Mukavaa eloa ja oloa

No kappas! Meinaa vähän jäädä tämä kirjoittelu... pistetääs vähän kuulumisia!

Elo lasten kanssa on melko mukavaa tällä hetkellä. isosisko on ihana ja raivostuttava neljävuotias, joka aloittaa jokaisen lauseensa sanoilla: "eikä ku äiti mä ensin..." Se vitkuttelee, valittaa ja vikisee. On kranttu ruokapöydässä ja puhuu taukoamatta vessajuttuja. Läpsii kun kiukku iskee ja istuu sen jälkeen jäähyllä. Huoh. No, vaihevaihevaihe vaan.... joka alkoi viime keväänä! Varsinaista uhmaahan isosiskolla ei oikeastaan koskaan ollut, joten tämä on nyt kai sitten se uhma... joinain päivinä älyttömän raskasta!

Pikku Oo taasen. Hurmaava pikku vekkuli! Voi jestas että yksivuotiaat osaavat olla ihania. :) Se juoksee kovaa, kikattaa ja menee piiloon omien käsiensä taa. Osoittele lamppua ja napaa "pamppu" "papa" ja tunnistaa monen monta eläintä ja niiden ääntä. Pikku Oo on myös valloittava pikku riiviö, kiskoo verhoja alas ja levittää kamaa ympäri kämppää. Siis se sotkee, voi hyvänen aika sentään se sotkee! Yksivuotiaissa on paljon työtä mutta ne on vaan jotenkin niin hurmaavia, jopa kiukutellessaan. Ehkä niiden kiukku on niin kovin suoraviivaista, eikä samaa luokkaa kuin isosiskonsa: "äiti sinä olet kakka! minä en enää ikinä leiki jennan kanssa ja minä varmasti lyön neaa! No sitten minä varmasti kiusaan ainakin pikkuveljeä!" huokausssss...

Sisko käy kerhossa kolme kertaa viikossa (mikä alkaa tuntua vähän tämän äidin kunnossa, kolme kertaa viikossa on aika paljon). Kerho on kahden kilsan päässä, jonne pitkälti olen kulkenut kävellen, rattaita työtäen joissa sisko on seisomalaudalla. Parhaimpina päivinä siis kävelyä rattaiden kera tulee 8 km! Sinne, takaisin, sinne ja takaisin.... no, mikäs sen parempaa kuntoilua! Mutta muuten meinaa kolme lähtöä viikossa käydä voimille, täytyy katsoa, että jätänkö yhden kerran pois kokonaan....

Lisäksi sisko käy tanhuissa . Keskiviikkoisin 45 min ajan. Se on mukavaa ja hän tykkää kovasti! :)

Mulla on menossa "hoitovapaa". Siksi lainausmerkeissä koska nostan ansiosidonnaista työttömyskorvausta näiltä päiviltä. Onneksi on näin haastava ammatti - se mahdollistaa mun jäämisen kotiin vielä ensi kevään ajaksi. Koska ammattiani vastaavia töitä ei ole tarjolla niin olen kotona lapsia hoitamassa. Tosissani ajattelin alkaa ensi keväänä sitten katselemaan työpaikkaa. Koitan nauttia nyt tästä kotonaolosta ja vielä olen siitä nauttinutkin. Toki tulee päiviä kun kaikki tuntuu kaameelta ja seinät kaatuu päälle, mutta ei mulla ole mikään kiire työelämään. Ei vielä.

Tämän vuoksi sitten tietysti mun talohaaveet on jäissä! Koska lainanhakuun on turha lähteä jos mulla ei ole työpaikkaa... mutta taas sen työn mihin mä pääsen pitäisi sitten olla niin hyvällä palkalla, että lasten päiväkotimaksujen (500e/kk) ja työmatkakulujen ym. jälkeen rahaa jäisi enemmän käteen kuin nyt... Eli niin kauan kun mulla on mahdollisuus tähän työttömyyskorvaukseen, aion sen ottaa. Ja hoitaa lapsia kotona. Vaikka välillä seinät kaatuu niskaan.

(ihan salaa haaveilen, että joskus meillä voisi olla kolmas lapsi. Mutta se on niin kaukana järjen tuolla puolen että en sitä vielä sen kummemmin aio pohdiskella. Se ois ihanaa. Ja kamalaa. Ja taloudellinen itsemurha. Ja ihan hullua. Mut.....huoh. vielä yksi vauva. joskus? en tiedä...)

Pikku Oo on melko aikainen poika. Pitkään se heräili viiden aikaan aamulla, mikä on onneksi nyt vaihtunut kello kuuden aamuihin. Päivärytmihän menee suurin piirtein näin:

6.00 herätys
7.00 aamupala
9.00 ulos
10.30-11 lounas
11.30-15 päikkärit kestoltaan 2-3h
16-17 maissa ruoka
19.00 puuro
20.00 nukkumaan.

Sisko menee samalla rytmillä, paitsi herää yleensä seiskalta ja ei nuku päikkäreitä. Paitsi jos herää ennen seiskaa, sitten laitan sen nukkumaan. Siskolla on aina joku lepohetki päivässä vaikka ei nukkuiskaan unia.

Sillä tavalla elo on helppoa, koska Siskolla on tässä naapurissa kaksi leikkikaveria. Voin avata oven ja Isosisko juoksee joko naapuriin leikkimään tai ulos leikkimään tyttöjen kanssa. Tai sitten jompi kumpi tytöistä on meillä leikkimässä. Miten HELPPOA onkaan kun toinen ei koko ajan napise tekemisen puutetta vieressä. :) Ja isosiskokin saa paljon ulkoilua ja oppii paljon reippautta.

Siskohan on melko etevä kaikissa näpertelyjutuissa. Se kirjoittaa jo kaikki kirjaimet melko hienosti ja veikkaan, että vuoden sisään se oppii lukemaan. Mut eihän sillä kiire ole. Oppii kun oppii. Kiipeilyjutuissa ja muissa liikunnallisissa jutuissa se ei oo niin kauheen hyvä, joten niihin me kannustetaan. Siksi en kiellä hyppimästä säkkituoliin arkun päältä enkä kiellä juoksemasta ulkona vaikka ois vähän liukasta, enkä sano että pitäis ajaa pyörällä hiljempaa. Vähän rohkeutta noihin juttuhin tarvittaisiin. Mut sisko laulaa tosi hienosti, keksii loruja ja riimejä, keksii satuja ja piirtää ja askartelee ja haluais jo kovasti kirjoittaa. Se käyttää tablettia sujuvasti ja osaa myös käsitellä tietokoneen hiirtä. Etevä tyttö.

Mutta elo on melko mukavaa tällä hetkellä. Parisuhteelle ois kiva saada enemmän aikaa ja ois mahtavaa jos ois vähän enemmän rahaa. Nimimerkki matti kukkarossa. Mies piti kuuden viikon isäkuukauden elo-syyskuussa ja se pisti meidän talouden ihan sekaisin. :( No, veronpalautuksia ootellessa...

Jos täällä vielä joku käy, niin pistäkää vaikka HEP kommenttilootaan niin näen että onko täällä enää kukaan muu kuin minä! :)

kolmekymmentä

Joskus on todella vaikeaa tajuta sitä seikkaa, että olen kolmekymmentä ( no ihan parin päivän päästä lauantaina), naimisissa ja kahden lapsen äiti. Missä välissä musta on tullut aikuinen? Mulla on ollut hyvä nuoruus, olen kyllä pitänyt hauskaa ja elänyt nuoruuttani onnellisena. Mutta jotenkin haikeaa luopumista tämä on. Nyt sitä tajuaa jo sen, että tässä elämä on. Tällaiseksi se on nyt muodostunut. Ihana aviomies, kaksi suloista ja ihanaa lasta. Ammattikin löytyy vaikka tällä hetkellä olen työkkärin asiakas.... mutta mielelläni olenkin vielä vähän aikaa kun pikku O on niin pieni. :)

Mutta kolmekymmentä. Kolme kymmentä. Aika menee niin nopeasti! Lapsuus, nuoruus, opiskeluvuodet.... humps vaan! Kolmekymmenvuotiaana koen olevani kuitenkin melko sinut itseni kanssa. Tunnistan jo itsestäni vahvuudet ja heikkoudet, ymmärrän luonteeni pikku koukkuja jo melko hyvin. Mutta silti - lasten kanssa eläessä löydän itsestäni uusia puolia joka päivä! Ja mitä ammatilliseen puoleen tulee, siinähän olen vasta alussa. Hassua, joskus teininä kuvittelin, että kolmekymppisenä olisin jo uraputkessa pitkällä. Mutta tässä sitä vielä ollaan, vähän vielä mietinnässä että mitähän mun sitten seuraavaksi pitäisikään tehdä...

Kolmekymppisen keho. Aijai. Imetysten myötä lupsahtaneet tissit. No, nuoruuden pyöreys on niistä mennyttä. Onneksi on push-uppeja. ;) Löllö vatsanahka, useamman raskauden venyttämä. Jospa se siitä vielä kiinteytyisi joskus... Ryppyjä en ole vielä kasvoista löytänyt, mitä nyt nauraessa muutama viiva näkyy enemmän silmien ympärillä. ;D Eniten mä huomaan iän mun käsistäni. Hassua. Kädet alkaa näyttämään aikuisen naisen käsiltä, ne ei enää ole sellaiset nuoruudenpehmeät ja -sileät. Kai näitä on liotettu lasten pyllypesuissa, siivousaineiden ja rättien kanssa, pyyhitty lasten neniä, rasvailtu atooppista ihoa, silitelty tukkaa, nosteltu syliin.... onhan ne jo tehneet kaikenlaista. Selkävaivat mulla on olleet seurana jo nelisen vuotta, tais isosiskon raskausaikana tulla ekan kerran ja siitä ne on vähän jääneet. Kurjaa. Nyt olen käynyt pilateksessa ja se tuntuu vähän auttavan. Uskon kyllä vakaasti, että kun saan lihakset kuosiin helpottaa sekin vaiva. :) Muuten kehoni on vielä ketterä ja saa luvan sellaisena pysyäkkin! En aio sen löpsähtää iän myötä vaan aion pitää sen vetreänä ja ketteränä niin pitkään kuin mahdollista. Hyvä mittari on kuperkeikat, päälläseisonta, kärrynpyörä... niin kauan kuin ne onnistuu ollaan hyvillä vesillä!

Muuten olen kehooni melko tyytyväinen. Painoa on pudonnut vuoden alusta sen viisi kiloa, ja ihan pelkän ruokavaliomuutoksen myötä. Jätin leivään, pastan, riisin ja perunan minimiin sekä tietenkin herkut. Aamu alkaa vihersmoothiella ja illalla syön rahkaa mehukeitolla. Toki olen käynyt kuntosalilla ja pilateksessa, mutta ne on olleet enemmän sitä kiinteytyspuolta kuin rasvanpolttoa. Mutta kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä on todettava tietyt realiteetit - se nuoruuden uuma ei enää samanlaisena palaa, eivätkä muutkaan muodot. Ne on nyt uudenlaiset - äitiyden muokkaamat muodot. Tyttärelläni on tapana painaa poskensa käsivarteeni ja sanoa että ihanan pehmeä äiti. :D Äiti ei ihan ota sitä kuitenkaan kehuna... vois ne käsivarret vähän timmimmät olla! Heh. Vaikka se kertookin paljon siitä mitä lapsi kokee äitiä koskettaessaan ja halatessaan, mikä lapselle on tärkeää - Äidin pehmeä syli. Onneksi en ole ihan luuta ja nahkaa niin on se pehmeä syli tarjolla. ;)

Mutta paljon on tämä keho joutunut kokemaan viimeisten vuosien aikana. Raskauksia, synnytyksiä, yksi leikkauskin (sectio), sairauden puhkeaminen (CU)... että siihen nähden kyllä hyvin menee. :) Ja tietenkin kehoa rasittaa univelka. Annankin itselleni hyvän syntymäpäivälahjan - menen vanhempieni tyhjillään olevaan kämppään (isilläkin on syttärit 60v, ja ne karkasi lomalle viikoksi), juon viiniä, katson telkkaria ja NUKUN KOKO YÖN yksin ilman että kukaan herättää. Olenhan viimeksi nukkunut yli 5h joskus vuosi sitten.

Ei tässä vielä haudassa siis olla, vaikka kolmekymmentä kuulostaakin todella vanhalta. jotenkin aikuiselta. Ei musta tunnu kolmekymppiseltä! Kai mä mielessäni oon aina kaksytviis. :D

Olen rakastunut

Meillä menee hyvin! Pikkuveli on ihana pieni kippurainen. Rakastan hänen tummaa tukkaansa ja sitä kuinka hän käpertyy mun kylkeeni kiinni. Kun hänellä on nälkä tai kun hän hermostuu, huulet menee mutrulle ja poika on NIIN hellyyttävän näköinen (ja kovaääninen) että tämä mamma on ihan kiedottu jo pikkusormen ympärille.

Typy meni tänään päiväkotiin, hänellä olikin jo kova ikävä sinne kavereiden kanssa leikkimään. Alkoi kotonaolo tympimään jo selvästi ja aktiviteetteja kaivattiin. Isosisko pussaa ja silittää veljeä hellästi, mutta samalla hermostuu kun äiti ei ehdi leikkimään. Mulla itselläni tuli synnytyksessä hiukan taisteluvammoja ja en pysty vielä edes istumaan... Kunhan saan itseni kuntoon niin lupaan pyhittää enemmän aikaa esikoiselle.

Mutta hämmentävää on, kuinka helppoa tuota vauvaa onkaan rakastaa! Esikoisen aikaan muistan, että iso osa siitä nauttimisesta katosi kaikkeen siihen opetteluun, huolehtimiseen ja muuhun mikä kuuluu ensimmäisen lapsen kanssa olemiseen. Nyt tämän toisen kanssa oleminen on niin helppoa! Toistaiseksi. Poika syö tissiäkin hyvin, öisin vähän turhan tiheään ja 30 min kerrallaan mutta ehkä se siitä tehostuu...

Tässä pieni kuvamaistiainen meidän viikon vanhasta pojasta. Joko kerroin että olen ihan rakastunut?!

vaikka ulisen

Mä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että mulla on hyvin eläväinen vauva masussa. Ja että mulla ylipäänsä on vauva masussa, todennäköisesti terve lapsi. Ja tiedän, että on vaikeaa kuunnella näitä loppuraskauden valituksia, varsinkin jos toivoisi itse olevansa samassa tilanteessa. Muistan sen nimittäin varsin hyvin kun ystäväni oli raskaana ja itse olin juuri menettänyt lapseni ja hän valitteli kovaan ääneen kipujaan ja olojaan. Muistan ajatelleeni että voisiko se olla hiljaa kun mähän ottaisin mielelläni ne kaikki vaivat ja krempat.... jos vain saisin sen vauvani takaisin!

Kuitenkin elämä kulkee polkujaan, eikä se loppuraskauden kipuilu ja ahdistus ole yhtään sen lievempi minullakaan, vaikka kuinka olen kokenut menetyksiä ja vaikka kuinka olen kiitollinen tästä raskaudesta. Silti siihen lantioon särkee yöllä ihan tuhottomasti, silti ahdistaa ja silti toivon että saisin tämän pian syliini.

Joten, vaikka täällä nyt valitan ja ulisenkin väsymystäni ja kipujani, tietänette että olen äärettömän onnellinen ollessani tässä tilanteessa juuri nyt. Mutta raskautta ei kutsuta sillä nimellä huvin vuoksi - tämä on joskus todella raskasta. Varsinkin nyt kun on jo yksi tiitiäinen hoivattavana ja ei voi levätä aina kun haluaa...

Mutta todella onnellinen olen kun poika on maailmassa. Noin kolmen viikon sisään... hui!!! Hui!!!!! HUI!!!! :D :D

*

Rohkea ylittää aidan, uhkarohkea ylittää railon, tyhmä putoaa kanjoniin.

No, joka tapauksessa olen ottanut seuraavan askeleen tämän raskauden suhteen: tulin fb:ssä "kaapista" ulos. Olen kaksi kertaa joutunut naamakirjassa kertomaan että vauvaa ei tulekkaan, ja voin sanoa että se ei ole mikään mukavin juttu. Viimeksi uskaltauduin laittamaan jotain raskauteen viittaavaa muistaakseni raskausviikolla 20, ja sitten menin rakenneultraan ja pam. Ei vauvaa. Jos sitä suru-uutista ei olisi siellä ilmoittanut, niin eipä olisi ollut mukavaa saada kuukauden päästä keskeytyksestä kyselyjä, että no mitenkäs siellä masuasukki jakselee...

Nyt siis olen tullut kaapista sielläkin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minulle sosiaalinen media on jo niin iso osa elämää, että tämä on noteerattava asia. Käytän Facebookkia paljon eli päivittäin. Ystävikseni huolin kuitenkin yleensä vain ystäviäni tai tuttujani, ketään puolituttua en huoli lukemaan ajatuksiani tai katsomaan kuvia meidän elämästä. Minä pidän siitä, että voin jakaa meidän elämän pieniä asioita naamakirjassa, kuitenkin suuri osa ystävistä asuu ympäri Suomea ja jopa ympäri maailmaa.

Nyt sitten kaikki tietää että meille odotetaan lasta. Tämä oli sellainen päätös, joka minun oli tehtävä. Ei huomionhakuisuuttani vaan siksi, että sillä on voimauttava vaikutus. Uskon tähän raskauteen ja siihen, että vauvamme syntyy elokuussa. Tietenkin maailma on täynnä kaikenlaisia kamaluuksia ja mahdollisuuksia suruun, mutta haluan uskoa että me olemme jo kärsineet tarpeeksi ja on meidän vuoromme olla onnellisia.

Sen nimittäin tajusin juuri. Stressasin jotain raha-asiaa illalla ja sitten yhtäkkiä tajusin: mä olen onnellinen. Mulla on ihana mies, maailman suloisin tytär ja näillä näkymin terve poikalapsi kohdussa. Läheiseni ovat terveitä, minä olen terve. Meillä on kaikki hyvin. Vihdoinkin.

Raskasta joskus tämä raskaus

Nyt on muutamana päivänä ollut jotenkin tosi raskas olo. Maha tuntuu jo tosi isolta ja sellainenkin yksinkertainen asia kuin käveleminen kaupungilla on tuntunut jotenkin pahalta. Minua ei supistele mitenkään, mutta maha tuntuu PAINAVAN ihan älyttömän paljon. Se jotenkin hölskyy ja tuntuu jotenkin hankalalta. Mutta kuitenkin jaksoin eilen jumpassa olla ihan hyvin. Sanoinkin miehelle, että tuntuu, kuin tämä vauva olisi välillä tulossa täältä ulos! Toivottavasti nyt ei vielä sentään…

Outoja vihlaisuja on myös ollut, eli pari kertaa kun olen vaihtanut asentoa, kumartunut tai noussut esim. sohvalta on kohtua vihlaissut ikävästi. Ja tämä ei ole sellainen tyypillinen liitosvihlaisu tuolla alavatsalla tai nivusissa, vaan juurikin siinä kohdalla missä oletan istukan olevan. Se tietenkin saa mun villit ajatukset liikkeelle että esimerkiksi voiko istukka irrota? Pitäisikö mun olla huolissani tällaisesta äkillisestä repäisykivusta?

Poika on tosi vilkas tapaus, potkuja satelee pitkin päivää. Nyt ne on lähipäivinä tulleet melko alas, että luulen tyypin majailevan perätilassa tällä hetkellä. Kun vaan ei olisi yhtä itsepäinen kuin isosiskonsa, vaan ymmärtäisi vielä kääntyä oikein päin jossain kohtaa. Vaikka oikeastaan sama se – ei mua sektio pelota kun se on jo kerran koettu. Mieluummin ottaisin alatiesynnytyksen mutta jos olen jotain oppinut niin sen, ettei näitä asioita voi päättää etukäteen. On siis ihan turha stressata sitä asiaa.

Vaikka olo onkin välillä raskaasti raskaanaoleva, niin olen silti hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Väsyttää kyllä ja olen täysin kypsä tähän kylmään ilmaan ja loskaan ja lumeen, mutta tiedän että kevät ja kesä ja äitiysloma tulevat väistämättä! Näin eilen ensimmäiset leskenlehdetkin.

Yli puolenvälin!

Tänään raskautta on kestänyt 21 viikkoa. Vauva liikkuu pitkin päivää ja potkiskelee hellästi ja tiheään tahtiin. Olo on melko hyvä, mitään suurempia kremppoja ei närästystä lukuunottamatta juuri nyt ole. Lonkissa lonksuu, ainakin zumbic-tunnilla huomasin että sieltä kuuluu lonks klonks, mutta kipeää ei tee. Kai ne vaan on vähän löysällä...

Satuin erään keskustelun kautta löytämään tieni kurkkaamaan tällaista blogia, jossa kolmosvauvat olivat syntyneet rv 25. Voi hurja miten pieniä ne olivatkaan, mutta selvisivät kaikki. Ajatella, meillä tuohon raskausviikkojen määrään on enää muutama viikko! Tietysti toivon, että poika pysyy hyvin tiukasti masussa sinne elokuulle saakka, ennen sitä ei parane nokkaansa näyttää kohdun tällä puolen. Mutta lähinnä ajatus siitä, että muutaman viikon päästä tälläkin lapsella olisi pienet mahdollisuudet selvitä on jotenkin hurja.

Mutta rakenneultran jälkeen on pelko kyllä suurimmaksi osaksi haihtunut. En kuulostele joka päivä vauvan liikkeitä (ei tarvitse kun tyyppi on sen verran vilkas tapaus) ja hankin jo mielelläni vauvan tarvikkeita valmiiksi ja mietin muutenkin tulevaa.

Alan uskomaan siihen, että meistä oikeasti on tulossa nelihenkinen perhe! Ihanaa!
Ollaan jo alettu vaivihkaa miettimään lapselle nimeäkin. Kylläpäs poikien nimet onkin vaikeita, ei meinaa löytyä sellaista mikä miellyttäisi!

Väsyneenä, kyrsiintyneenä tähän lumeen mutta muuten hyvällä mielellä.
rv 21+0

Rakenneultra

Rakenneultra takanapäin ja voidaan huokaista helpotuksesta. Kaikki on hyvin! Masussa köllii pienen pieni poika joka vastasi kooltaan täysin viikkoja ja jonka kaikki rakenteet oli kunnossa. =)

Meille tulee elokuussa poika! <3

No miltä nyt tuntuu

Mieli tekee....

...makeaa. Suklaata! Jäätelöä jäätelöä jäätelöä! Jäätelö erilaisilla kastikkeilla. Kinuskikastike mmm...

...Subin patonkeja, Sinuhen patonkeja, Cafe Picnicin salaatteja. Ah. Ja joskus myös Hesen kana-ateriaa. Ei inspaa makarooni ja jauheliha sitten yhtään! Eikä perunamuusi ja lihapullat tai mikään muukaan kotona loihdittu. Höh.

....hedelmiä ja tuoremehuja. Slurps.

...jukurttia, piimää, maitotuotteita. =)

....nauttia auringosta, kaipaan lämpöä! Tule nopeammin lämmin kevät!

... käpertyä sohvannurkkaan silittelemään masua ja odottelemaan pelon ja toivon sekaisin tuntein ensi viikon rakenneultraa

En halua...

...mössöruokaa. Kokolihakin on vähän niin ja näin. yh.

...tai jaksa tehdä töitä. Tai siis ei vaan huvittaisi yhtään. Mun työmotivaatio on ihan kateissa! Enää reilu kolme kuukautta olisi töitä jäljellä ja sit ois suunnitelmissa jäädä saikun kautta mammalomalle. KOLME kuukautta enää. Kyllähän mä sen jaksan... ehkä.

...pelätä enää. En jaksaisi kantaa tätä taakkaa koko ajan mukanani. Enkä puhu nyt tästä pienestä potkurikoneesta vaan tästä menneisyyden ja pelon painolastista. Jonkinlainen pelko tulee olemaan mukana varmaan aina, mutta olisipa se rakenneultra jo ohi että voisi vaan olla rauhassa!

Raskaus tuntuu...

....nivusissa ja lantiossa. Yöllä lantiota särkee aamuyöstä, eli ystävämme liitoskivut ovat löytäneet tiensä tänne.

...kurkussa, nimittäin närästys vaivaa aika ajoin ja tiedän sen vain lisääntyvän.

...Ihanalta! Rakastan kasvavaa masuani. Se on jo kauniin pyöreä, vaikka pohdinkin koko ajan että onko se oikean mallinen, onkohan kaikki niinkuin pitää... huoh.

...pieninä potkuina jotka saa hymyn huulille. :)

...jo myös selässä. Olen kärsinyt typyä odottaessani selkäsärystä tuossa rv 25 tietämillä ja nyt se antaa jo pienen pieniä viitteitä tulevasta. Auts. Toivottavasti ei mene pahaksi!

...harjoitussupistuksina autossa istuessa.

...ihanalta. Ihanalta! Rakastan olla raskaana, kremppoineen kaikkineen.

Olen...

...peloissani mutta haluaisin olla vain onnellinen. Ehkä tämä helpottuu ensi viikon jälkeen.

...väsynyt koska nukun niin huonosti. Herään joka yö siinä 4-5 aikaan johonkin; milloin syynä on typy, milloin liitoskivut, milloin puolison kuorsaus, tai joku hämmentävä uni. Uuvuttaa.

...iloinen keväästä! Työssäolon parhaita puolia on lounastauot aurinkoisena päivänä - kipittelen ihanassa säässä läheiseen cafe picniciin syömään salaattia tai patonkia tai keittoja. Ah.

...Onnellinen ja kiitollinen. Kumpa tämä olisi nyt ihan oikeasti totta. Voi olisipa kaikki hyvin ja voisin olla vihdoin onnellinen täydestä sydämestäni.

Potkut

Tänään olisi raskausviikkoja kasassa 18+0.
 (neuvolan laskujen mukaan 17+9 mut väliäkö hällä)
Eilen aamulla olin tosi huolissani kun vauva ei oikein liikkunut masussa, tai en ollut tuntenut liikkeitä pariin päivään. Yritin muistuttaa itselleni, että on ihan normaalia että näillä viikoilla vielä voi mennä välissä parikin päivää ilman liiketuntemuksia, ja silti kaikki on ihan kunnossa.

No sain sitten varastettua itselleni aikaa hetken ja pötköttelin rauhassa sängyllä niin jopas ne tuli sieltä. Huh. Helpotus.

Tänään alkoi töissä lounaan jälkeen päätä särkemään ja päätin kipaista happea haukkaamassa ja kävelin sokokselle hakemaan mun lempiripsiväriä (Sensai 38, separating and lenghtening) ja samalla söin jätskin. nams. Kyllä tykkäsi tämä elokuun eloveenakin kun alkoi sellainen potkusarja sen jälkeen.

Ihanaa tuntea kunnollisia potkuja!


rv 18+0


Reilu viikko rakenneultraan. puuh. jännittää.

mahakuva

Masu rv 16+6

Siinähän se kasvaa... olin muutaman päivän tosi huolissani kun en tuntenut liikkeitä kunnolla, niin eikös eilen illalla ennen nukkumaanmenoa tämä elokuun eloveena pisti kunnon potkusarjat kehiin. Olipas ihanaa tuntea kunnon potkuja ja möyrintää. Toivottavasti näitä tulee enemmänkin, se kuitenkin helpottaa pelkoja kun tuntee pienet potkut. :) <3

Ihme vuoristorataa, toisina päivinä mikään ei huolestuta ja toisina päivinä olen pelosta mykkyrällä. No, sitähän se on muillakin se raskaanaoleminen... pelkoja ja iloja vuorotellen.

Ps. kaameet kalsarit mut juu got the point. ;D

15+0

Käytiin tänään vielä kontrolliultrassa. Kaikki oli kunnossa. Virtsarakko löytyi, munuaiset myös vaikka niiden näkyminen oli vielä vähän vaikeaa, mutta lääkäri sanoi ettei näe mitään poikkeavaa. Lapsivettä oli normaalisti ja vauva voi hyvin. :)  Mutta hämmentävä uutinen - istukka etuseinämässä! Voikohan se jotenkin liikkua, kun tuntuu että nuo lapsen liikkeet mitä tunsin tosi aikaisin, ovat jotenkin vähentyneet... no, mitäpä tuosta. :)

Seuraava etappi on sitten iso mörkö rakenneultra rv 19+1. Mutta ehkä se ei nyt enää ole niin iso mörkö, kiitos tämän ahkeran ultraamisen. Nyt kyllä riittää vähäksi aikaa tämä ultrissa juokseminen.

Ihanko oikeasti?

Kerrottiin tuolle Typylle nyt sitten tämä ilouutinen, että äitin masussa kasvaa vauva. Voi miten toinen on innoissaan! Koko ajan kyselee, että onko vauva tässä kohtaa ja mitä se siellä syö ja saanko sen sitten syliin kun se syntyy.. pitkä on aika vielä pienellä odottaa.

Tuosta typystä tulee kyllä ihan paras isosisko. Se on kuitenkin vauvan syntyessä jo 3v 3kk, niin on omatoiminen ja osaa jo niin paljon tehdä kaikkea. Sillä on muutenkin luonnostaan sellainen vauvanhoivausvietti, tykkää paljon leikkiä nukeilla ja on innoissaan aina halimassa ja hoitamassa pieniä vauvoja.

Toivon, että suurin uhma olisi siihen mennessä ohi, että elosta tulisi mahdollisimman seesteistä. Mustasukkaisuutta tulee varmasti olemaan, eikös jokaisella jollain tasolla tule? Jännittää tietenkin se, miten sitä omaa aikaa osaa jakaa kahden kesken sitten. Varmasti isän rooli korostuu esikoisen kanssa kun äiti on usein niin kiinni vauvassa. Onneksi mieheni on hyvin osallistuva isä, joka kyllä leikkii ja touhuaa tyttönsä kanssa minkä ehtii.

Typy on kyllä niin ihana lapsi. Iloinen, huumorintajuinen, kiltti ja suloinen. Uhmaraivokohtaukset alkavat äkisti ja menevät yhtä nopeaan ohi (äitiinsä tullut). Minkähänlainen tästä toisesta tulee? Minkähänlainen suhde näille kahdelle kehittyy?

Istuttiin illalla sohvalla ja typy silitteli masua ja sanoi että tässä se vauva on. Kyllä täytyy sanoa, että tippa tuli siinä äitillä linssiin. Ihanko oikeasti tämä nyt on totta? Ihanko oikeasti vauvalla on kaikki hyvin? Ihanko oikeasti meistä tulisi elokuussa nelihenkinen perhe?

!!!

"Ihan hyvältähän täällä näyttää."

"Rakko on tuossa, munuaisista näkyy selvästi ainakin toinen ja toisestakin näin jotain, mutta en voi vielä siitä sanoa varmasti."

"Vettä on ihan hyvin täällä."

KAIKKI ONKIN IHAN HYVIN!!!!

onnettaren epäsuosiossa?

Tekee mieli käpertyä pieneksi keräksi. Kesän odotus ahdistaa, ihanat valoisat kesäpäivät tuntuvat mahdottomilta kuvitella. En halua kuvitella niitä, koska en tiedä mitä silloin elämässä tapahtuu. Joku voisi ajatella, että suru pitää käsitellä ensin loppuun ennen kuin voi uutta lasta alkaa miettimään. Minä kaipaan kovasti sitä raskaana olemista, kaipaan vauvaani ja haluan toisen lapsen. Edellisellä kerralla vuonna 2008 selvisin surusta maanisen vauvakuumeen avulla. Laskin päiviä, kokeilin kaikkia kikkoja ja odotin ja petyin kuukausi toisensa jälkeen, kunnes pieni Tipumme ilmoitti tulostaan. Mutta nyt uusi raskaus pelottaa, pelottaa diagnoosimme perinnöllisyys, pelottaa mahdollisuus siitä, että joudumme seuraavankin keskeyttämään. Kestäisinkö vielä kolmannen kerran saman myllyn? Mutta kai loppujen lopuksi kyse on siitä, että onko pelko keskeytyksestä suurempi kuin kaipuu toiseen lapseen? Näitä on toisaalta turha pohtia ennen jälkitarkastusta ja perinnöllisyyslääkärin lausuntoa, mutta pohdin silti... minkä minä aivoilleni mahdan.

Häätkin lähestyvät. En ole saanut aikaiseksi mitään tämän tragedian jälkeen. Pitäisi varata pitopalvelu, pitäisi etsiä bändi. Koristelu- ja askartelusysteemit kyllä ehtii hoitaa, mutta nämä olisivat kiireellisempiä. Jotenkin tuntuu vaan kovin vaikealta nyt suunnitella häitä, kun nekin muistuttavat minua siitä mitä silloin meillä olisi kuulunut olla.

Miksi näin kävi taas? Olenko jatkuvasti onnettaren epäsuosiossa? Eikö olisi nyt pitänyt jo kelkan kääntyä? Vai onko tässä joku jäynä? Annetaan, otetaan, annetaan, otetaan. Eikö voisi vaihteeksi olla onnea meille? Ymmärrän, että kaikki eivät saa edes yhtä lasta, mutta he eivät ehkä myöskään joudu itse ottamaan ensimmäistä lääkettä, jolla tietää tappavansa oman vauvansa kun se lopettaa raskauden. Se on niin kamalaa, kun tuntee lapsen liikkeet ja potkut, ja tietää että ne ovat hänen viimeisensä. Se tunne on aivan kamala. Ja tämä tyhjyyden ja epäonnistumisen tunne on ajoittain melko murskaava.

Kuitenkin olen perusluonteeltani positiivinen ihminen ja uskon, että kaikki järjestyy. Jotenkin. Joskus. Vaikka nyt tuntuu vaikealta ja suru hypähtää esiin sattumanvaraisina hetkinä. Tänään sen sai aikaan sininen taivas ja laskeva aurinko. On niin kovin surullista ajatella kesää. Toiset odottaa kesää, minä odotan ja pelkään.