kevättä odotellessa

Hei vaan! Elossa ollaan vaikka viime viikolla teki tiukkaa tuo elämä. Tällä viikolla mies on aamuvuorossa ja taas tuntuu että toimii elo ja arki.

Mitenköhän mä pärjään ens syksynä ja talvena sitten kahden lapsen kanssa miehen iltavuoroviikkoina?! No, ei ajatella etukäteen...

Minä voin hyvin, mitä nyt uuvuttaa aika paljon. Vieläkin odottelen sitä kevättä ja energiaa... vähän ärsyttää kun tuntuu siltä, että mun pitää kamalasti selitellä ihmisille et MIKS mä oon uupunut. No daa-a! Henkinen ja fyysinen stressi, raskaus, työelämä, talvi. Ja vaikka nyt on kaikki hyvin, niin mä koko ajan vähän pelkään että tämäkin vauva menetetään. Välillä tuntuu että oon henkisesti ihan finito.

Mut maha kasvaa, eipä sitä enää paljoa piilotella kuulkaas. Enkä kyllä enää haluakkaan piilotella. Nyt on menossa 17. raskausviikko, eli rv 16+1 jos tarkkoja ollaan. Vauva liikkuu jo paljon. Tai no paljon ja paljon, mut joka päivä kuitenkin. Tänään tunsin ekaa kertaa sellaisia ihan oikeita potkuja, kun tähän mennessä liikkeet on olleet niitä kalanpyrstön viuhahduksia. Aika jännä juttu, luulis että se etuseinän istukka vaikuttais etten mä tunne liikkeitä mut eipä se tunnu vaikuttavan. Tai mistä mä tiedän miten paljon enemmän ja kovempaa mä niitä tuntisin jos se oiskin takaseinässä... :)

Ekat harkkasupistuksetkin on jo tuntuneet, nivusia vihloo ja lantiota särkee öisin. Jos herään (lue: kun herään) aamuyöllä 4-5 aikaan pissalle tai kuulen jokun äänen, mihin herään, niin en saa enää unta. Lantiota särkee, käsivarsi puutuu, jalat on levottomat... ja sitten en enää nukahda tai ehdin just nukahtaa niin herätyskello soi. Näin on käynyt nyt viimeiset päivät. Iltaisin olen ihan kuollut kun väsyttää niin kovasti.
Mut voi mun maha. Se kerää ilmaa ihan hirveesti! Iltaisin olo on turvonnut pallo, närästää ja röyhtäyttää ja pierettää. Ah. Hurmaavaa. :D

Sellaisia kuulumisia tänne. Että kevättä ja energistä keskiraskautta odotellessa...

huoh

Kylläpä voi ihmistä väsyttää. Onneksi nyt on perjantai!

Eilen olisi ollut jumppa, mutta päähän sattui, nivusiin sattui ja alapäähänkin vihloi ilkeästi joten päätin jättää väliin. Miten nämä liitoskivut alkavat jo nyt? Hmph.

Mutta huono olo on poistunut lähes kokonaan! Joskus jos ei ole syönyt kunnolla niin se saattaa yllättää, samoin joku tosi paha haju tekee myös sen. (vanha valkosipuli, hiki, tupakka, juopporenttu ect.)

Mutta uuvuttaa. Töissä ei ole stressaavaa ja työ on aika simppeliä toimistotyötä. Mutta se kaikki muu! Bussin odottaminen tuiskussa, lapsen hakeminen päiväkodista ja kiskominen pulkalla kotiin. (ne oli just sitten päättäneet hiekoittaa kävelytiet! eihän siellä sohjossa voi mitään rattaitakaan työntää... kele) Sitten lapselle ruokaa laittamaan ja kun olis lopulta aikaa leikkiä lapsen kanssa hetken aikaa niin ei vaan jaksa.

Mä tarviin lomaa.

Kunhan mun työssäoloehto tai mikäsenyton tulee täyteen ja oon oikeutettu palkalliseen saikkuun, käyn pyytämässä muutaman päivän työterveydestä. Pakko muutama päivä saada huilata. Olen kai siis jokaisen työnantajan painajainen. huoh.

Marian Maha

Lukaisin aamupalalla pikaisesti läpi uusimmassa Imagessa olevan Maria Veitolan vauvan odotuksesta tehdyn jutun. Kannen kuvassa Maria poseeraa ylpeän ja itsevarman näköisenä, kuvaa on ehkä hiukan retusoitu, varmasti ainakin vähän siloiteltu mahan kohdalta. Mutta ei siinä, jos minun alastonkuvani lätkäistäisiin lehden kanteen haluaisin että sitä myös hiukan tasoiteltaisiin. :)

En ole koskaan pitänyt Maria Veitolan mediapersoonasta. Se ärsyttää minua, ja sen takia en myöskään koskaan seurannut Maria Maria! -ohjelmaa. Joku siinä aina on minua ärsyttänyt. Kun avasin Imagen ja näin kuka tämän jutun Maria Veitolan odotuksesta oli tehnyt, niin naurahdin. No tietenkin Maria itse. Daa-a.

Sitten luin jutun läpi ja ymmärsin miksi hän halusi kirjoittaa sen itse. Kun vauvamaha on meille taviksillekkin jo sellainen syy udella hämmentävän yksityisiä asioita ja kosketella ja kommentoida mahan kokoa ja muuta yhtä ihanaa, niin kuinka rasittavaa se onkaan julkisuudessa elävälle henkilölle? Helpoimmalla pääsee kun pistää ison kuvan lehden kanteen, kirjoittaa ihan itse sellaisen jutun kuin haluaa ja asia on sitten sillä käsitelty.

Onnea siis vaan loppuodotukseen Marialle.

**

Onnea myös Ruotsi, sinne on syntynyt Vickanille ja Danskulle tyttövauva. Nonni. Nyt koko maa voi henkäistä helpotuksesta.

Meidän Tyttö

Nykyään saa lukea joka toisesta vauvalehdestä juttuja sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Mielestäni on todella hienoa, että jokaisen lapsen annetaan olla sellainen kuin on, ilman että sukupuolirooleja tyrkytetään. Mutta tässäkin asiassa voi mennä hyvin reippasti metsään.

Perheet, joissa lapselle ei kerrota omaa sukupuolta on mielestäni näitä hyvin kauas metsään meneviä. Sukupuoli on tärkeä osa lapsen identiteetin kehitystä! Lapsen kehitykselle on normaalia hämmästellä tyttöjen ja poikien eroja... siksi en oikeasti ymmärrä, millä nämä vanhemmat perustelevat tämän ratkaisun. Koska luonnollista se ei missään nimessä ole. Kyllähän jokaisessa maailman rodussa sukupuolella on merkitystä!

Kannatan tasa-arvoa ja lasten tasa-arvoista kohtelua riippumatta siitä, onko kyseessä tyttö vai poika, mutta fakta nyt vaan on, että meitä on kahta sukupuolta tässä maailmassa. Naiset ja miehet. Naiset on erilaisia kuin miehet ja miehet erilaisia kuin naiset. Ihan fyysisestikkin. Eikö olisi tärkeää opettaa mielummin lasta näkemään molemmat sukupuolet yhtä tärkeinä, toistensa täydentäjinä ja tämän maailman rikkautena, eikä niinkään jonain rajoittavana tekijänä?

Itse ainakin olen hyvin tyttömäinen ja naisellinen nainen. Rakastan koruja, hajuvesiä, meikkiä ja korkeita korkoja. Mielelläni jätän raskaammat työt tuolle miehelleni. Joku nainen kokee asiat toisin, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän naista. Siksi sukupuolella on merkitystä!

Tyttäreni on pian kolme vuotta. Hänen vaatekaappinsa pursuilee vaaleanpunaista. Mielelläni näkisin siellä muita värejä enemmän, mutta valitettavasti kauppojen hyllyt tursuilee vaaleanpunaista. No, eipä tuo ole iso asia. Jos hän saa valita sinisten ja vaaleanpunaisten housujen välillä, hän valitsee ne vaaleanpunaiset. En tiedä miksi. Ehkä hän vain pitää enemmän siitä väristä?

Tyttäreni myös katsoo silmä kovana kun meikkaan vessan peilin edessä. "Minäkin haluan meikata" sanoo pieni täydellisen kaunis tyttöni. Hän rakastaa koruja, pinnejä ja mekkoja. Hän on tyttö. Hän hoitaa nukkeja ja piirtää, osaa lukea aakkoset ja rakentaa legoilla. Jos tämä seuraava on poika, hän todennäköisesti pitää ihan eri asioista.

Haluan kasvattaa lapsestani itseensä uskovan, älykkään ja empaattisen yksilön. Pitää hän sitten isona tytöistä tai pojista, käyttää mekkoja tai nahkahousuja... kunhan hän on tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin on.

15+0

Käytiin tänään vielä kontrolliultrassa. Kaikki oli kunnossa. Virtsarakko löytyi, munuaiset myös vaikka niiden näkyminen oli vielä vähän vaikeaa, mutta lääkäri sanoi ettei näe mitään poikkeavaa. Lapsivettä oli normaalisti ja vauva voi hyvin. :)  Mutta hämmentävä uutinen - istukka etuseinämässä! Voikohan se jotenkin liikkua, kun tuntuu että nuo lapsen liikkeet mitä tunsin tosi aikaisin, ovat jotenkin vähentyneet... no, mitäpä tuosta. :)

Seuraava etappi on sitten iso mörkö rakenneultra rv 19+1. Mutta ehkä se ei nyt enää ole niin iso mörkö, kiitos tämän ahkeran ultraamisen. Nyt kyllä riittää vähäksi aikaa tämä ultrissa juokseminen.

Ihanko oikeasti?

Kerrottiin tuolle Typylle nyt sitten tämä ilouutinen, että äitin masussa kasvaa vauva. Voi miten toinen on innoissaan! Koko ajan kyselee, että onko vauva tässä kohtaa ja mitä se siellä syö ja saanko sen sitten syliin kun se syntyy.. pitkä on aika vielä pienellä odottaa.

Tuosta typystä tulee kyllä ihan paras isosisko. Se on kuitenkin vauvan syntyessä jo 3v 3kk, niin on omatoiminen ja osaa jo niin paljon tehdä kaikkea. Sillä on muutenkin luonnostaan sellainen vauvanhoivausvietti, tykkää paljon leikkiä nukeilla ja on innoissaan aina halimassa ja hoitamassa pieniä vauvoja.

Toivon, että suurin uhma olisi siihen mennessä ohi, että elosta tulisi mahdollisimman seesteistä. Mustasukkaisuutta tulee varmasti olemaan, eikös jokaisella jollain tasolla tule? Jännittää tietenkin se, miten sitä omaa aikaa osaa jakaa kahden kesken sitten. Varmasti isän rooli korostuu esikoisen kanssa kun äiti on usein niin kiinni vauvassa. Onneksi mieheni on hyvin osallistuva isä, joka kyllä leikkii ja touhuaa tyttönsä kanssa minkä ehtii.

Typy on kyllä niin ihana lapsi. Iloinen, huumorintajuinen, kiltti ja suloinen. Uhmaraivokohtaukset alkavat äkisti ja menevät yhtä nopeaan ohi (äitiinsä tullut). Minkähänlainen tästä toisesta tulee? Minkähänlainen suhde näille kahdelle kehittyy?

Istuttiin illalla sohvalla ja typy silitteli masua ja sanoi että tässä se vauva on. Kyllä täytyy sanoa, että tippa tuli siinä äitillä linssiin. Ihanko oikeasti tämä nyt on totta? Ihanko oikeasti vauvalla on kaikki hyvin? Ihanko oikeasti meistä tulisi elokuussa nelihenkinen perhe?

Parasta vertaistukea

Uusimmassa Kotivinkissä (3/12) on juttua blogiyhteisöjen vauvanteko-projekteista. Väkisinkin tunnen hiukan äidillistä ylpeyttä - olihan blogistanian ihka ensimmäinen projekti silloisen blogini Eli:naisen tarinoita alkuun sysäämä. En tiedä, onko minulla täällä yhtään lukijaa, jotka olisivat seuranneet tuota blogiani jo tuolloin. Aloitin Eli:naisen tarinoita -blogin ensimmäisen keskeytyksen jälkeen tunteiden purkua varten omaksi terapiamuodokseni. En olisi ikinä arvannut, kuinka suuri merkitys sillä vertaistuella tulisi olemaan, jonka sieltä löysin.

Minusta on niin hauskaa nähdä, että nämä projektit edelleen porskuttavat voimissaan mutta paljon jalostuneempina! Projekteissa on vielä enemmän sitä vuorovaikutteisuutta kun mukana on viikottaiset keskusteluaiheet ja -teemat ja sivuprojektit ja vaikka mitä... se tuki ja positiivinen kannustus mitä ryhmältä saa auttaa jaksamaan kuukaudesta toiseen, pettymyksestä toiseen. Ryhmä myös aidosti iloitsee muiden onnistumisista. Parasta vertaistukea!

Aluksi projekti ei ollut varsinaisesti lapsettomuudesta kärsivien projekti, vaikka heitäkin oli mukana. Itse sain ainakin ihan hurjasti tukea muilta projektilaisilta tuolloin vuonna 2008. Ja muutama ihka ensimmäisessä projektissa mukana olleista henkilöistä on edelleen hyviä ystäviäni ja olleet mukana kaikissa elmänvaiheissani näiden vuosien aikana. En olisi voinut silloin alkaessani kirjoittamaan blogia, että miten hienoja ihmissuhteita sitä kautta voisinkaan luoda!

********************************************************************

Ihka ensimmäisen vauvantekoprojektin Paksuna Wappuna alkusanat maaliskuussa vuonna 2008 kuuluivat näin:


"Uskon myös vakaasti että tulen raskaaksi ennen vappua. Tai se mulla on "tavoite". En kyllä hämmästy jos tavoite ei täyty. Sitten siirrän sitä Juhannukseen. Tai sitten kesän loppuun. Mutta tämän vuoden aikana on saatava uusi lapsi alulle tai... tai... sitten masennun. Päätän, että annan itselleni luvan masentua, jos ei tämän vuoden aikana onnista.
Masentuminen on so not like me."

Anniina kirjoitti 06.03.2008 - 07:29

Mä innostun ja saan positiivisia vaikutteita näistä sun jutuista ihan hirmuisesti :) Vappuna raskaana -projekti (tai tavoite) kuulostaa hyvältä, onpahan jotain mitä odottaa! Masennus is so not like me myöskään, tällaiset kirjoitukset pitävät pinnalla! :D 

Hanna kirjoitti 06.03.2008 - 10:00

Todellakin olen mukana vappuna raskaana -projektissa. Ei oo mitään mielenkiintoo vetää skumppaa teekkarilakista :D
Eikä me mitään masennuta, tietty me paukahdetaan paksuks heti tästä kierrosta ;)

*********************************************************************

Tämän jälkeenhän sitten tuli vielä Raskaana Rapuaikaan -projekti, josta sitten osuikin minulle plussa ja tuloksena oli ihana pieni tyttöni.

Muistatteko, ystävät rakkaat? :) Siitä on nyt aikaa melko tarkkaan viisi vuotta kun ensimmäinen projekti päräytettiin käyntiin...  mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut!



MUOKS.

Siis neljä vuotta... raskaus syö aivot. :p

symboleja

Ostin tänään ensimmäiset vaatteet vauvalle.


Neuletakki ja housut KappAhlin Newbie-mallistosta.
Yksi aika ihana neulottu haalari jäi sinne vähän mua huutelemaan...
(pahoittelen kuvanlaatua - värit ei näy oikein kun on niin pimeetä kun otin kuvan...)


KIITOS KAIKILLE MYÖTÄELÄMISESTÄ JA ONNITTELUISTA!

!!!

"Ihan hyvältähän täällä näyttää."

"Rakko on tuossa, munuaisista näkyy selvästi ainakin toinen ja toisestakin näin jotain, mutta en voi vielä siitä sanoa varmasti."

"Vettä on ihan hyvin täällä."

KAIKKI ONKIN IHAN HYVIN!!!!

huomista odotellessa

Viikonloppu on mennyt mukavissa tunnelmissa. Ollaan käyty luistelemassa typyn kanssa ekaa kertaa ja pidetty pyjamabileitä ja syöty herkkuja. Katsottu hömpää telkkarista. Olen saanut pidettyä ajatukset melko hyvin poissa siitä, mikä on huomenna edessä.

Jotenkin olo on  - tyhjä. En oikein osaa ajatella siitä mitään.

Hassua, yksi inhottavimmista asioista tässä on se muille kertominen. Jos tää menee huonosti.  Mietin, että olisiko sittenkin pitänyt pitää tämä TÄYSIN omana tietona? Mutta olisihan aika moni sen huomannut kuitenkin. Mutta se tuntuu tosi ärsyttävältä. Se on yksi iso kynnys, joka on ylitettävä jossain kohtaa. Ja sitten taas ottaa vastaan niitä voivotteluita.*huoh* Vaikka tiedän, että jokainen ihan oikeasti toivoo pelkkää hyvää ja on varmasti surullinen meidän puolesta jos huonosti tässä käy, niin silti se on aika raskas osa myös. Mieluusti kun käsittelen suruani ihan itsekseni esimerkiksi blogissa.

En mene huomenna töihin. Ja tuloksista riippuen, voi olla etten mene pariin viikkoon. Ajattelin kuitenkin, että jos meidät laitetaan vielä odottamaan, niin menen kyllä töihin loppuviikosta. Se voisi tehdä ihan hyvää. Jos tulos on selvä, niin sittenhän paperit laitetaan samantien eteenpäin ja homma rullaamaan. Sitä kyllä epäilen. Viikkoja on huomenna 14+0. Silloinhan ei välttämättä (?) kaikki sellaiset näy, mitä pitäisi näkyä? Itse kyllä ajattelen, että kyllä näillä viikoilla jo munuaiset ja rakko pitää näkyä. Mutta jos lääkärit eivät ole aivan varmoja, niin sehän tarkoittaa piinaavaa odottelua.

Pelottaa mitä tulevaisuus tuo meille.
Huomenna ja vuoden päästä.
Ja viiden vuoden päästä.
Kymmenen vuoden.

tyyntä myrskyn edellä

Nyt tulee tiheään postauksia. Pakko purkaa ajatuksia jonnekin...

Hämmentävän tyyni olo juuri nyt. Ei siksi, että uskoisin tämän onnistumiseen, vaan siksi, että alan hyväksymään asian. Tämä tilanne on niin erilainen kuin viimeksi. Viimeksi uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän osasin varautua ja tiesin sen mahdolliseksi. Toki se aina järkyttää ja saa surulliseksi.

Mulla on nyt vaan jotenkin niin sellainen olo, että kun kerran näin tämä taitaa taas mennä, haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. En halua pitää mitään pitkää suruaikaa, ihan perheeninkin vuoksi. Muta myös itseni! En jaksa olla surullinen ja masentunut. Onnistuisikohan, jos vaan päättäisin että toivun nopeasti? No, ainahan sitä voi kokeilla.

Tulevaisuus ahdistaa paljon. Koitan olla ajattelematta sitä liian pitkälle, mutta väkisinkin se pyörii mielessä. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että mitä jos en koskaan enää saa lasta. Se häilyy mustana seinämänä jossain tulevaisuudessa edessäni. Sen ajatteleminenkin saa kivun sykkimään jossain syvällä sisällä.

Toisaalta, olen 28 -vuotias. No, tänä vuonna yhden enemmän. Mutta minullahan on aikaa vielä saada toinen lapsi. Mutta miten, milloin ja millä hinnalla? Kuinka paljon meidän suhde kestää, kuinka paljon minä kestän? Isoja asioita, joita ei ehkä kannattaisi miettiä juuri nyt...

Maanantai tuo tullessaan todennäköisesti tiedon siitä mitä epäilenkin. Pelkään myös, että lääkärit haluavat vielä odottaa tai tarkkailla tilannetta, ja sitten ollaan viikko, kaksi, tässä tilassa. Se jos mikä olisi ahdistavaa!

vituiks menee, mitäs sitten?

Olen vähän rauhoittunut tässä päivän mittaan. Odotetaan maanantaille, joo. Mutta suuria toiveita ei kyllä ole että tästä mihinkään päästään enää. Löysin jonkun ohjeen, että ihan tavallinen veden juominen voi vaikuttaa lapsiveden määrään. Tuskin siinä suurta totuuspohjaa on, mutta tunnenpahan tekeväni jotain asian eteen. Sehän tässä meidän tilanteessa paskaa onkin; ei ole ketään tai mitään jota voisin syyttää. Enkä voi itse oikeasti vaikuttaa tähän mitenkään. Se joko on, tai se ei ole. Niin yksinkertaista. Ei auta foolihapot, vitamiinit tai päälläseisominen.

Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?

Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?

Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.

Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.

Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?

Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.

No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?

Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.

vaaleanpunaisesta mustaan

Kävin neuvolassa ultrassa tänään. Näin sen itsekin, vähän lapsivettä.
Kiireellinen lähete sairaalaan. Sinne vielä sitten varmistamaan.

Tämä taisi olla tässä.

Ei taida tulla lasta meille elokuussa. Taaskaan.

*

Muoks.

Maanantaille saatiin aika äitiyspolille. Mulla ei ole mitään toiveita enää tämän suhteen... vaikka joillekin ihmeitä tapahtuu. Tuskin meille.

kiloja ja iloja

Jestas mikä ruokahalu mulla on.
Mä syön.
Koko ajan.

Päivän ruokailut menee jotakuinkin näin:

klo 6.15  pika-aamupala, eli yksi jukurtti ja lasi mehua. Tai vähän mysliä.
klo 8.30 teetä ja hapankorppua tai vastaavaa
klo 11.00 lounas
klo 13.30 välipala (kahvia, leipää, pullaa, hapankorppua tjsp)
klo 17.00 ruoka
klo 19.00 jukurtti tai vastaava
klo 21.00 leipää tai kuten eilen MAKAROONIA.

Ja silti ehtii tulla huono olo. Mä en käsitä, se huono olo meni pois jo mutta se tuli nyt takaisin!
Ei auta kun syödä vaan, sillä ruualla se paha olo pysyy poissa.

Maha tuntuu jo kasvaneen, mutta taitaa olla vaan läskiä näiden ruokamäärien perusteella...

Ja väsyttääkin. Heräsin viime yönä klo 4.30 käymään pissalla, enkä sen jälkeen nukkunut yhtään. Kello soi klo 6.00.

Mä oon NIIN väsynyt. Ja tänään ois jumppapäiväkin.
Että sellainen valitusvirsi.

Mut muuten kaikki ok.

rv 13+3

Uhmaa

Innostuksen puutetta ja väsymystä

Tänään 13+0. Niin ne viikot menee eteenpäin! Tarkkailen masuani että kasvaako se? Mitä enemmän se kasvaa, sen varmemmin kaikki on kunnossa... eli lapsvettä olisi riittävästi. Minulla olisi ollut huomenna ultra-aika yksityiselle, mutta peruin sen.

Raukkamaista? Ehkä.
Fiksua? Ehkä.

Ei ole mikään kiire kuulemaan huonoja uutisia. Koska tosiaan, jos siellä ei nähdä sitä mitä pitää, niin mitä se tieto tässä kohdassa hyödyttää. Vielä on liian aikaista tehdä suuria johtopäätöksiä. Kaksi viikkoa kontrolliultraan. Ajattelin kuitenkin mennä neuvolaan tällä viikolla taas kurkkimaan että miltä siellä näyttää. Jos jotain on hullusti, niin ainakin on se mun ihana terkka silloin siinä katsomassa mun kanssa eikä kukaan tuntematon tyyppi...

On taas jotenkin apaattista tekstiä. Itseasiassa mulla on ihan hyvä fiilis just nyt! Tunnen vauvan liikkeet päivittäin. Paha olo ei meinaa vieläkään poistua, vaan on eilen ja tänäänkin ollut sitkeänä menossa mukana. Hyi että. Vois kyllä jo helpottaa. Väsymys on melko massiivista!

Jotenkin töissäkään ei huvita olla nyt, vaikka sinänsä töissä ei ole mitään vikaa. Ei vaan millään jaksaisi innostua... haluaisin että olisi jo kevät pidemmällä ja iso masu ja huolet ohi...

Jaa. Sellaisia vähän ristiriitaisia tunnelmia täällä!

Oi, Helmikuu!

Mä selvisin tammikuusta! Ihan mahtavaa!

Helmikuussa on jo positiivinen tuntu keväästä. Vaikka pakkanen paukkuu ja lunta on paljon, niin tieto siitä että on jo Helmikuu, saa mielen paremmaksi. Kuukausi, niin alkaa näkymään kevään merkkejä! Varmaan maaliskuun alussa on vielä kylmä ja lunta, mutta ajatelkaa miten valoisaa silloin jo on. Maaliskuun alussa voi jo kylvää siemeniä pikkuisiin ruukkuihin odottamaan ikkunalaudalle valoisia ja lämpimiä kesäpäiviä.

Helmikuun parhautta ovat tulppaanit, valo, ystävänpäivä, laskiainen.

Viime vuoden helmikuu oli musta. Olkoon tämä vaikka vaaleanpunainen.

Kävin toissapäivänä neuvolassa pyörähtämässä. Siellä kun on tosiaan luvattu ultrata aina kun minusta siltä tuntuu. No, minusta tuntui siltä. Kaikki oli hyvin, pieni oli vilkas ja liikkui paljon. Lapsivettä oli hyvin ja kaikki näytti siltä miltä kuuluukin.

Säikähdin tässä muutama päivä sitten kun aloin tuntemaan vauvan liikkeet. Pelästyin, että nyt on pakosti joku vialla, että nyt sieltä on se lapsivesi vähentynyt. Enhän minä muuten voisi tuntea vauvan ensimmäisiä liikkeitä raskausviikolla 13! Mutta niin se vaan on, hyvät ihmiset. Olen nyt kolme-neljä päivää joka päivä vauvan liikkeitä. Hyvin hämmentävää, en uskoisi, ellen itse kokisi!

En onneksi ole luonnonoikku eikä lapsella ole mitään vikaa. Harvinaistahan tämä on tuntea niitä näin aikaisin, rv 12. Mutta minä olen henkilö, joka sairastaa kroonista suolistosairautta. Eli tunnen oman vatsani kurinat ja muut täysin. Vauvan liikkeet ovat perhosen siipiä, kalan pysrtön heilautuksia, pientä sivelyä. :)

Sellaista kuuluu tänne. Tänään on rv 12+3.