rytmikello epätahdissa

siis mua niin sapettaa! Tyhmä noro pilasi kaiken! Meillä oli tosi hyvä rytmi päivässä O:n kanssa ja yötkin alkoi menemään jotenki nätisti niin nyt se taudin jäljiltä kaikki on ihan sekaisin! Nukkumiset, syömiset ja kaikki! Ja tuloksena on kiukutteleva ja itkevä vauva. Tai emmätiiä mitä se nyt kiukkuaa. aina voi tietty syyttää hampaita.

Mut miten vaikeeta taas voikaan olla löytää se rytmi takas?

Ja sit tänään kun tosiaan käytiin shoppailemassa, mentiin bussilla kaupunkiin molempien lasten kanssa ja sit Isosisko jäi mummin luo viettämään päivää ja mä menin o:n kanssa ostoksille. No se meni ihan hyvin, periaatteessa. EIhän tuon kanssa kyllä voi oikeesti olla ostoksilla. Koko ajan on joku tilanne päällänsä ja koko ajan mielessä tikittää rytmikello- ruoka-aika, päikkäriaika, ruoka-aika, päikkäriaika... sit sitä yrittää ajoittaa bussimatkan ja kotimatkan siten että pääsisi kotiin oikeeseen aikaan syöttämään vauvaa ja kuinkas käykään - MÄ MYÖHÄSTYIN siitä bussista mihin olin kuvitellut ehtiväni ja tadaa!!!!! Rytmikello sekaisin.

Se tarkoitti sitä, että koko 15 min kävelymatkan bussipysäkiltä kotiin O huusi kuin syötävä. Kotona sille kelpasi vain maito ja sit ei uni meinannut enää tulla mut tulikin sit huudon kanssa. No sit se heräs kun joku röyhy oli jäänyt masuun pyörimään ja ei enää nukahtanut uudelleen ja sit ois ollu ruoka-aika mut se oli niin väsy et eihän se syönyt ja sit se vaan huusi ja itki ja ei enää suostunut käymään nukkumaankaan ja sit tää äippä niin sanotusti LOST IT ja mä raivoissani viskelin tutteja ja vilttejä ympäri makkaria....

HUOH. No sit mä pakkasin sen vaunuihin ja pistin ulos nukkumaan.

Mut mä en halua enää ikinä lähtee bussilla vauvan kanssa kaupunkiin!!!! Miks ei vois olla vähän hyvätuloisempi ja omistaa kahta autoa?! Mut koska näin ei oo niin se tarkoittaa että mä homehdun sitten lopputalven täällä kotona enkä lähde minnekkään vauvan kanssa. että nähdään sitten vaikka kesällä. Ei ostoksille, ei kahvilaan, ei lounaalle NADA. Koska jos rytminvaihdos tekee tälle lapselle näin hirveen raivon niin ei sitä kukaan jaksa. Tai mä en ainakaan.

AARGH!!!!

ttu. kele. tana.

Tänään vituttaa kaikki. Sattuu, jomottaa, vihloo ja vauva painaa tosi alas. Kaiken tekeminen sattuu. Supistukset on säälittäviä harkkaversioita eikä yhtään kipeetä oo tullut. Maha on kuralla ja on huono olo.

Mä olen räjähtelevä ruutitynnyri, olo on antisosiaalinen ja tekee mieli vaan mököttää peiton alla.

Kävin tänään ostoksilla ja ai että niitä sympaattisia hymyjä ja katseita. Argh! Teki mieli tirvaista niitä kaikkia naamaan!

Että sellainen fiilis täällä.

kypsä

Mä haluaisin jo tämän vauvan syliini ja etenkin tämän mahan pois. Tähän saakka musta on ollut ihan kivaa olla raskaana - kremppoineen kaikkineen. Mut nyt olo on ollut pari päivää tosi inhottava. Maha on kireenä koko ajan kun supistaa, jokainen kumarrus tuntuu tuskaiselta kun joku pää tai peppu (toivottavasti jälkimmäinen) painaa aina keuhkoihin... närästää ihan jatkuvasti ja olen tosi kärttyinen koko ajan.

Ja nyt on vasta rv 36+1. Tässä on vielä matkaa siihen että synnytys oikeasti käynnistyy. Tai no, voihan sitä kuvitella ja toivoa että tämä tulisi jo vaikka viikon, puolentoista päästä mutta mä en kyllä usko. Asenne on muuttunut posiitiivisesta pessimistiseksi - tämä menee yliaikaiseksi, on joku hemmetin neljä ja puoli  kiloa syntyessään ja kun mä oon puskenut sitä ulos jonkun aikaa huomataan että se on jonkinlaisessa virhetarjonnassa ja joudutaan tekemään joku kiireellinen sektio kuitenkin.

*mökötys*

Mä en pysty kävelemään, laittamaan sukkaa jalkaan, kumartumaan enkä kyykistymään. Tai pystyn mutta se kaikki sattuu. Haluaisin hömppäillä jotain vauvajuttuja valmiiksi ja asetella vaikka vaippoja hoitopöydän koriin valmiiksi mut mikään ei kiinnosta kun koko ajan ahdistaa, supistaa ja sattuu ja vihloo.

Toisin sanoen - mä olen ihan kypsä.


*

Alla vertailun vuoksi: vasemmalla tämänhetkinen maha, oikealla maha samaan aikaan kun esikoista odotin... Onhan siinä vähän eroa. :( Ehkä täältä on tulossa joku jättivauva.

Ärsytysvitutusmasennusmaximus!!!!!!

Terveiset synnytystapa-arviosta. Siellä poika olla möllöttää pää alaspäin. Ylhäällä kuitenkin vielä, ei kiinnittyneenä. Kaulaa jäljellä vielä 2,5 cm, kohdun ulkosuu auki, sisäsuu kiinni ja paikat pehmeät. Niin kai näillä viikoilla sopii ollakkin.

Painoarvio tällä hetkellä (rv 35+6) 2867g, syntymäpainoksi laskettuna aikana arvioi 3800g. Eli melko samankokoinen kuin mitä esikoinen oli syntyessään.

Lääkäri sanoi, että ei näe mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.

MUTTA.

Vauvan vatsan ympärys oli muita mittoja suurempi, mikä kuulemma voi olla merkki siitä ,että mulla on sokereissa jotain vikaa. Kiva. Ja tästähän seurasi sitten käsky SOKERIRASITUKSEEN. Voi kilin kellit mä sanon. En ois halunnut mitään tällaista tähän kohtaan enää, en millään! Oisin vaan halunnut nauttia huolettomasta loppuraskaudesta, mut nyt mun pitää alkaa kyttäämään syömisiäni ja pelätä jotain saamarin raskausdiabetesta!!! Ja isoa vauvaa. :(

En halua puskea mitään yli nelikiloista ulos! En halua! Enenenenen! Mä haluan sen normaalin vähän reilu kolmekiloisen vauvan joka syntyy ennen laskettua aikaa siististi ja nätisti siten että äitiä ei pelottaisi jättiläisvauvat tai sokeriarvot tai muut!!!

Haluan sittenkin sektioon... :(

Puuuuh. Mä niin toivoin erilaista fiilistä tästä polikäynnistä. En tällaista. Kai mun raskaushormonit tekee tästä nyt maailman isoimman ongelman, mutta mua ahistaa ihan sikana!!

En halua enempää diagnooseja!!! Meidän perheessä niitä on saatu jo ihan tarpeeksi!!

kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Soitin aamulla esimiehelleni, että en pääse tulemaan vielä töihin tällä viikolla koska selkä on niin kipeä. Sanoin, että minulla on aika työterveyteen että ilmoitan mitä lääkäri sanoo. No, esimes vaatii että toimitan sairauslomatodistukset henkilökohtaisesti hänelle tänään.

"Ai tänään?"
"No kyllä, tänään ne pitäisi toimittaa...mielellään."
"No, kai mun sitten täytyy... aamupäivällä pääsen niin saan mieheltä kyydin, muuten menee tämän kipeän selän kanssa hyvin vaikeaksi... "
"Okei, katotaan niitä todistuksia sitten."

Ja esimiehen luona: "ai vielä kaksi viikkoa sairauslomaa. Ompa harmillista... niin, ikävää että sun työparisi jää nyt pulaan kun jäät sairauslomalle."
"Miten sä pystyisit olemaan töissä?"

"Öh? Niin lääkäri kirjoitti mulle kaksi viikkoa sairauslomaa... että aika kipeä on tuo selkä. En valitettavasti voi tälle mitään. Mielummin olisin töissä terveen selkäni kanssa kuin tuskaisena kotona."

"Niin niin, tietysti." *naurahdus*

Kyllä minä niin mieleni pahoitin! Ihan kuin huvikseni olisin sairauslomalla! Muutenkin tunnen jo syyllisyyttä kun joudun olemaan pois, ja ei paljon auta esimiehen vittuilu. Ei pitäisi ottaa itseensä mutta kyllä tulee paha mieli! En minä näitä selkäkipuja keksi päästäni.. :( Tyhmä esimies. Teki mieli sanoa muutama kova sana mutta en sanonut. Ei kai parane polttaa kaikkia siltoja takanaan, vaikka en tosiaan tiedä haluaisinko edes tuollaiseen työpaikkaan koskaan uudestaan töihin, missä henkilöstöä kohdellaan noin.

huoh

Perjantai! Tämä viikko on ollut tosi pitkä... aikaisia aamuheräämisiä, kaatosateessa rattaiden puskemista, ärsyttävää käyttäytymistä pomolta... huoh.

Mä olen jo niin valmis jäämään äitiyslomalle. Niinkun NYT. Valitettavasti vaan en saa pitää lomiani kuten haluaisin, vaan pomo määräsi ne pidettäväksi juuri ennen äitiyslomaa. No, en todellakaan aio kesäkuun puolen välin jälkeen enää tulla toimistolle, että siinähän sitten maksaa mulle saikkuajan lomapäivät. Kele. Menen tasan hakemaan saikkua tuossa kesäkuun puolenvälin tienoilla viimeistään ja en tule enää sen jälkeen tänne. Hah! Siitäs saa.

Rehellisesti sanottuna mä alan olemaan jo ihan puhki. Joinain aamuina olen niin väsynyt että tekee mieli vaan itkeä. Mutta ei auta, se on puettava itsensä ja lapsi ja lähdettävä työntämään rattaita kaatosateessa päiväkodille, että ehtii ajoissa töihin.

Mä jaksan vielä vähän. Mä melkein TOIVON että mun selkä napsahtais nyt huonoon kuosiin niin saisin jäädä saikulle ihan oikeesti. Kai mun pitää olla pää kainalossa ja vuoteenomana ennen kuin mun tyhmä työmoraali ja luonto antaa periksi hakea saikkua. Vaikka kai mä ihan hyvin voisin.

Onko uupumus ja väsymys tarpeeksi hyvä syy saikulle? Supisteleekin kyllä aina aika ajoin, selkä vähän kipeytyy päivän istumisesta... huoh. Jos nyt jaksais vielä vähän...

Nyt on onneksi tulossa kaunis viikonloppu ja vappu.
Ensi viikollakin on vaan muutama päivä töitä! Huoh.

vituiks menee, mitäs sitten?

Olen vähän rauhoittunut tässä päivän mittaan. Odotetaan maanantaille, joo. Mutta suuria toiveita ei kyllä ole että tästä mihinkään päästään enää. Löysin jonkun ohjeen, että ihan tavallinen veden juominen voi vaikuttaa lapsiveden määrään. Tuskin siinä suurta totuuspohjaa on, mutta tunnenpahan tekeväni jotain asian eteen. Sehän tässä meidän tilanteessa paskaa onkin; ei ole ketään tai mitään jota voisin syyttää. Enkä voi itse oikeasti vaikuttaa tähän mitenkään. Se joko on, tai se ei ole. Niin yksinkertaista. Ei auta foolihapot, vitamiinit tai päälläseisominen.

Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?

Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?

Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.

Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.

Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?

Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.

No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?

Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.

ahdistaa

Ahdistaa. Ahdistaa kun joudun syömään voimakkaita lääkkeitä tähän sairauteeni. Inhottaa kun lääkkeet saavat alkuun aikaan huonoa oloa, jonka toivoisin niin kovasti johtuvan jostain ihan muusta kuin lääkkeistä. Pelottaa lääkkeiden ja sairauden vaikutus raskaaksitulemiseen ja raskauden kulkuun.

Pelottaa, saammeko koskaan vauvaa. Voisiko meillä olla ensi kesänä tai syksynä vauva? Siihen tuntuu olevan ikuisuus... tuntuu kummalliselta ajatella sitä, mitä kaikkea seuraava vuosi voikaan sisältää. Niin mitä? Pelkoja, suruja, murhetta, lääkkeitä ja sairautta. Vai olisiko jo meidän vuoro kokea iloa, onnea, huojennusta... pahoin pelkään ettei meidän tie tule olemaan koskaan helppo. Ei ainakaan minun.

Minulla siis diagnosoitiin colitis ulcerosa, haavainen paksusuoli. Se on sairaus, joka on krooninen ja kanssani koko loppuelämän. Nyt voin hyvin, sairaus on kurissa lääkkeillä, mutta kovilla sellaisilla. Lääkkeitä saa käyttää lääkärin mukaan myös raskausaikana, vaikka olen lueskellut myös paljon päinvastaista tietoa. Pohdituttaa.

Saanko koskaan kuulla rakenneultrassa sanoja: täällä on kaikki hyvin. Ja mitä kaikkea siihen hetkeen mennessä pitää kokea? Pelottaa ja ahdistaa.

Lääkkeet aiheuttavat huonon olon lisäksi tällä hetkellä yöllisiä heräilyjä ja unettomuutta. Olen raihnainen, väsynyt, turvonnut, finninaamainen ja ahdistunut. Tosi kiva morsian-olo!!! En tunne olevani hehkeä ja iloinen morsian juuri nyt. :(

Ehkä tämä on vain väliaikainen ahdistusmasennus. Lääkekuurissa toista lääkettä vähennetään koko ajan ja toinen on lisätty. Ehkä nekin saavat nuppini sekaisin.... Haluaisin niin vaan olla onnellinen morsian joka odottaisi innolla vauvantekopuuhia häiden jälkeen. Ei taida onnistua niin helposti.

Töitäkin pitäisi etsiä mutta ei kertakaikkiaan huvita eikä kiinnosta! En kyllä jaksa koko syksyä ja talvea kotonakaan pyöriä jos ei raskaaksituleminen onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, olisihan se kiva tehdä jotain. Ahdistaa vaan se työnhakurumba. Ahdistaa etsiä paikkaa ja lähetellä hakemuksia.

Yleisesti siis: AHDISTAA!

murh.

koopee ykkönen

No ei ainakaan tule helmivauvaa. Eikä muuten tule maalisvauvaakaan.... ensi kierto on pakko pitää taukoa. Jos sattuisikin onnistumaan niin en todellakaan halua rakenneultraan liittyvää pelkoa ja ahdistusta ja kaikkea siihen hääviikon tuntumaan! Puhumattakaan mahdollisista huonoista uutisista. :/ Eli kesä menee nyt sitten rennoissa tunnelmissa, toisaalta ihan helpotus.

Mutta myönnän, vitutus oli aika hemmetin iso kun menkat alkoi, vaikka en edes epäillyt olevani raskaana. Silti se vituttaa ihan suunnattomasti. Ärsyttää kun joka toinen vastaantuleva on raskaana. Ärsyttää kun mulla kuuluisi olla nyt äitiysloma, ärsyttää kun sen sijaan olenkin työtön ja en mitenkään päin raskaana.

Kohta alkaa taas vauvoja putkahdella maailmaan ja sitten sitä pitää olla vaan taas niin innoissaan muiden onnesta ja salaa olla katkera ja kateellinen. Juu, eihän toisten raskaudet ole minulta pois ja blaa blaa mutta voin sanoa että inhoan naapuriani tällä hetkellä ainoastaan siitä syystä että hän on raskaana. TAAS. Perheessä on kolme lasta ja nuorin vasta 1½ vuotta. Ja siellä se kulkee jo maha pystyssä.

Ahdistaa kun työasiat, vauvajutut, raskaustoiveet, häät ja kaikki tuntuu riitelevän keskenään! Jos haluat yhtä, haittaa se toista. ARGH.

Selvä koopee ykkönen täällä.... murh.

Mutta onneksi kesällä on tulossa jos jonkinmoista kivaa kinkeriä. Ainakin pystyn nautiskelemaan niistä nyt rennoin mielin. Mutta silti. On se perseestä.