Iik ja jee!!

Siis 26 päivää!

Mitä mun pitikään vielä tehdä?
Mitähän mä oon unohtanut?

Käsittämätöntä miten aika menee nopeaan. =) Kohta ollaan jo siinä h-hetkessä. Alkaa vähän jännittämään. Ei niinkään se naimisiin meneminen vaan se, että meneekö kaikki juhlissa siten miten pitää ja oonko muistanut kaiken hoitaa. Onneksi ei tarvii hoitaa asioita yksin, vaan tuleva aviomies sekä anoppi ja mun vanhemmat on tehneet paljon.  Onneksi myös kaikista häiden järjestäminen on kivaa ja jännittävää puuhaa.

Kuukautta ennen häitä -listausta:

• Sovi hääkuvien ottamisesta (kyseessä julkinen tila, jossa kuvaus on sallittu, mutta on ihan korrektia käydä sopimassa asia)
• Varmista että bändi on kartalla kaikesta
• Tee muutos pitopalvelulle: hääkakun kanssa halutaan joku pieni keksi tai pikkuleipä. (jos ei joku halua kakkua syödä niin on sitten joku pieni mitä mutustaa kahvin kanssa)
• Etsitään sulhaselle kengät
• Varataan sulhaselle parturi
• Varaa itselle kasvohoito
• Varaa hotelli hääyöksi
• Soita maistraattiin ja ihmettele että onkohan meidän hakemus avioliiton esteiden tutkimiseksi edes koskaan saapunut paikalle kun mitään ei kuulu?!
• Ompele pussukka hääleikkiä varten

Minua jännittää siinä päivässä myös kaikki logistiset ratkaisut. Kuka ajaa autolla mihinkin ja vie kenet ja kuka hakee ja tuo? Millä liikutaan paikkaan b paikasta a, ja mitä tehdään autolle? Ja kuka syöttää, nukuttaa, pukee ja kuljettaa meidän pienen tipusen tuona päivänä? No, ehkä ei kaikkea voikaan ja pystykkään suunnitelemaan. Onhan täällä kaikenlaisia ihmisiä pyörimässä et eiköhän joku ehdi jonkun nakin heittää Tipusen suuhun lounasaikaan... ;) Ei vaan, on meillä sovittuna että miehen sisko on täällä avustamassa ja kuskaamassa ihmisiä silloin hääpäivänä.

Mutta kun laittaa häiden biisilistan soimaan niin johan alkaa jännitämään positiivisella tavalla!!! JEE! :D :D
Mä vaan toivon että tulee hyvät bileet!

Pilkahduksia

Ah mitä ihania värejä ja ideoita. :) Ylin kuva kuvastaa sitä, millaiset rannekukat kaasoille tulee. Tosin eri värisenä kuin tuo testiversio. Mutta alemmat kuvat ovat floristini (eli tyttäreni kummitädin) kasaamasta pöytäkukka-asetelmasta. Rrrrakastan noita värejä!! Tänään tehtiin kukkatilausta valmiiksi. Ruusuja, neilikoita.... ja vähän lisää ruusuja.

bling-bling!!!

Käytiin tänään ostamassa vihkisormus. Miehelle sellaista ei tule, hänellä on valkokultainen perinteinen sileä kihlasormus ja sanoi ettei halua toista sormusta. Se sopii minulle, hänelle vain sitten kaiverretaan lisää pieni kaiverrus ja sille tehdään rodinointi. Samoin minun kihlasormukseni rodinoidaan jotta se ei ole harmaa möykky uuden bling blingin rinnalla.

Meillä ei ole varaa kalliiseen sormukseen ja nettiä selaillessani aloin vähän vaipua epätoivoon, sillä meidän hintaluokassamme ei tuntunut olevan kauniita sormuksia lainkaan! Halusin ehdottomasti valkokultaisen, sillä en vain pidä keltakullasta juurikaan. Kävimme ensin Timanttiset -liikkeessä, joilla ei ollut yhtään kaunista sormusta alle neljänsadan! Kysyin myös, että olisiko heillä sitten kivettömiä valkokultaisia sormuksia, joissa kuitenkin olisi jotain muotoilua tai jotakin, mutta ei lainkaan. Ainoa alle 400 euron sormus oli sileä valkokultainen sormus. Pettymys! On hämmentävää, että nämä liikkeet kuvittelevat kaikkien pystyvän laittamaan automaattisesti vähintään viisisataa euroa yhteen sormukseen. Kuluja kun näin häiden alla on muutenkin...

Sitten kävelimme toiseen liikkeeseen, jossa olikin juuri tarjouksessa timattisormus. Olin nähnyt kyseisen mainoksen, mutta siinä mainoksessa sormus näytti jotenkin tyhmältä. Luonnossa se oli kuitenkin mielestäni näyttävä ja kaunis, ei mitään sellaista mitä olin etukäteen ajatellut, mutta kaunis ja mikä oli myös tässä tilanteessa oleellista - meidän hintaluokassamme. Sain siis kuitenkin timantteja sormeen, vaikka vähän aikaa jo ehdin pelätä etten niitä saisi vihkisormukseeni... Ostimme siis sen sormuksen sen enempää miettimättä. Sillä hinnalla tuskin saisi muualta yhtä kaunista ja näyttävää sormusta.

Mutta ensi viikolla sormus tulee liikkeeseen, ja sitten jätetään kihlasormuksemme rodinoitavaksi ja kaiverrettavaksi. En tiedä haluanko täällä näyttää siitä kuvaa ainakaan vielä... katsotaan. Ehkä laitan sitten kun kihlasormuksenikin on kirkas jälleen. ;)

TJ 36

Vähiin käy ennen kuin loppuu!!

Kävin sovittamassa tulevaa hääpukuani ja siitä tulee kyllä kaunis. :) Ei mikään bling-bling vaan hyvin sievä. Ja juuri sellainen mitä olen ajatellutkin. Ihana! Kengät sopivat pukuun hienosti, tosin mun pitää löytää joku hyvä pohjallinen vasempaan kenkään kun vasen jalkani on pienempi kuin oikea ja se kenkä meinaa olla vähän löysä. Seuraavaa pukusovituskertaa varten pitääkin hankkia alusvaatteet, käsky kävi, että ei pitsiä sillä se näkyy kupruina läpi herkästi. Sitten on hankintalistalla vielä se bolero tai joku... mistähän lähtisin etsimään...

Seremonian puhujan kanssa tavataan pian ja sovitaan tarkemmin että mitä seremoniassamme tapahtuu. Se tulee olemaan melko lailla samanlainen kuin mitä pappikin kirkossa puhuisi, mutta ilman niitä kirkollisia osuuksia.

Pari viikkoa aikaa ilmoittautua, sitten voidaan tehdä istumajärjestystä... huh-huh. Nyt alkaa jo vähän jännittää!

sukujuhlissa

Pahin paikka, missä voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi tai jotenkin muuten vajavaiseksi ihmiseksi on kyllä sukujuhlat. Olin viime viikonloppuna käymässä sukujuhlissa, jossa oli sitten isän puolen kaikki serkut ja tädit ja muut. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut oloani niin.. ulkopuoliseksi siitä joukosta. Tosin emme olleet nähneet serkkutyttöjen kanssa vuosiin, mutta facebookin suosiollisella avustuksella ollaan oltu kuitenkin kartalla siitä mitä kenenkin elämään kuuluu.

Tällä kertaa tosiaan tunsin jotenkin olevani aikamoinen surkimus siinä joukossa. Eräs neljän lapsen äiti odottaa viidettä lastaan, yhdellä on kolme tytärtä, yhdellä juuri talo ostettuna, yksi elää vielä opiskelijaelämää... ja muilla serkuilla onkin sitten urat ja lapset tehty suunnitellusti tietyillä ikäeroilla, hienot autot ja omsitusasunnot pääkaupunkiseudulla. Yksi on näyttelijä. Sitten siellä istun minä ja tunnen olevani niin eri maailmasta kuin kukaan heistä. Mistähän maailmasta sitä ollaan?

Sitä en tiedä, miksi sitä aina pitää verrata itseään ja omaa elämäänsä toisiin ja muiden elämään? Siinä ei kuitenkaan ole mitään järkeä. Kuvittelin mielessäni miten kaikki katsovat minua säälien ja jotenkin alentuvasti, vaikka kukaan ei tosiasiassa tehnytkään niin. Tunsin oloni pieneksi, tylsäksi, turvonneeksi ja erilaiseksi. No, jos jollain voi tuntea olonsa paremmaksi niin ainakin meillä on mitä hurmaavin pieni kaunotar tuo meidän tipunen. Voittaa kaikki puolelleen ihanilla kiharoillaan ja hauskoilla jutuillaan. <3

Under construction

Jotkut odottavat lasta vuosia. Kulkevat kuukaudesta toiseen pettyen aina uudestaan ja uudestaan. Meillä molemmat keskeytetyt raskaudet ovat alkaneet yllättäen. Ensimmäisen huomasin vasta kun olin viikolla 7, olo oli ollut jo omituinen jonkun aikaa. Siihen aikaan mulla oli kova biletysputki menossa, sattui olemaan sellainen aika että oli juhlia jos jonkinmoista. Olen aina ollut kova juhlimaan ja käyttämään myös alkoholia näissä tilanteissa, ja kun lopulta saimme tietää että menettäisimme lapsen, syytin itseäni. Olin varmaan aiheuttanut sen itse raskauden alkuaikana kun en vielä tiennyt olevani raskaana - olin juopotellut ja polttanut tupakkaa ja juhlinut ihan kunnolla! No sehän selvisi, että näin ei ollut.

Toinen raskaus olikin sitten kovan yrityksen takana, mutta siihen meni vain puoli vuotta. Siitäkin muutama kuukausi meni ihan ohi... eli helposti alkoi sekin raskaus, vaikka silloin puoli vuotta tuntui kovin pitkältä ajalta odottaa sitä positiivista testiä. Tästä suunnitellusta ja yritetystä raskaudesta sitten syntyi meidän pieni Tipunen.

Kolmas raskaus alkoi yllättäen. Meillä ei ollut ehkäisyä käytössä, mutta emme mitenkään aktiivisesti yrittäneet lasta. Olin jopa ajatellut, että pitäisi hankkia joku ehkäisy ja juhlia häät (silloin suunnittelimme vielä keväthäitä) jonka jälkeen annettaisiin lupa toiselle lapselle. No asiat ei tässä elämässä mene koskaan niinkuin suunnittelee! Tulin raskaaksi, siirsimme häitä, menetin lapsen.

Voimmeko päätellä, että sattumalta alkaneet raskaudet päättyvät huonosti? Suunnitellut onnistuvat? Leikitään että se menee niin, jooko? Silloin voisin melkein uskoa, että nyt kun oikein aletaan tekemällä tekemään lasta, voisimme saada vauvan syliin asti elävänä.

Mutta nyt kun minulla on lääkityksiä päällä ja kroppa taitaa olla muutenkin vähän sellaisessa "under construction" -tilassa, niin pelkään miten käy raskauden suhteen. Alkaako raskaus nopeasti? Pitäisikö minun buustata kroppaani alkamalla kiskomaan jotain vitamiineja ja foolihappoa korvaamaan näiden lääkkeiden tuhoja? Mitä sairaudelleni käy kun tulen raskaaksi? Pelkään, että se pahenee. En ole koskaan saanut keskenmenoa, sellainenkin on mahdollista! Mitä jos kroppani ei enää olekaan valmis vastaanottamaan raskautta?

On vaan niin vaikeaa nyt tämä vaihe elämässä. Kun niin moni ystävä on raskaana tai pienen vauvan äiti. Joku, jolla on samanikäinen lapsi kuin meidän Tipunen odottaa jopa kolmatta lastaan jo... tuntuu vaan niin epäreilulta. Joskus sitä on niin kateellinen muille ihmisille heidän elämästään, että tekisi mieli vain huutaa. Mutta kai se pitäisi vaan koittaa löytää joku tarkoitus tästä kaikesta. En ole sitä mieltä että tragedioilla on syynsä, vaan että niistä huolimatta ja niiden takia voi kasvaa ihmisenä. En olisi tämä henkilö, joka olen tänään ilman näitä surullisia tapahtumia ja muita vastoinkäymisiä. Voin sanoa rehellisesti olevani vahva ihminen.

Kun tämä sairaus diagnosoitiin, en musertunut vaikka ahdistuinkin. Krooninen sairaus koko loppuelämäksi - sekin vielä! Mutta mitä se voivottelu auttaa? Ei mitään. Ei auta muu kuin nostaa leuka ylös ja suunnata eteenpäin. En sano että kohti uusia pettymyksiä, sillä en halua uskoa niin. Minun on pakko olla positiivinen. Pakko uskoa, että meidän onnemme kääntyy vielä. Jos en uskoisi niin en jaksaisi pyrkiä eteenpäin.

Kunhan saan revittyä nämä "under construction" -kyltit pois ja häät juhlittua, niin luotan ja toivon, että pääsemme vihdoin ponnistelemaan pois tästä montusta. Nyt olisi jo meidän aika.

seuraavaksi: lämmikettä harteille

Seuraava asia mikä minun pitää löytää on joku bolero tai hihatin. Pukuni tulee olemaan olkainpuku, eli siinä ei ole hihoja. Ja minä olen aina kovin vilukissa, niin syyskuisiin häihin on pakko keksiä joku lämmitin harteille. Juhlapaikassamme on säädettävä ilmastointi, että jos ihan jääkalikaksi menen niin voin aina komentaa ilmastointia pienemmälle. ;)

Mutta ulos tarvitsee takin tietenkin, minulta löytyy valkoinen bleiseri, joka riittänee tuohonkin vuodenaikaan... Mutta tarvitsen tosiaan muuten jonkun kevyen, juhlavan lämmittimen harteille. Kertakaikkisen ihana olisi joku pitsinen / virkattu tai neulottu hihatin jostain ohuesta kauniista langasta! Se sopisi tosi hyvin pukuuni... omat käsityötaitoni eivät riitä tällaisen väsäämiseen, enkä aio tässä kohtaa lähteä opettelemaan. :D

Anoppi osaisi, mutta hänellä on jo kovin paljon muutakin tässä tehtävää ennen häitä, että en tiedä ehtiikö hän keskittyä tällaiseen... Tietysti kun tässä mennään kuukausi eteenpäin, on kaupoissakin varmasti jo jonkinlaisia syksyvaatteita tarjolla. Ehkä jostain löytyisi kaunis neulebolero valmiina? Väriltään se voisi olla valkoinen tai jopa se violetti...

Hääpukuni ompelija sanoi että hänkin voi ommella mulle boleron, mutta hänkin kannattaisi mielummin neuletta kuin ommeltua veriota. Olen oikeastaan samaa mieltä... sitä pitäisi siis seuraavaksi lähteä metsästämään!

Kenkäostoksilla

Kävin Helsingissä ostamassa kengät! Kaasoni vinkkasi että oli nähnyt Halosella violetteja kenkiä alennusmyynnissä ja minähän päätin sitten kipaista sinne katsomaan ja onneksi kipaisin! Löytyi juuri oikean väriset, sievät ja tyyliin sopivat kengät. Ja halvalla. Hintaa näille jäi alle 20 euroa... :D Oli viimeinen pari minun kokoani, että senkin puolesta kävi tuuri. En sen kummemmin jäänyt asiaa miettimään vaan ostaa napautin ne. Jos nyt jotkut maailman täydellisimmät kengät tulevat vastaan tässä vielä ennen häitä niin eivät nämäkään kukkaroa sitten kovasti ole kurittaneet...

Odottelua ja kaipuuta

*huokaus*

Olen taas alkanut pyörimään keskustelupalstoilla. VIRHE. Ei muun takia, mutta tulee entistä isompi asia taas tuosta raskautumisajattelusta. Tällä hetkellä on taas viisi tuttua raskaana. Joskus en vaan käsitä, miksi muille se on niin helppoa? Häh? Miksi just meillä pitää olla niin vaikeaa tämä lapsensaanti...

Ainakin tulen helposti raskaaksi, sillä viimeisen neljän vuoden aikana olen tullut kolme kertaa raskaaksi. Se on ihan hyvä prosentti kuitenkin... sitä en tiedä mitä nämä lääkkeet tekevät hedelmällisyydelle. Niiden ei pitäisi vaikuttaa siihen mitenkään, toivotaan nyt että näin myös on. Yhtään keskenmenoa en ole saanut, paitsi toukokuussa 2008 oli yksi kemiallinen raskaus, eli raskaus alkoi mutta ei kiinnittynyt lainkaan.

Toivon taas ihan liikaa sitä, että kun häät ovat ohi, tulen ensimmäisestä kierrosta raskaaksi ja PUM kaikki on taas niinkuin pitääkin.... ainakin rakenneultraan saakka. Mutta pelkään kovasti että jos yritys venyy useamman kuukauden mittaiseksi, kuten on ihan normaalia ja mahdollista, alkaa pääni hajoilemaan taas. Kiertopäiviä, greippimehuja, vitamiineja ja kikkakolmosia? Nipistelyjä, olotiloja, tuntemuksia, oireita...

Minä kaipaan raskaanaolemista myös. En pelkästään sitä lopputulosta. Olen aina pitänyt raskaanaolemisesta, vaikka alussa usein onkin huonoa oloa, väsymystä ja päänsärkyjä. Mutta pidän kovasti kasvavasta masusta ja siitä että saan näyttää sen muillekin, rakastan silitellä sitä ja vauvan liikkeet masussa ovat ihania. Tunnen oloni aina kovin hyväksi raskaanaollessa. Olo on jotenkin täyteläinen, maanläheinen ja rauhallinen.

Kumpa saisin taas pian kokea raskaanaolemisen tunteen. Loppuun saakka. Mitä jos en saa? En tiedä, pystynkö hyväksymään sitä. Puolisoni sanoi että sitten Tipunen jää meidän ainoaksi lapseksi, mutta minä en suostu hyväksymään sitä. En suostu!

*huokaus*

Olisihan tässä nyt ne häät sitten... 50 päivää. Pitkä, lyhyt aika. Kun vaan saisi tämän vauva-asian päästään nyt siksi ajaksi, kun sen jälkeen kuitenkin taas napsahtaa. :/ Onneksi huomenna on yhden ystäväpariskunnan häät joihin pääsen vähän juopottelemaan... tulee muuten aika tarpeeseen sellainen pieni nollaus ja vapaailta.

Pöytänumerot

Siinä olisi sitten pöytänumerot, tänään askartelin. Olen aika tyytyväinen näihin. Yksinkertaisia mutta kivan näköisiä. Pöydissä on muutenkin paljon kaikkea kukka-asetelmaa, kynttilää ja ohjelmalehtistä niin näiden on hyvä olla selkeät ja näkyvät. Violetti väri ei oikein toistu näissä kuvissa kauniisti, mutta se on aika paljon lämpimämpi sävy kuin mitä kuvat antavat ymmärtää.

Taas yksi asia tehty!

hyvä uni, parempi mieli

Tänään olen jo paremmalla mielellä. Uusien lääkkeiden inhottava sivuvaikutus, oksettava olo, alkaa hiipumaan. Huomenna saan taas vähentää kortisoniannosta, joten sekin on mukavaa. Jospa pääsisin pian eroon tuosta inhottavasta kortisonista, joka valvottaa minua yöt ja aiheuttaa inhaa oloa. Jostain luin, että kortisoni voi vaikuttaa myös mielialaan! Ei siis ihme, että pitkä kuuri voi saada taas ajatukset sekaisin ja mielen matalaksi.

Eilen illalla otin yhden rauhoittavan lääkkeen joita mulla on keskeytyksen ajoilta käyttämättöminä tuolla kaapissa. Hassua, että silloin niille ei ollut tarvetta mutta nyt on. Rauhoittavan lääkkeen avulla nukuin koko yön, heräsin kyllä muutamaan otteeseen mutta sain uudelleen unta! Ihanaa! Olokin on aivan toinen kun on saanut nukuttua. En pidä niiden syömisestä, mutta pakko ottaa silloin tällöin että saa edes muutamat kunnon unet viikossa.

Mutta jotenkin ystävän vauva-uutinen sai taas ajatukset mylläämään. Olin jo aika levollisin mielin pitkän aikaa, mutta kun hän käy nyt läpi näitä ensimmäisen raskauden asioita, mieleen muistuu kaikki omat raskaudet. Siis jotenkin hurjaa ajatella, että niitä on ollut jo kolme. Kolme kertaa alkuraskaus. Ja ei niin pelkkä alkuraskauskaan vaan puoliväliin saakka.

Ehkä pelkään turhaan sitä pelkoa. Siis jonkinasteisena se pelko tulee olemaan mukana sitten joskus jos raskaus numero neljä saa alkunsa, mutta turhaanhan minä sitä nyt jo etukäteen murehdin. Jospa pystynkin tunkemaan pahimmat pelot taka-alalle ja nauttimaan raskaudesta? Tai jos ei nyt nauttimaan niin ainakin olemaan varovaisen toiveikas... äh. Sen näkee sitten.

Laskurini sanoo, että häihin on 53 päivää. Siinä ajassa pitäisi saada kortisoniturvotus pois, finnit pois, sairaus aisoihin ja järjestettyä yhdet häät. Ja 53 päivää on myös sitten aikaa odotella lapsentekoa. Eihän se kyllä ole kovin kauan kuitenkaan, vaikka siltä tuntuukin joskus. Taidan koittaa ottaa ilon irti tästä ajasta ja käydä vaikka kavereiden kanssa baarissa! Oi! Sepä oliskin kivaa! Täytyykin alkaa suunnittelemaan jotain kivaa baarireissua!