kappale joka sai minut itkemään

Tänään, yllättäen, iski ikävä ja suru taas pintaan. Kuulin tämän kappaleen radiosta ja pysähdyin.

"These wounds just wont seem to heal,
this pain is just too real,
There's too much that time can not erase"

mä annan sut pois...

Ihan kamala ikävä!

kaksi viikkoa

Hidas, hidas aika! Kaksi viikkoa aikaa siihen kun käymme jälkitarkastuksessa ja kun perinnöllisyyslääkäri kertoo meille diagnoosin sekä mahdolliset periytyvyystekijät. Pelottaa. En tiedä mitä haluan kuulla. Jos sanotaan, että sairaus on periytyvä ja on X prosentin mahdollisuus että lapsi on liian sairas tähän maailmaan, niin mitä sitten? Mitä ne todennäköisyydet muka kertovat? Aina on mahdollisuus osua siihen väärään osaan. Mutta voiko sitä antaa pelolle valtaa? Mutta jos meille kerrotaan tämän olleen sattumaa, toistamiseen, niin mitä se sitten tarkoittaa? Sitä että olisi aika täyttää lottokuponki? Kaksi eri diagnoosia samalle pariskunnalle, samoista syistä?

Kumpi voittaa, pelko vai toivo?


Kaksi viikkoa. 


Tuntuu ikuisuudelta. Tieto lisää tuskaa, mutta tässä tapauksessa se on vain otettava vastaan. Haluan eteenpäin elämässäni, en jaksa olla tässä kohdassa missä aika on pysähtynyt. Haluan kelata elämäni siihen kohtaan kun olen uudestaan raskaana ja kun kaikki on hyvin. Haluan olla jo siinä hetkessä kun voin oikeasti alkaa suunnittelemaan tulevaisuutta. Haluan olla onnellinen.

Haluan vauvani. Minun pieni Tipuni on jo kovin iso pieni tytöntirppana. Villi vipeltäjä joka tekee äitinsä hulluksi energiallaan ja tihutöillään. Ihana kikattelija joka pelleilee ja ilveilee sielunsa kyllyydestä. Tyttö joka kohta luopuu tutista, vaihtaa isojen ihmisten sänkyyn ja alkaa käymään potalla. Hän on ihana, mutta kaipaan kovasti vauvaa. Haluan Tipulle sisaruksen, jonkun, jonka kanssa hän voi jakaa elämäänsä ja joka on hänelle tärkeä silloinkin kun meitä ei enää ole. Haluan saada lisää elämää tähän kotiin, lisää tepsuttavia jalkoja. Meidän pöydässä on jo kaksi tyhjää paikkaa, meidän pienet tähtisisarukset jotka menivät liian aikaisin.


Ikävä.

kaikki mulle heti ja nyt

En jaksa surra. En jaksa olla tässä tilanteessa elämässäni. Haluaisin kääriytyä peittoon ja uinailla tämän ohi, herätä kun olo on taas hyvä ja asiat mallillaan. Haluan herätä sellaiseen hetkeen, jossa suru on pois ja tulevaisuus näyttää taas selkeältä.

Haluan oman kodin. Haluan toisen lapsen. Nyt. Heti.

Elämä se vaan ei mene niin kuin haluan. No totta, harvoilla menee. Aina löytyy jotain valittamisen aihetta; milloin perhetilanteessa, töissä, oman asunnon kanssa, ystävyyssuhteissa... Ainakin tämä taas on laittanut asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Minulla on yksi terve ihana pieni tytär, vierelläni seisoo mies joka on valmis tukemaan minua ja joka haluaa mennä kanssani naimisiin, minun muukin perheeni voi hyvin. Töitäkin on toistaiseksi. Ei siis pitäisi olla epäkiitollinen.

Mutta miksi on niin vaikeaa katsoa muiden vauvoja? Olen katkera niille perheille, jotka asuvat omassa talossaan suurten asuntolainojensa kera, joilla on kaksi tai kolme ihanaa lasta ja näyttää että kaikki on niin helvetin tasapainossa ja täydellistä. Yritän kertoa itselleni, että julkisivun takana voi olla ongelmia, joita ei näy ulospäin. Kaikilla on aina jotain ongelmia.

Mutta jos kuulut niihin henkilöihin, joilla on elämässään kaikki hyvin, niin ole onnellinen.

Minun on vaikeaa nyt olla itseni kanssa. Koen, etten haluaisi mennä takaisin töihin. Monet sanovatkin että olet niin kauan poissa kun on tarvis, mutta mielessäni pyörii jatkuvasti se, mitä muut ajattelee. Kehtaanko olla vielä saikulla? Jokainen päivä on haaste, jokaisena päivänä joudun kokoamaan itseäni kerran jos toisenkin. En jaksaisi mennä ulos, en jaksa edes hoitaa hääasioita. Tuntuu niin vaikealta. :/

Haluaisin niin jo pois tästä olosta. Mutta surua kun ei voi lakaista maton alle. Se on vaan talsittava läpi, kilometri kerrallaan. Tunnen olevani niin epäonnistunut!

Stay

"And I wonder if you know, how its feels to let you go."

maaliskuu

Se tuli nopeammin kuin osasin odottaa.

Syy siihen löytyy menneiden viikkojen tapahtumista. Nyt kun maaliskuu on täällä niin voin ehkä uskoa sen vihdoinkin; kevät on ihan oikeasti tulossa. Ja sen myötä kesä, ihan erilainen kesä kuin mitä odotin.

Kuitenkin, aurinko tuntuu surevan silmiin kovin kirkkaalta, lintujen laulu kuulostaa kovin kovaääniseltä. Kurtistan otsaani kirkkaalle ja kimmeltävälle kevättalven päivälle.
Makaan sohvalla ja katselen kirkkaaseen ulkoilmaan, kimaltelevaan lumeen ja ihmettelen, mihin seuraavaksi?
Mihin elämä minut voi viedä, mitä sillä on antaa?
Pelkään lisää pettymyksiä, pelkään tuomioita perinnöllisyyslääkäriltä.
Ahdistaa ajatus samaan työpaikkaan palaamisesta, kuin missä olin ennen tätä kaikkea.
Voinko olla enää sama ihminen?

Miksi lapsen menetys on kuin menettäisi tulevaisuutensa? Vaikka minulla on ihana pieni tytär, tuntuu joskus tulevaisuuden näkeminen vaikealta. Suunnitelmien muuttuminen, haaveiden kariutuminen. Se on vaikeaa. Onneksi tirppana on vielä niin pieni ettei ymmärrä menetystä. Hän unohtaa.




Kumpa minäkin voisin.

kirkuvan punainen arpi

Eihän sen elämän näin pitänyt mennä. Tuntuu kuin eläisin jonkun toisen elämää, jotain ihmeellistä ja väärää tarinaa. Kun nuorempana kuvittelin omaa elämääni tässä vaiheessa, se oli aivan toisennäköinen. Se oli täynnä onnea, aurinkoa ja valoa, siinä oli jännitystä ja rakkautta ja matkustelua.

Ei elämäni huonoa ole. Se on vaan saanut kolhuja. Nyt jo toisen liian ison lommon, kirvelevän kirkaanpunaisen naarmun ihon pintaan. Ehkä se muuttuu joku päivä hopeiseksi juovaksi edellisen rinnalle. Nyt se on avoin ja kipeä. Edellisestä arvesta oppineena tiedän kuitenkin, että se paranee. Ajan myötä.

Ensimmäisen arpeni sain vuonna 2008. Olin raskaana, odotin ensimmäistä lastani. Menimme puolisoni kanssa rakenneultraan ja silloin maailmamme murtui... Vauvalla ei ollutkaan kaikki hyvin. Kun meille kerrottiin, että lapsella oli niin sanottu potterin oireyhtymä ja ettei pienellä olisi mitään elinmahdollisuuksia, tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Jouduimme tekemään vaikean päätöksen keskeyttää raskaus sen ollessa puolessa välissä. Silloin menetin ensimmäisen lapseni, pienen pojan.

Meille kerrottiin, että Potterin oireyhtymä oli silkkaa epäonnea ja sattumaa: on hyvin epätodennäköistä, että kohdallemme osuisi koskaan vastaavaa. Näin me uskoimme, ja onnistuin tulemaan uudestaan raskaaksi ja ihana terve tyttömme syntyi toukokuussa 2009. Meidän aurinko.

Haaveissamme on ollut sisarus pienelle Aurinkoisellemme. Kun sain syksyllä tietää olevani raskaana, en epäillyt lainkaan, että emme saisi lasta syliimme saakka. Kuitenkin jouduimme kokemaan saman liian kovan kohtalon uudelleen. Viikko sitten synnytin pienen tyttäremme, pienen ihanan keijukaisen, joka oli jälleen liian hauras tähän maailmaan. Rakenneultrassa havaittiin sama ongelma kuin ensimmäisessä raskaudessa oli: kohtu vedetön, toinen munuainen ja virtsarakko puuttuivat kokonaan. Raskauden ja vauvan mahdollisuudet olemattomat. En voinut käsittää sitä! Eihän sen pitänyt tapahtua enää koskaan! Ei meille, ei toista kertaa!

Nyt kohtuni on jälleen tyhjä, mieleni on jälleen tyhjä ja kaikki suunnitelmat ja unelmat on revitty pois. Lapseni on revitty pois kohdustani. Vanha arpikin taas vähän punoittaa. Uusi, kirkuvan punainen arpi ihollani on niin kovin kipeä. Ikäväni on niin kova. Elämä tuntuu vaikealta. Paluu aikaan ennen tätä tragediaa on mahdotonta. Miten muka voisin palata samaan vanhaan kun elämäni on revitty riekaleiksi? Pelkään tuloksia. Mitä väärää geeniä me kannamme? Onko mahdollista saada enää koskaan tuntea pieniä potkuja masussa...

Ikävöin pientä tyttöäni niin kovin paljon.

Blogi hakee vielä muotoaan, uskon sen löytyvän pian. :)