvittelin omaa elämääni tässä vaiheessa, se oli aivan toisennäköinen. Se oli täynnä onnea, aurinkoa ja valoa, siinä oli jännitystä ja rakkautta ja matkustelua.

Ei elämäni huonoa ole. Se on vaan saanut kolhuja. Nyt jo toisen liian ison lommon, kirvelevän kirkaanpunaisen naarmun ihon pintaan. Ehkä se muuttuu joku päivä hopeiseksi juovaksi edellisen rinnalle. Nyt se on avoin ja kipeä. Edellisestä arvesta oppineena tiedän kuitenkin, että se paranee. Ajan myötä.

Ensimmäisen arpeni sain vuonna 2008. Olin raskaana, odotin ensimmäistä lastani. Menimme puolisoni kanssa rakenneultraan ja silloin maailmamme murtui... Vauvalla ei ollutkaan kaikki hyvin. Kun meille kerrottiin, että lapsella oli niin sanottu potterin oireyhtymä ja ettei pienellä olisi mitään elinmahdollisuuksia, tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Jouduimme tekemään vaikean päätöksen keskeyttää raskaus sen ollessa puolessa välissä. Silloin menetin ensimmäisen lapseni, pienen pojan.

Meille kerrottiin, että Potterin oireyhtymä oli silkkaa epäonnea ja sattumaa: on hyvin epätodennäköistä, että kohdallemme osuisi koskaan vastaavaa. Näin me uskoimme, ja onnistuin tulemaan uudestaan raskaaksi ja ihana terve tyttömme syntyi toukokuussa 2009. Meidän aurinko.

Haaveissamme on ollut sisarus pienelle Aurinkoisellemme. Kun sain syksyllä tietää olevani raskaana, en epäillyt lainkaan, että emme saisi lasta syliimme saakka. Kuitenkin jouduimme kokemaan saman liian kovan kohtalon uudelleen. Viikko sitten synnytin pienen tyttäremme, pienen ihanan keijukaisen, joka oli jälleen liian hauras tähän maailmaan. Rakenneultrassa havaittiin sama ongelma kuin ensimmäisessä raskaudessa oli: kohtu vedetön, toinen munuainen ja virtsarakko puuttuivat kokonaan. Raskauden ja vauvan mahdollisuudet olemattomat. En voinut käsittää sitä! Eihän sen pitänyt tapahtua enää koskaan! Ei meille, ei toista kertaa!

Nyt kohtuni on jälleen tyhjä, mieleni on jälleen tyhjä ja kaikki suunnitelmat ja unelmat on revitty pois. Lapseni on revitty pois kohdustani. Vanha arpikin taas vähän punoittaa. Uusi, kirkuvan punainen arpi ihollani on niin kovin kipeä. Ikäväni on niin kova. Elämä tuntuu vaikealta. Paluu aikaan ennen tätä tragediaa on mahdotonta. Miten muka voisin palata samaan vanhaan kun elämäni on revitty riekaleiksi? Pelkään tuloksia. Mitä väärää geeniä me kannamme? Onko mahdollista saada enää koskaan tuntea pieniä potkuja masussa...

Ikävöin pientä tyttöäni niin kovin paljon.

Blogi hakee vielä muotoaan, uskon sen löytyvän pian. :)