vaikka ulisen

Mä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että mulla on hyvin eläväinen vauva masussa. Ja että mulla ylipäänsä on vauva masussa, todennäköisesti terve lapsi. Ja tiedän, että on vaikeaa kuunnella näitä loppuraskauden valituksia, varsinkin jos toivoisi itse olevansa samassa tilanteessa. Muistan sen nimittäin varsin hyvin kun ystäväni oli raskaana ja itse olin juuri menettänyt lapseni ja hän valitteli kovaan ääneen kipujaan ja olojaan. Muistan ajatelleeni että voisiko se olla hiljaa kun mähän ottaisin mielelläni ne kaikki vaivat ja krempat.... jos vain saisin sen vauvani takaisin!

Kuitenkin elämä kulkee polkujaan, eikä se loppuraskauden kipuilu ja ahdistus ole yhtään sen lievempi minullakaan, vaikka kuinka olen kokenut menetyksiä ja vaikka kuinka olen kiitollinen tästä raskaudesta. Silti siihen lantioon särkee yöllä ihan tuhottomasti, silti ahdistaa ja silti toivon että saisin tämän pian syliini.

Joten, vaikka täällä nyt valitan ja ulisenkin väsymystäni ja kipujani, tietänette että olen äärettömän onnellinen ollessani tässä tilanteessa juuri nyt. Mutta raskautta ei kutsuta sillä nimellä huvin vuoksi - tämä on joskus todella raskasta. Varsinkin nyt kun on jo yksi tiitiäinen hoivattavana ja ei voi levätä aina kun haluaa...

Mutta todella onnellinen olen kun poika on maailmassa. Noin kolmen viikon sisään... hui!!! Hui!!!!! HUI!!!! :D :D

*

Kun raskaus pelottaa

Muistan vielä sen ensimmäisen kerran kun olin raskaana. Olin yllättynyt, hämilläni ja onnellinen. Ostelin vaatteita, kerroin kaikille uutisemme enkä pelännyt mitään.  Seuraavassa raskaudessa pelkäsin taas kuollakseni, kunnes nt-ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin. Kolmannessa en pelännyt mitään, sillä sen ensimmäisen keskeytyksenhän piti johtua ihan puhtaasta sattumasta. Pudotus olikin aika raju sen jälkeen.

No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.

Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.

Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?

Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.

Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.

Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.

positiivisen perässä

Miten nämä ensimmäiset viikot matelevatkin niin kovin hitaasti? Tuntuu, että aika ei kulu millään, mutta toisaalta - vastahan se viiva piirtyi testiin ja nyt on "jo" kuitenkin 7+0. Vähänhän se vielä on, mutta enää kolme-neljä viikkoa ekaan ultraan! Ellen saa suostuteltua terkkaa vilkaisemaan tuonne ekalla käynnillä, joka on jo torstaina.

Minulla on neuvola näin poikkeuksellisen aikaisin, koska on kaikenlaisia juttuja, mitä pitää selvittää. Pitää selvittää, että vaikuttaako tämä sairauteni jotenkin, eli menenkö sen vuoksi tarkempaan seurantaan tai jotain... Myös TAYSiin pitää laittaa lähetettä rakenneultraan, tai no sitten kun raskauden kesto on varmistettu eli ensimmäisen ultran jälkeen. Ja muutenkin, haluan ehkä vähän purkaa ajatuksiani terkalle tästä raskaudesta...

Ajatelkaa, tämä on minun neljäs jouluni raskaana. Neljäs! Vuonna 2007, 2008, 2010 ja 2011. Se välivuosi oli se kun Typy oli vauva. Isovanhemmat tietävät nyt raskaudesta ja vastaanotto on ollut... mielenkiintoista. Isäni on ainoa joka ei ole sanonut mitään idioottimaista tai reagoinut oudosti. Hän onnitteli ja puhuu jo siitä kun "unto" syntyy. Hän on näemmä myös antanut nimen masutyypille. Sitä minä kaipaankin. Normaalia suhtautumista raskauteeni. Kyllähän minä tiedän riskit, joten en halua niistä jatkuvasti puhua. Tarpeeksi vaikeaa muutenkin on pyrkiä nauttimaan tästä olotilasta. Mielummin jätän puheenaiheen anopin ja äitini kanssa kokonaan pois kun en jaksa heidän asennettaan. "kylläpä sä oot rohkea. hattua nostan sulle." tai "huomaatteko kun tämä toistaa vanhaa kaavaa - saat töitä ja tulet sitten raskaaksi ja sitten..." No toivottavasti EI noudata samaa kaavaa. Ärsyttävää. Tiedänhän sen, että he ovat huolissaan ja toivovat vain parasta mutta saisivat kyllä pitää ajatuksensa ihan itsellään jos eivät kykene positiiviseen ajatteluun.

Raskaudesta nauttiminen on kyllä vähän niin ja näin tällä hetkellä... oksetusolo vaivaa pitkin päivää ja mikään ei oikein maistu. Väsyttää ihan kamalasti ja mieli tekisi vain nukkua. Maha on iltaisin turvoksissa ja näyttää kuin olisin jo viikolla 15. Eli hienosti menee. Ja täysin samaan tapaan kuin muissakin raskauksissa. Myös samaan tapaan kuin typyn raskaudessa. Viikko sitten ilmenneet vuodot eivät ole toistuneet, joten uskotaan niiden olleen vain niitä kaikille tyypillisiä vuotoja.

Mutta olo on onnellinen ja vähän hämmentynyt: ihanko sain nyt molemmat, sekä raskauden että uuden työpaikan? Tällä hetkellä olo työpaikan suhteen on vähän ristiriitainen - olen todella iloinen ja onnellinen työpaikasta, mutta tämä väsymys... viikon päästä pitää jaksaa herätä ennen kuutta! Ja raahata ipanaa päiväkotiin rattailla.... ja ja kaikkea. Kun toisaalta olisi ihanaa kasvatella masua kotosalla, mutta kyllä mieli on sitten hyvä kun jää äippälomalle ja äippäraha on sen verran isompi... ;)

Nyt pötkölleen - TAAS on paha olo. (tää muistuttaa TOSI paljon typyn raskautta - toivottavasti se on hyvä enne)

rv 7+0

voi ei

Huomaan ajatukseni vaivihkaa eksyvän sellaisiin asioihin kuin että miten sitä oppii elämään kahden lapsen kanssa, mitenhän Tipunen suhtautuu sisarukseen, onkohan se tyttö vai poika.... kunnes muistan, että on pakko lisätä iso JOS näihin kaikkiin. JOS kaikki menee hyvin. JOS meille oikeasti tulee vauva. Vielä mieli on niin epäuskoinen, että jotenkin en vaan uskalla ajatella niin pitkälle. Voi ei - en saisi ajatella niin pitkälle mutta väkisin näen mielessäni jo ensi syksyn. Pelkään vaan että matto riuhtaistaan alta ja taas olen kuvitellut elämää kahden lapsen kanssa turhaan.

Eilen illalla vessassa käydessäni paperiin jäi hieman punaista. Sitä oli vähän ja tänään oli vain ruskeaa, joten en usko sen olevan mitään ihmeellistä. Näitä pikkuvuotoja tulee suurimmalle osalle alkuraskaudessa. Mutta kyllä se taas muistutti minua, että vaikka en sitä keskenmenoa varsinaisesti pelkääkkään, en voi sivuuttaa sitäkään. Se on hyvin mahdollista myös meidän kohdalla. Ihan tavallinen keskenmeno. No, sellaista ei nyt ainakaan ole näköpiirissä ja toivotaan ettei tulekaan. En minä sitä mielelläni kokisi ja tulisin siitä kyllä kovin surulliseksi. Mutta mielummin ottaisin keskenmenon kuin keskeytyksen puolessa välissä raskautta. Tiedättehän.

Mutta silti... ajatus karkailee ensi kesään. Olenko isosti raskaana vai surullisena puoli-ihmisenä? Olenko valmistautumassa vauvan tuloon vai missä elämä on ensi kesänä? Minkähänlainen lapsi meille tulee? Siis jos se tulee? Miksi ei voisi olla sellaista ennustajaa, joka voisi sanoa nyt minulle suoraan miten asiat tulee menemään niin voisin sitten jo alkaa valmistautumaan siihen.... hyvässä tai pahassa.

Arpaonnea

Eilen käytiin perinnöllisyyspolilla. Diagnoosiksi vahvistui MURCS -kehityshäiriö. Eli kysessä on Müllerin tiehyissä alkion kehitysaikana raskausviikoilla 6-8 tapahtuva kehityshäiriö, jonka syytä ei tiedetä. Ja tämä kehityshäiriö johtaa naispuolisen alkion munuaisten, virtsateiden ja sukupuolielinten epämuodostumiin. Sama oireyhtymä näkyy miespuolisilla yleensä vain munuais- ja virtsateiden kehityshäiriöinä.

MURCSista ei ole löydetty geeniä, joka tämän aiheuttaa. Eli tätä ei pystytä käytännössä todentamaan millään lailla. MURCSia tutkitaan koko ajan, mutta toistaiseksi mitään tiettyä geeniä ei ole pystytty eristämään. Ulkopuoliset tekijät eivät vaikuta MURCSin syntyyn (esim. ympäristösaasteet tai ädin nauttimat lääkkeet tai mikaan muu sellainen). Useimmiten MURCS tulee pariskunnalle eteen vain kerran. Mutta meidän kohdallamme kun kyseessä oli jo toinen samanlainen tapaus, kyseessä on perinnöllinen juttu.

Mutta koska geeniä ei ole löydetty, ei tätä perinnöllisyyttä pystytä mitenkään todentamaan. Lääkärin mukaan voi olla, että joko äidillä tai isällä on solujonoissa nyt tullut esiin tämä tietty geeni joka näkyy munasolussa tai siittiössä, ja meidän tapauksessa juuri niissä hedelmöittyneissä, ja aihuttaa kehityshäiriön. Tämä on kuitenkin vain teoriaa. Isällä tai äidillä ei ole munuaisissa mitään vikaa, eikä kenelläkään kummankaan suvussa ole havaittu mitään munuaisiin liittyviä sairauksia.

Uusiutumisprosenteiksi saimme 5-50%. Kivan tarkka, eikö? Kuitenkin lääkärin mukaan se, että meillä kummallakin ultrattiin munuaiset ja niissä ei näkynyt mitään poikkeavaa, laskee tuota prosenttilukua. Myös se, että meillä on jo yksi terve lapsi, laskee tuota prosenttilukua... Kuitenkaan todennäköisyyksillä ei sinänsä ole mitään merkitystä. Oli todennäköisyys iso tai pieni, voimme silti aina osua siihen väärään prosenttiin.

Se, mitä meille jäi käteen tuosta käynnistä on oikeastaan vain nimi. Koska tätä MURCSia tutkitaan koko ajan, muutaman vuoden kuluttua voi olla uutta tietoa. Ehkä jossain vaiheessa tiedetään miten tämä periytyy, onko jompi kumpi meistä kantaja, pitääkö se geeni tulla molemmilta vanhemmilta vai mistä on kyse. Kuitenkaan juuri nyt me emme tiedä.

Seuraavan raskauden kohdalla tehdään niin, että kun raskauden kesto on varmistettu alkuraskauden ultrassa, pyydän neuvolasta lähetteen läheiseen yliopistolliseen sairaalaan. Siellä sitten tarkka rakenneultraus mahdollisimman aikaisin, eli viikon 18 kieppeillä. Mitään istukka- tai lapsivesinäytettä ei voida ottaa, koska mitään tutkittavaa geeniä ei ole löytynyt. Ei ole olemassa mitään tutkimuslaitosta, joka tätä näytettä voisi käsitellä. Alkuraskauden ultrassa voidaan nähdä jo jotain, mutta emmehän me voi tehdä keskeytyspäätöstä kuitenkaan ellei kehityshäiriö ole ihan varma.

Lapsenteko ei kaikille ole kovin helppoa. Meille on annettu tuomio, joka rajaa mahdollisuuksiamme terveeseen lapseen. Nyt on kyse siitä, olemmeko me tarpeeksi rohkeita jatkamaan. Voittaako halu saada toinen lapsi sen pelon, että joudun keskeytykseen jälleen? Lääkäri oli optimistinen, löydänkö itse saman optimismin jostain? Joudunko jossain vaiheessa sen tilanteen eteen, että me olemmekin yksilapsinen perhe?

Tietysti juuri meille osuu niin harvinainen kehityshäiriö, jota ei edes voida tutkia kunnolla!

Ei siis auta muu kuin mennä raskaus kerrallaan ja odottaa rakenneultraan saakka. Toivoa vain että seuraavalla kerralla prosentit olisivat meidän puolellamme. Kuinkahan monta geneettistä keskeytystä ihminen kestää murtumatta täysin?

Ei ainakaan käy tylsäksi tämä elämä....
Arpaonnea, sitä me kai tarvitsisimme.

No miten sä nyt olet voinut?

Kysyy omalääkäri terveyskeskuksessa kun menen sinne kipeän selän vuoksi hakemaan saikkua ja vahvempaa buranaa. En ole koskaan osannut vastata tähän kysymykseen. ”Ihan hyvin, päivä kerrallaan.” On yleisin vastaukseni. Mitä muutakaan osaisin muka sanoa?

Että jotkut päivät ovat hyviä ja jotkut huonoja. Että ei tämä kuuden viikon saikulla mene tuosta noin vain ohi. Että joinain päivinä jokainen raskausuutinen, iso vauvamaha tai ihanan tyttäreni uusi opittu taito saa mielen kovin surulliseksi. Joinain päivinä en muista ajatella koko asiaa.

Voisin myös kertoa että olen fyysisesti ihan romuna koko ihminen. Tuntuu, että joka paikka minun kropassani prakaa ja koko ajan johonkin sattuu. Kai nämä kaikki on liitoksissa toisiinsa. Psykofyysissosiaalinen kokonaisuus ja silleen.

Ehkä katson tätä aikaa taaksepäin kun olen vanha ja lapset jo isoja ja ihmettelen että miten ihmeessä tuosta kaikesta paskasta selvittiin ja rämmittiin kohtuullisen selväjärkisenä eteenpäin...  Koska ei tällaisia asioita ehkä edes tässä osaa katsoa kunnolla, kun on itse siinä keskipisteessä. Kun on itse hyväksynyt että näin on nyt tapahtunut ja tässä ollaan, kahden menetetyn lapsen ja yhden ihanan kultamurusen äitinä. Miltä se näyttää ulospäin? Itse olen tällä hetkellä yllättävän sinut asian kanssa. Surullinen tietenkin, mutta olen hyväksynyt sen. Olen silti vieläkin pysähdyksissä, prosessissa. Toivon löytäväni seuraavan tiekyltin jossa voisi vihdoinkin lukea että nyt se tien vaikea osuus päättyi, tästä alkaa tasaisempi tie. Mutkia kyllä on, mutta ei syviä kuoppia, ei korkeita muureja. Avoin tie, tarpeeksi leveä koko perheelle. Minusta olisi jo meidän vuoromme kulkea vähän helpompaa polkua.

"The lights go on
The lights go off
When things don't feel right
I lie down like a tired dog
Licking his wounds in the shade

When I feel alive
I try to imagine a careless life
A scenic world where the sunsets are all
 Breathtaking"

(Beirut - Scenic world)

 
 

kuin marraskuu

Viikon päivitystauko! Tällä välillä nautittiin pääsiäisestä, ulkoilusta ja suklaamunista. Sitten kylään tuli oksennustauti. Yh. Itse alan jo parantua, vaikka vieläkin maha kurluttaa ja kurisee outoon tapaan. Puoliso on nyt hiukan kipeänä ja nyt vaan toivotaan, että ei tartu tuohon Tipuseen.

Saimme kutsun perinnöllisyysneuvontaan vihdoinkin! En oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Toisaalta se pelottaa aivan hirveästi, toisaalta odotan että olo olisi sen jälkeen taas astetta perempi. Kunhan saamme jotain vastauksia!

Pääsiäinen takanapäin, vappu tulossa. Koivuissa lehtiä... Miksi silti ajoittain olo on kuin olisi marraskuu? Joku ohjelma telkkarista, joku laulu, tuoksu, mikä vaan saattaa saada suuren surun pintaan. Ihmettelen, miksi tämä maailma on niin epäreilu minulle? Mutta eipä siihen mitään vastausta ole. Joidenkin kohdalle vaan sattuu osumaan se kortti, kun pitää kestää murhetta elämässään. Vaikka ei meillä ole kovin suurta murhetta ollut... siis tämän lisäksi. Tämäkin on jo kyllä ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle.

Psykiatrisella sairaanhoitajalla käynnit ovat toistaiseksi ohi, en oikeastaan enää saa sieltä edes mitään irti joten hyvä näin. On tehnyt ihan hyvää käydä purkamassa olojaan ventovieraalle, mutta tämä riittää. Se on jotenkin puhdistavaa. Jos tulee tarvetta niin sitten seuraavaksi oman terveyskeskuksen kautta on mahdollista saada keskustelutukea.

Olo on nyt kovin pysähtynyt. Kaikki asiat tuntuu seisovan paikoillaan ja en oikein jaksa innostua mistään. En koe olevani masentunut kuitenkaan, nyt ei vaan ole mitään mistä innostua. Kohta työt loppuu ja pääsen "lomalle". Uutta työpaikkaa alan kyllä metsästämään heti, mutta en usko että sitä kesällä löytyy. Kuitenkin  psyka-käynneiltä käteen on jäänyt se, että minulla ei pitäisi olla mikään kiire. Lapsenteko, työpaikka, oma talo... kaikkeen on aikaa. On vain minulle kovin vaikeaa olla paikoillani, ilman mitään päämäärää edessäpäin. Nyt kuitenkin on sentään tiedossa se perinnöllisyysneuvonta toukokuun puolenvälin jälkeen. Tässä onkin vappu, Tipun synttärit ja muita juhlia vielä edessä ennen perinnöllisyysneuvontaa... että menee varmaan äkkiä tuo aika.

Nyt odotellaan sateista vappua. Eipä siinä että oltaisiin kovasti sitä juhlittukaan kun on tuo pieni tinttana mukana juhlinnassa. Mennään porukalla naapuriin ja katsotaan kuinka kauan siellä viihdytään. Jos Tipunen suostuu jäämään sinne nukkumaan siten, että voimme yhdessä sitten kävellä rattailla kotiin vähän myöhemmin niin voimme istua naapurien juttuseurana vähän pidempään, mutta jos neiti protestoi, tulemme kiltisti kotiin sitten illalla nukkumaan. Lapsen ehdoilla mennään kuten aina. Vähän harmittaa, ettei tänäkään vuonna päästä vappupiknikille. Kolmeen vuoteen ei olla oltu kun ensin olin viimeisilläni raskaana, sitten viime vappu oli sateinen ja kylmä ja samanlainen näyttäisi tulevan tästäkin. No, ehkä joku toinen vuosi.

 Otettiin muuten Tipuselta tutti pois maanantaina, ja se on ollut uskomattoman helppoa. Muutama kuukausi ollaan puhuttu siitä, että tutit viedään oravavauvoille kun Tipu ei niitä enää tarvitse. No ne vietiin, nätissä pussissa metsään ja eipä niitä kovasti olla kaivattu! Muutama inahdus saattaa tulla yöllä, mutta ei mitään ihmeellistä. Oli siis täysin oikea aika luopua tuteista.

Joinain päivinä olo on kuin olisi marraskuu. Mutta onneksi myös usein on kevät. On päiviä, kun olo on kevyt ja mieli iloinen. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan ja asia kerrallaan. Mutta aikaa tämä vie. Toipuminen ei tapahdu hetkessä.

tulevaisuuden pelko

JOS testit tulevat näyttämään plussaa, niin mitä se kohdallani tarkoittaa? Kun normaalit ihmiset saavat tietää odottavansa vauvaa, he ovat onnellisia (toivottavasti ainakin suurin osa). Ja kunhan keskenmenon pelosta ja varhaisista viikoista on selvitty, he keskittyvät vain siihen itse odotukseen. Kertovat sukulaisille ja ystäville kuinka heille on tulossa lapsi. Hehkuvat onnea ja ostelevat vauvanvaatteita.

Tulee meille plussa nyt tai myöhemmin, niin mehän joudumme elämään aika pitkälle siinä epävarmuudessa, että onko lapsi terve ja joudutaanko taas keskeytykseen. En pysty salaamaan raskautta mitenkään sen puoliväliin saakka. Eli joudun kertomaan läheisille ja niille ystäville, kenen kanssa olen eniten tekemisissä, raskaudestani. Heistä kyllä kaikki tietävät, että mikä meillä on tilanne. En pysty olemaan onnellinen ja iloinen, ennen kuin tiedän varmasti saavani lapsen syliini.

Toki mitä tahansa muutakin voi sattua raskauden aikana, mutta meidän kohdallamme tämä on se suurin asia. Voi olla, että kunhan sinne perinnöllisyysneuvontaan päästään, selviää että tämän voisi selvittää jo varhaisemmin esimerkiksi istukka- tai lapsivesinäytteellä. Se olisi hienoa. Mutta voi olla myös, että tämä on mahdollista selvittää vasta rakenneultrassa.

Eli joudun elämään kasvavan vatsan kanssa tietäen, että muutaman kuukauden päästä se voi olla joko entistä suurempi tai se voi olla poissa kokonaan. Jälleen kerran. Joudun kohtaamaan sen tosiasian, että tapaan ihmisiä, jotka tapaavat minut hyvin raskaanaolevan näköisenä ja seuraavan kerran ilman vatsaa. Pälyilevät katseet, vaivaantunut hiljaisuus... En voi koskaan enää katsoa kahta viivaa tikussa tuntien olevani yksinkertaisesti onnellinen. Koska ne kaksi viivaa eivät kerro vielä mitään.

you better run...

  Tilasin testejä. Raskaustestejä. Outoa.

jokotai

Kas noin. Nyt alkoi jo oireilu. Selvästi tuntuu että alamasussa nippailee, turvottaa ja jomottelee selkää ja alamasua. Joko pääni tai kroppani on sekaisin, kuten muistelen että viime kerralla oli kun luulin joka kuukausi olevani raskaana, tai sitten olen.

Sekä Tipusen että edellisen raskauden alkuvaiheet olivat samanlaiset. Joitain päiviä oviksen jälkeen alkoi oireilu, johon liittyi jomotusta ja jossain vaiheessa viiltelyjä nivusissa. Jos nuo viiltelyt tulevat niin olen varma että olen raskaana. Tosin tämä jomotuskin tuntuu tutulta, kuitenkin pelkään että kuvittelen sen olemassaolon.

Samoin nämä nännien nippailut kuuluvat asiaan.
Nekin saattaa kyllä olla minun pienen pääni kehittelemiä.
Tässä olotilassa en kyllä voi luottaa täysin näihin oloihin, vaikka edellisessä raskaudessa tiesin varmasti olevani raskaana jo viikkoa ennen kuukautisten alkua, ja silloin emme yrittäneet aktiivisesti vaan oli vaan Se Olo.


Mutta onhan se tietenkin hyvinkin mahdollista että raskaus alkaisi ensimmäisestä kierroksesta. Hui.


Se pelottaa mutta myös kutkuttaa!

lottoamaan

Miksi, oi miksi ihminen ei osaa olla maltillinen? Tämäkin tilanne on sellainen, että ihan turhaan joka päivä tuskailee samaa asiaa kun ei se miksikään muutu vielä vähään aikaan.

Haluan Kaiken.
Heti.
Nyt.

Vauvan, talon, kivan työpaikan, kesän. Jokainen päivä tuntuu viikolta!  Joka päivä ihmettelen, että onko tosiaan vasta perjantai? Onko tosiaan vasta alle kuusi viikkoa tähtityttöni syntymästä? MIKSI aika menee näin hitaasti. En halua olla tässä vaiheessa elämääni. Haluan sen kauas kauas taakseni, niin että se kipeä punainen arpi olisi jo hoipeinen juova. Arka ja kipeä muisto. Odotan, että aika kuluu eteenpäin ja että olisi jo jotain odotettavaa, jotain mikä saisi tämän olon paranemaan.

Tiedän mikä se on, mikä saa olon paranemaan. Uusi raskaus. Vauva.

Ehkä kyllä myös kesä tuo tullessaan paremman olon... Tuntuu vaan niin turhauttavalta. Puoli vuotta elämästä hukkaan, kaikki suunnitelmat uusiksi, kaikki pitää perua tai muuttaa. Työsuhdekin mitoitettiin äitiyslomaa ajatellen ja jatkoa ei ole tiedossa näillä näkymin. Ärh. Kiukuttaa.

Ainakin taidan lotota. Me osutaan niin nätisti noihin pieniin prosentteihin ja epätodennäköisyyksiin että luulis sen saman osumatarkkuuden toimivan myös lottoamisessa? Jos ei pelaa, ei voi voittaa. Tuo lause pätee myös meidän lapsentekoprojektiin: riskejä on, sen me tiedämme. Mutta halu saada toinen lapsi on suurempi kuin pelko. Vain osallistumalla voi päästä osingoille.