sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

ahdistaa

Ahdistaa. Ahdistaa kun joudun syömään voimakkaita lääkkeitä tähän sairauteeni. Inhottaa kun lääkkeet saavat alkuun aikaan huonoa oloa, jonka toivoisin niin kovasti johtuvan jostain ihan muusta kuin lääkkeistä. Pelottaa lääkkeiden ja sairauden vaikutus raskaaksitulemiseen ja raskauden kulkuun.

Pelottaa, saammeko koskaan vauvaa. Voisiko meillä olla ensi kesänä tai syksynä vauva? Siihen tuntuu olevan ikuisuus... tuntuu kummalliselta ajatella sitä, mitä kaikkea seuraava vuosi voikaan sisältää. Niin mitä? Pelkoja, suruja, murhetta, lääkkeitä ja sairautta. Vai olisiko jo meidän vuoro kokea iloa, onnea, huojennusta... pahoin pelkään ettei meidän tie tule olemaan koskaan helppo. Ei ainakaan minun.

Minulla siis diagnosoitiin colitis ulcerosa, haavainen paksusuoli. Se on sairaus, joka on krooninen ja kanssani koko loppuelämän. Nyt voin hyvin, sairaus on kurissa lääkkeillä, mutta kovilla sellaisilla. Lääkkeitä saa käyttää lääkärin mukaan myös raskausaikana, vaikka olen lueskellut myös paljon päinvastaista tietoa. Pohdituttaa.

Saanko koskaan kuulla rakenneultrassa sanoja: täällä on kaikki hyvin. Ja mitä kaikkea siihen hetkeen mennessä pitää kokea? Pelottaa ja ahdistaa.

Lääkkeet aiheuttavat huonon olon lisäksi tällä hetkellä yöllisiä heräilyjä ja unettomuutta. Olen raihnainen, väsynyt, turvonnut, finninaamainen ja ahdistunut. Tosi kiva morsian-olo!!! En tunne olevani hehkeä ja iloinen morsian juuri nyt. :(

Ehkä tämä on vain väliaikainen ahdistusmasennus. Lääkekuurissa toista lääkettä vähennetään koko ajan ja toinen on lisätty. Ehkä nekin saavat nuppini sekaisin.... Haluaisin niin vaan olla onnellinen morsian joka odottaisi innolla vauvantekopuuhia häiden jälkeen. Ei taida onnistua niin helposti.

Töitäkin pitäisi etsiä mutta ei kertakaikkiaan huvita eikä kiinnosta! En kyllä jaksa koko syksyä ja talvea kotonakaan pyöriä jos ei raskaaksituleminen onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, olisihan se kiva tehdä jotain. Ahdistaa vaan se työnhakurumba. Ahdistaa etsiä paikkaa ja lähetellä hakemuksia.

Yleisesti siis: AHDISTAA!

murh.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

kengät!

Kävin etsimässä kenkiä, heikoin tuloksin. Ei ollut tässä kaupungissa mulle sopivia kenkiä ollenkaan! Koska mun hääpuku tulee olemaan lyhyt, sellainen polvimittainen, niin kengät ovat hyvin oleellinen osa tätä kokonaisuutta ja ne on oltava hyvät ja ihanat.

Suomalaisten kenkämuoti on sitten tylsää... mustaa, ruskeaa, harmaata, beigeä.. no voihan kyseessä olla sekin että nyt on vielä kesäkengät kaupoissa ja syksyisemmät mallistot tulevat sitten elokuussa. Mutta en haluaisi kovin pitkään jättää tätä kenkäasiaa. Ongelma on siinä, että etsin juuri tietyn värisiä kenkiä. Violetteja. Ja niitä ei ole.. ainakaan juuri siinä oikeassa sävyssä mitä haluan.

Ei siis auta muu kuin lähteä tuonne Helsingin suunnille kenkäostoksille. Mikähän olisi Helsingissä paras paikka metsästää violetteja kauniita korkokenkiä? Jos jollain sattuu olemaan vinkkiä niin kertokaahan ihmeessä. :) Etsin kevyitä ja siroja kenkiä, jotka ovat kärjestään umpinaiset ja niissä saisi olla joku pieni jippo, kukka, ruusuke tai jotain jännää. :) Mutta väri on pääasia. :D Olen päättänyt että minulla on oltava violetit kengät. Toivottavasti en joudu lähtemään nettiostoksille, en haluaisi millään sitä tilaa/ sovita /palauta -rumbaa.

Mutta hääpukukankaat on nyt ostettuna, puvun malli on valmis ja nyt odotellaan että ompelijani saa puvun alkuun. Sitten pitää hankkia alusvaatteet ja tukkahärpäke. Näin aika hauskoja höyhen/harso/hattu -systeemejä yhdessä kaupassa, en vaan osannut vielä päättää että olisiko se valkoinen vai violetti.... ?

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

niin pitkä aika

Olen mietiskellyt taas tätä vauvajuttua... tai onhan se mielessä useinkin. Nyt onneksi häät ovat tulossa niin on mutua ajateltavaa. Mutta haluaisin niin kovasti sen toisen lapsen. Nyt on tarpeen kuitenkin odottaa häihin saakka, sillä ne ovat ainoa positiivinen asia elämässäni tänä vuonna! Haluan pystyä nauttimaan niistä täysillä skumppineen kaikkineen, joten mahdollista lapsen tekoa odotellaan siis häihin saakka.

Mutta pelkään kovasti sitä mitä siitä tulee. Pelkään, että meillä kestää onnistua monta kuukautta, pelkään, että kun onnistutaan, mitä sitten? Sitten on taas vaan koitettava kaivaa rohkeutta jostain siihen raskauden ensimmäiseen puolikkaaseen, uskotella itselleen, että lapsella on oikeasti mahdollisuuksia. Koittaa olla rakastumatta lapseen liikaa ennen kuin koko totuus on selvillä. *huokaus* Miten jaksan sen kaiken taas käydä läpi?

Kuitenkin toivon ja haaveilen, että ensi syksynä meillä olisi täällä pieni vauva. Pienellä tipusellamme olisi pikkusisarus. Vuosi tuntuu ihan kovin kovin pitkältä ajalta odottaa ja nähdä kuinka muilla lapsia syntyy tuosta noin vaan maailmaan. Se on ihan hirveän epäreilua. Toivon, että häät olisivat lähtölaukaus positiivisempaan elämään. Ehkä onnemme kääntyisi vihdoin ja voisimme elää ihan tavallista elämää.

Sairauteni on onneksi kurissa ainakin nyt. Lääkkeet toimii ja saa oloni paremmaksi, vaikka tämä kova lääkekuuri onkin ihan perseestä. Minulla lääkekuuri kestää vielä hetken, onneksi. Syön tällä hetkellä kortisonikuuria ja sen sivuvaikutukset ovat ihan todella ärsyttävät: en nuku kunnolla, olen väsynyt, naama on täynnä finnejä ja se on turvoksissa. Mahaakin koskee välillä sen lääkkeen takia... Reilu viikko jäljellä ja toivottavasti sen jälkeen sitä ei tarvitsisi enää syödä. Naama on kuin petolinnun perse ja muu olo sen mukainen.

Tiedän, että minulle ollaan järjestämässä polttareita mikä on ihanaa. Siksi toivonkin, että tämä typerä lääkekuuri loppuisi pian. Kuurin aikana kun ei saa juoda alkoholia ja jos en saa polttareissani juopotella niin olen kyllä vihainen.... :D Siksi nyt odotetaan lapsenteon kanssa, vaikka se pahalta tuntuukin. Nyt on vaan odotettava ja toivottava, että pian häiden jälkeen meillä onnistuisi raskaaksituleminen ja se raskaus sujuisi normaalisti... Mutta miten pitkältä aika tuntuukaan!

maanantai 11. heinäkuuta 2011

No nyt ne meni

Sinne meni kutsut postiin! Jes! Jotenkin niistä ei tullut yhtään sellaisia kun ajattelin ja alunperin halusin, mutta ihan kelvolliset. Meillä vähän tuo minun sairaalassaoloni sekoitti aikatauluja ja suunnitelmia, olihan siinä mielikin vähän maassa ja ajatukset muualla.

Mutta kutsut ovat siis vihdoin postissa, listalla nimiä 137 ja sit aletaan jännäilemään että tuleeko meidän juhliin ketään. :D Uskon että tulee, meil on aina hyvät bileet. Itseasiassa toivon salaa, että osa jäisi pois. Tämä vain ihan toteutusteknisistä syistä; juhlapaikkamme on nuorisoseurantalo, jossa on iso sali ja pieni parvi. Parvi on kyllä avoin ja sieltä näkee ja kuulee ihan hyvin, mutta en mielelläni jakaisi ihmisiä eri osastoihin. Alakertaan saadaan mahtumaan 116 henkilöä istumaan, joten jäämme odottamaan. Yleensähän aina jonkun verran ihmisiä jää pois, joten saa nähdä miten nyt käy.

Nyt kun kutsut on vihdoin saatu eteenpäin, voi hetkeksi hengähtää. Vaikka onhan tässä alettava hommiin pian ihan tosissaan: hääpuku, kengät ja korut pitää etsiä. Vihkisormusta ei vielä ole... kuvaaja on, bändi on, ruokaa on ja pian morsiamen isä lähtee hakemaan lastillisen alkoholia naapurimaasta. Meillä häissä tullaan tarjoamaan ruokaviinien lisäksi olutta, siideriä, lonkeroa ja boolia. Kahvin kanssa tarjotaan brandya ja kermalikööriä...

Tästä hommat sitten lähtee! Nyt ei enää peruta kun kutsut on postissa. Jee!




maanantai 4. heinäkuuta 2011

käänteitä

Elämässä sitä sattuu ja tapahtuu. Blogi on ollut hissukseen, sillä mielessä on pyörinyt oma vointi nyt lähiaikoina. Olin viime viikolla sairaalassa muutamia päiviä, kun minulla todettiin krooninen sairaus joka kaipasi lääkitystä heti ja suoraan suoneen.

Olen tällä hetkellä ihan hyvävointinen kun lääkitys on saatu alkuun, mutta voin sanoa että alkaa pikkuhiljaa riittää tämä tällainen. Lääkkeet pitävät tautini kurissa, mutta se on osa minua tästä lähtien aina. Rankkaa on, en voi muuta sanoa. Sairaus ei ole kovin vakava, mutta lääkkeitä pitää syödä ehkä koko loppuelämä.

Pääasia on kuitenkin, että olen kunnossa. Ja lääkitys ei ole este perheenlisäykselle, joten vauvahaavetta ei kokonaan tarvitse haudata. Ehkä ihan hyväkin, että tämä sairaus pisti pelin poikki vielä hetkeksi. Ei nyt olisi oikea aika tulla raskaaksi, mielummin sitten häiden jälkeen ja kun on saatu uusi elämänvaihe alkuun.

Mutta tämä vuosi tähän saakka on ollut pelkkää alamäkeä. Surua, murhetta, sairautta, itkua. Jospa tästä aallonpohjalta seuraavaksi kammettaisiin ylöspäin, parempaa loppuvuotta kohti. Onnellisempia aikoja kohti. Se olisi jo aika, alkaa nimittäin kohta minullakin jaksaminen ja huumori loppua.

Ymmärrän, että kohtalolleen ei mitään voi. Sairaus kun iskee se voi iskeä keneen vaan ja milloin vaan. Miksi ei myös minuun? Joten nyt on vain otettava tämä sairaus osaksi elämää tästä eteenpäin, koitettava setviä tässä elämässä sitä perusonnellista elämää kohti, jota kaipaan.

Puoliso, lapset, terveys, työ, koti. Ja perusonnellinen elämä. Sitä minä haluan seuraavaksi.

... Ja tietenkin superhienot häät! Tällä viikolla teemana on korttien askartelu. Siitä lisää myöhemmin!