Mikähän on tämän blogin kohtalo...

Hengissä ollaan. Lapset kasvaa, no, toinen kasvaa ja toinen vähän vähemmän. Mutta kovasti mietin että onko tämä blogi tullut tiensä päähän? Onko aika jättää hyvästit tälle? Ehkä kipuiluni tarvitsi tämän väylän purkaantuakseen, mutta sen aika on nyt takana. Nyt on aika etsiä uusia haasteita ja katsoa eteenpäin kohti toisia reittejä.

Kerron pikaiset kuulumiset kuitenkin, jos täällä vielä joku käy lukemassa.

Pikku Oo siis kävi kontrolliverikokeissa pienuutensa suhteen. Ensi maanantaina on lääkäri jonka kanssa katsotaan verikokeiden tulokset. Hänestä tutkitaan mm. kilpirauhasarvoja ja keliakian vasta-aineita tms. Toivon totisesti, että hänellä ei ole keliakiaa... Pikku Oo siis kasvaa kyllä mutta hyvin hitaasti.  Tietääkseni vielä ei ole edes 80cm rikki vaikka 2-v syntymäpäivä kolkuttelee ovella... ainakin pääsee halvalla kun ei tarvii uusia vaatteita ostaa.

Isosisko taas kasvaa ja voi hyvin. Kenkkuilee kuten viisivuotias vain osaa. Leikkii mielikuvituskaverinsa kanssa ja piirtelee ja opettelee kirjoittamaan... on fiksu ja kiltti ja herkkä.

Lapset lähtee tutustumaan päiväkotiin elokuussa. Minulla ei vieläkään ole töitä ja hitto että on hiljaista työrintamalla.... ei sitten mitään mitä vois hakea. Hohhoijaa. No, ehkä tässä syksyn aikana vähän vilkastuu ja löytyis joku paikka mullekin jostain.

No, joka tapauksessa päiväkotiin mennään tutustumaan ja lapset aloittaa siellä. Itse koitan saada mahdollisimman pian töitä. Haikeaa on. Niin hirveän haikeaa. Tämä on mun viimeinen kotiäitikuukausi siten että lapset ovat kotona! Tuntuu jotenkin jännälle mut samalla surulliselle. Tässäkö ne mun vuodet kotona sitten oli? Nautinko mä niistä nyt tarpeeks? Mitä jos mä en halua lopettaa mut on pakko.... yyh.

Toisaalta ajatus uusista haasteista ja oman itsensä haltuunottamisesta tuntuu kivalta. Oma työ, oma aika, itsensä kehittäminen... ei sekään huono juttu oo. Kunhan vaan löytyis se oikea paikka mulle.

Lievä ahdistus

Syksyyn mennessä pitäis olla jotain selvillä. Mitä mä haluan tehdä isona? Tai siis seuraavaksi? Ja onko se mitä mä haluan tehdä mitenkään päin järkevää tai mahdollista? Pitääkö mun lopettaa haluaminen ja haahuilu ja ottaa vastuu elämästäni menemällä vaan johonkin töihin. Tekemään jotain mitä en halua. Äh.

Aina on tullut vastaan jotain. Vielä en ole ihan tyjän päälle jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Aina jotain on tullut eteen. Voinko mä luottaa siihen että niin käy nytkin? Voisko joku ennustaja kertoa mulle mitä mun tulevaisuus pitää sisällään niin ei tarttis ahdistua siitä?!

Mut masentavaa on lukea työkkärin nettisivuja kun siellä ei mitään haettavaa mulle oo. Huoh. Kai mä sitten juon kahvia ja luen vanhoja kodin kuvalehtiä kun ei musta näemmä muuhunkaan ole. Pah.

suunta hakusessa

Jotenkin mä luulin, että tässä äitiysloman ja hoitovapaan aikana mulle selviäis kuin salama kirkkaalta kirkkaalta taivaalta se, mitä haluan tehdä isona. Ei selvinnyt ei. Nyt tässä ollaan kolmekymppisenä ja pitäis olla vissiinkin aikuinen. Ja se, että mä vielä kolmekymppisenäkään en tiedä mitä haluan tehdä, on vähän ahdistavaa. Tai kun periaatteessa mä tiedän mitä haluan tehdä, mutta sen saavuttaminen näillä leveysasteilla on hyvin haastavaa. Suorastaan mahdotonta. Olen pohdiskellut yrittäjäksi ryhtymistä mutta kaikki yrittäjät joita tunnen, kiroavat sen homman ihan suoraan. Sitä ois sitten aina töissä. Mutta jos mä löytäisin sopivan porukan, jonka kanssa yhdessä vois perustaa yrityksen. Yksin en uskaltaisi.

Mutta nyt mulle on tullut mieleen, että mitäs sitten kun lapset menee kouluun? Iltapäivät, kesälomat, syyslomat... kuka niiden lasten kanssa on? Joutuuko sitä aina pitämään lomansa miehen kanssa eri aikaan, että lapset eivät joudu viettämään päiviään yksin?! Oisko mahdollista löytää sellainen työ, mitä voisin tehdä kotona? Voisin ottaa lapset vastaan kun he tulevat koulusta, voitaisiin viettää kesälomia yhdessä koko perhe... mutta mikä sellainen työ olisi? Kirjoitustyö? Ehkä ei minun lahjoillani. Rakennekynsien/ ripsien/ hiusten kanssa mua ei uskalla kukaan päästää tekemisiin koska minä olen luonteeltani niin suurpiirteinen etten ikinä kykenisi niin pikkutarkkaan käsityöhön. Vai pitäisikö sitä kouluttautua ihan uuteen ammattiin? Mikä se olisi? Huoh. Ja se pitäisi myös olla sellainen, mistä itse pidän. Minkä tekemisestä saisin mielihyvää ja mikä toisi perheeseen myös jonkun verran rahaa.

Voi kun voittaisin lotossa paljon rahaa. Sitten voisin perustaa haluamani yrityksen ja voisin palkata tyyppejä töihin, jotta voisi itsekin pitää vapaata. Koska se mua eniten pelottaa ajatuksessa yrittäjäksi ryhtymisessä - se että sitä olisi koko ajan töissä.

No, tässä olisi vielä päiviä jäljellä pohtia tulevia uria. Mihin ne mut oikein vie?

noin 10 jäljellä

Viimeinen työpäivä (toivottavasti lääkäri on samaa mieltä),
kymmenen viikkoa laskettuun (tai vähän vähemmän tai ehkä enemmän),
aika päästä tekemään listoja (pitäiskö vauvalle jotain hankkia?)
aika päästä miettimään makuuhuoneen järjestystä (mahtuuko se sänky sinne?)
aika antaa huomiota esikoiselle ("Äiti, äiti! Joko se pikkuveli  huomenna syntyy?")
aika kastella tomaatintaimia takapihalla (meillä on oma pieni kasvihuone!)

Nyt on aika siirtyä taas eteenpäin.
Kotiinpäin.

kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Soitin aamulla esimiehelleni, että en pääse tulemaan vielä töihin tällä viikolla koska selkä on niin kipeä. Sanoin, että minulla on aika työterveyteen että ilmoitan mitä lääkäri sanoo. No, esimes vaatii että toimitan sairauslomatodistukset henkilökohtaisesti hänelle tänään.

"Ai tänään?"
"No kyllä, tänään ne pitäisi toimittaa...mielellään."
"No, kai mun sitten täytyy... aamupäivällä pääsen niin saan mieheltä kyydin, muuten menee tämän kipeän selän kanssa hyvin vaikeaksi... "
"Okei, katotaan niitä todistuksia sitten."

Ja esimiehen luona: "ai vielä kaksi viikkoa sairauslomaa. Ompa harmillista... niin, ikävää että sun työparisi jää nyt pulaan kun jäät sairauslomalle."
"Miten sä pystyisit olemaan töissä?"

"Öh? Niin lääkäri kirjoitti mulle kaksi viikkoa sairauslomaa... että aika kipeä on tuo selkä. En valitettavasti voi tälle mitään. Mielummin olisin töissä terveen selkäni kanssa kuin tuskaisena kotona."

"Niin niin, tietysti." *naurahdus*

Kyllä minä niin mieleni pahoitin! Ihan kuin huvikseni olisin sairauslomalla! Muutenkin tunnen jo syyllisyyttä kun joudun olemaan pois, ja ei paljon auta esimiehen vittuilu. Ei pitäisi ottaa itseensä mutta kyllä tulee paha mieli! En minä näitä selkäkipuja keksi päästäni.. :( Tyhmä esimies. Teki mieli sanoa muutama kova sana mutta en sanonut. Ei kai parane polttaa kaikkia siltoja takanaan, vaikka en tosiaan tiedä haluaisinko edes tuollaiseen työpaikkaan koskaan uudestaan töihin, missä henkilöstöä kohdellaan noin.

viihtyisä työympäristö - paremmat työn tulokset

Minulla on onnellinen tilanne, sillä olen töissä muuttamassa uuteen toimistotilaan työparini kanssa. Talo on vanha, mutta remontoitu. Toimistotila tulee olemaan oikein viihtyisä, kunhan kalusteet saapuvat. Kalusteetkin ovat ihan uusia. Valkoista, kevyttä, tyylikästä. Ihan eri luokkaa kuin entinen huoneeni kalusteineen.

Itse olen sitä mieltä, että viihtyisä työympäristö parantaa työn laatua. Kaunis ja esteettinen ympäristö, hyvä työtuoli ja toimivat toimistoratkaisut ovat avainasemassa kun puhutaan työn laadusta ja tuloksista. Samoin olen sitä mieltä, että kokoukset olisi hyvä pitää joskus ulkona. Mielestäni jokaisessa toimistossa pitäisi olla sohva, jossa voisi pötköttää hetken ajan jos siltä tuntuu. Taukoja ei pitäisi määritellä kellon mukaan, vaan työntekijän henkilökohtaisen tarpeen mukaan.

Liian tiukasta työaikaseurannasta pitäisi päästä eroon, ja pitäisi siirtyä sellaiseen luottamukselliseen työsuhteeseen. Tällä tarkoitan sellaista, että työt tehdään silloin kun ne pitää tehdä. Jos joku päivä on hiljainen ja mitään varsinaista työtä ei ole, lähtee aikaisemmin kotiin. Sen voi sitten korvata niinä päivinä kun on paljon tehtävää.

Itse olen sellainen työntekijä, että haluan työnantajaltani luottamusta. Kun työnantaja luottaa siihen, että työ tehdään hyvin ja huolellisesti, ei millään muulla pitäisi olla merkitystä. Viihtyisä ja hyvä työympäristö vaikuttaa myös poissaoloihin, vapaampi työilmapiiri vaikuttaisi positiiviseen asenteeseen ja jaksamiseen.

No, tämä on varmaan utopinen ajatus. Olen sen verran lukenut luovan alan kouluttajien opuksia ja kuunnellut aiheesta luentoja, että tällainen ajattelu on minuun iskostunut. Siksi en voi ymmärtää, miksi tässä kyseisessä firmassa, jossa olen töissä, jotkut työntekijät joutuvat tekemään töitä homeelle altistuen. Ongelmat siirretään pois näkyvistä (eli pahasti sairastuneet siirretään toiseen toimitilaan) mutta mitään suuria ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi ei tehdä. Pitkään ei asia voi jatkua näin, nyt jo sen verran jutut leviävät tuolla työntekijöiden huoneissa ja kahvihuoneessa: ai sullakin on taas silmätulehdus? No niin mullakin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pienestä organisaatiosta.

Miten voi olla, että tätä ei ymmärretä organisaation johdossa?  Miten minä, nuori hepsankeikka, ymmärrän hyvien, puhtaiden ja esteettisten työympäristöjen edut ja luottamuksen arvon työntekijän työn tuloksissa, mutta näinkin suuren organisaation johto ei…  Raha jos on esteenä, niin miten ne jatkuvat sairauspoissaolot muka tulevat kenellekään edulliseksi?  

No, joka tapauksessa minä pääsen muuttamaan ihanaan uuteen toimistoon, jossa on puhdasta, siistiä, uudet ihanat huonekalut ja jopa vähän designia. En valita.

Itsepä lähdit - suuta hevosenkengälle sitten vaan!

Olen saanut nyt hyvän työpaikan. Tässä työssä olisi etenemismahdollisuuksia, haasteita ja työ on mielenkiintoinen ja kuin minua varten tehty. Ja olen myös raskaana.

Miksi tunnen niin suurta syyllisyyttä?

Olisiko minun pitänyt kieltäytyä hienosta ja hyvästä työpaikasta vain siksi, että olin juuri saanut kaksi viivaa testiin? Ei tietenkään. En usko itsekään sellaiseen. Minulta vain odotetaan täällä kovin paljon. Odotetaan, että minä olen pysyvä ja pitkäaikainen henkilö tässä tehtävässä. Minulle suunnitellaan koulutuksia ja vastuualueita.  Minun odotetaan korjaavan minua edeltäneen työntekijän aiheuttamat tuhot ja vaikka mitä. Jos en olisi raskaana, olisin innoissani siitä kaikesta, mitä tämä työ voisi minulle tulevina vuosina tarjota.

Tähän työhön haki noin 140 henkilöä laidasta laitaan; oli suihkumaalareita, yhteisöpedagogeja, tradenomeja, yksi pappi ja jopa filosofian tohtori. Ja sitten tähän valittiin minut.  Monta henkilöä haastateltiin ennen minua ja kukaan ei kuulemma ollut sopiva. Onko sitten reilua, että juuri kun he ovat löytäneet henkilön, jolle työ sopii kuin nenä päähän, tämä ilmoittaakin muutaman kuukauden kuluttua että jää pian äitiyslomalle! Olisipa tämä työ ollut vakituinen paikka niin voisin palata tähän myöhemmin. Mutta kun ei ole. Minulla on vuoden sopimus.

Eihän elämää voi laittaa odottamaan. Elämää ei voi aikatauluttaa. Sen olen oppinut viimeisinä vuosina, että mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Jos minun pitäisi valita työn ja perheen perustamisen väliltä, valinta olisi helppo. Toivon kyllä, ettei sellaista valintaa tarvitsisi tehdä.  Haluaisin niin kovasti olla luottamuksen arvoinen tässä työssä. Onko se väärin, että minua harmittaa, että tämä työmahdollisuus tuli juuri nyt?

Miksi perheen perustamisen ja työelämän yhdistäminen on edelleen Suomessa näin vaikeaa? Jos nuorille naisille myönnettäisiin enemmän vakituisia paikkoja, ei tarvitsisi kokea syyllisyyttä jäädessään lyhyestä työstä äitiyslomalle eikä tarvitsisi pitkittää lasten hankintaa taloudellisen epävarmuuden takia. Tästähän osittain johtuu tämä kohonnut ensisynnyttäjien ikä Suomessa, joka taas puhuttaa.

No, ainakin minulla on sitten työpaikka johon palata jos tässä raskaudessa käy huonosti ja joudun sairauslomalle. Olisi, voisi, pitäisi. Jossittelua kaikki tyynni.

Tätähän minä halusin – hyvän työpaikan ja raskauden. Miksi siis valitan?

no eihän mulla oo mitään päällepantavaa

No eihän mulla oo mitään vaatteita! Kaikki (no ne kivoimmat) housut puristaa jo. Äitiyshousuja en suostu vielä laittamaan, koska sitten näytän siltä kuin olisin viikolla 18 raskaana enkä viikolla 8. Paitoja silitin muutamia. Ne on nuhjuisia.

Mun on päästävä vaateostoksille! Mut housuja ei oo kyl paljoo järkeä ostaa tässä vaiheessa...

Onko liian aikaista nykäistä äitiyshousut jalkaan?! äääh... on kyllä.

Työni on kuitenkin sellaista toimistotyötä, missä tarvitaan siistit vaatteet. Haaveilen siitä, että pukeudun kauniisti ja siististi, mutta kuitenkin persoonallisesti. Jos oisi rahaa miten paljon vaan niin se ois helppoa... Mutkun typykin tarvii vaatteita. Mokoma kun kasvaa koko ajan ja housut jää lyhyiksi ja paidat myös. Missäs välissä mä itselleni ostaisin...

Nuhjuisen kotiäidin vaatekaappi. :/

No ehkä mä jotain riepuja löydän päälleni ensi viikoksi. Sitten on pakko käydä hakemassa jotain uutta!

nimi paperissa

Noniin, nyt on sitten nimi työsopparissa. Kävipä tämä kaikki nopeasti! Perjantaina haastattelukutsu, maanantaina haastattelu ja keskiviikkona nimi paperiin. :D

Jännittää tosiaan kovasti oma jaksaminen, mutta kuitenkin kevättä kohti mennään niin eiköhän se siitä suttaannu. Muistan edellisestä syksystä kun olin raskaana ja kuljetin lasta päiväkotiin ja kävin itse töissä... niin siis en muista. Muistan vaan että olin väsynyt. Infernaalisen väsynyt. Muistan, että oli pimeää ja että oli raskasta, mutta en juurikaan mitään muuta. Saapi nähdä katoaako minulta koko alkuvuosi tämän väsymyksen ja uuden työn ja kaiken muun siihen liittyvän alle... 

Koitan kuitenkin ottaa kaiken positiivisella mielellä vastaan: ainakin uusi työpaikka estää pohtimasta raskautta 24/7, ainakin autottomuus tarkoittaa sitä, että tulee ainakin vähän liikuntaa joka päivä, ainakin taloustilanteemme kohenee niin, että saatan saada jopa rahaa säästöön nihkeämpiä tulevia kotikuukausia varten.

Jännittää myös, miten lapsi tottuu taas päiväkotiarkeen, mutta eiköhän se siitä. Onneksi miehellä on vuorotyö, niin ei Tipusen tarvitse olla megapitkiä päiviä hoidossa. Varmaan päivät tulee olemaan 7-15 ja 10-17. Vuorotyössä on tietenkin myös huonot puolensa, sillä iltavuoroviikkoina emme tule tapaamaan mieheni kanssa ollenkaan. Eli rankat ajat edessäpäin, mutta kyllä tämä työkokemus on kullan arvoinen minulle tulevaisuutta ajatellen. Ja myös kullan arvoinen äitiyspäivärahan suuruuden suhteen. ;)

Tällaisissa tunnelmissa tänään! Ainiin, onko joku joulukin tässä jossain.... no kuusi kimmeltää jo olohuoneessa. :) Voin sanoa että nyt on aika hyvä mieli. Joko nyt meidän onnemme kääntyisi? Joko nyt alkaa asiat luistamaan? Uusi vuosi alkaa hyvissä merkeissä...

oho!

Ja niinhän se meni, että sain työpaikan! Hui sentään!

Nyt pitää ihan tosissaan siis kahden viikon päästä lähteä töihin! Hienoahan se on, mutta jännittää miten jaksan ilman autoa kuskata tyttöä päväkotiin ja kulkea bussilla töihin... No, kyllä sen jaksaa kun tietää että kevät tulee ja valoa kohden mennään. =)

Mutta tuntuupa hienolle, oikeastaan ensimmäinen kerta kun minut on palkattu kahdeksan haastatellun joukosta johonkin työhön. Minulle sanottiin, kun sain tämän mukavan puhelun, että olin juuri sellainen henkilö, jota he olivat etsineetkin. Mahtavaa! Paikka on määräaikainen, mutta kuitenkin!

Ja samalla kun olen superiloinen tästä uudesta elämänvaiheesta, tunnen olevani rikollinen kun en ole kertonut heille olevani raskaana. Mutta tämä on kuitenkin näin alussa ja kyllähän raskaana olevakin tarvitsee töitä... ja se ei muuta minun osaamistani mitenkään. Joosain vaiheessa minun on se paljastettava esimiehelleni jonka kanssa tulen olemaan samassa työhuoneessa ja projektissa.

Mutta niin se vaan tämä vuosi näytti muuttavan suuntaansa loppua kohti. <3
Nyt toivotaan, että jaksan alkuvuoden puuskuttaa tuiskussa ja lumessa. Keväällä jaksan mitä vaan!