No miten sä nyt olet voinut?

Kysyy omalääkäri terveyskeskuksessa kun menen sinne kipeän selän vuoksi hakemaan saikkua ja vahvempaa buranaa. En ole koskaan osannut vastata tähän kysymykseen. ”Ihan hyvin, päivä kerrallaan.” On yleisin vastaukseni. Mitä muutakaan osaisin muka sanoa?

Että jotkut päivät ovat hyviä ja jotkut huonoja. Että ei tämä kuuden viikon saikulla mene tuosta noin vain ohi. Että joinain päivinä jokainen raskausuutinen, iso vauvamaha tai ihanan tyttäreni uusi opittu taito saa mielen kovin surulliseksi. Joinain päivinä en muista ajatella koko asiaa.

Voisin myös kertoa että olen fyysisesti ihan romuna koko ihminen. Tuntuu, että joka paikka minun kropassani prakaa ja koko ajan johonkin sattuu. Kai nämä kaikki on liitoksissa toisiinsa. Psykofyysissosiaalinen kokonaisuus ja silleen.

Ehkä katson tätä aikaa taaksepäin kun olen vanha ja lapset jo isoja ja ihmettelen että miten ihmeessä tuosta kaikesta paskasta selvittiin ja rämmittiin kohtuullisen selväjärkisenä eteenpäin...  Koska ei tällaisia asioita ehkä edes tässä osaa katsoa kunnolla, kun on itse siinä keskipisteessä. Kun on itse hyväksynyt että näin on nyt tapahtunut ja tässä ollaan, kahden menetetyn lapsen ja yhden ihanan kultamurusen äitinä. Miltä se näyttää ulospäin? Itse olen tällä hetkellä yllättävän sinut asian kanssa. Surullinen tietenkin, mutta olen hyväksynyt sen. Olen silti vieläkin pysähdyksissä, prosessissa. Toivon löytäväni seuraavan tiekyltin jossa voisi vihdoinkin lukea että nyt se tien vaikea osuus päättyi, tästä alkaa tasaisempi tie. Mutkia kyllä on, mutta ei syviä kuoppia, ei korkeita muureja. Avoin tie, tarpeeksi leveä koko perheelle. Minusta olisi jo meidän vuoromme kulkea vähän helpompaa polkua.

"The lights go on
The lights go off
When things don't feel right
I lie down like a tired dog
Licking his wounds in the shade

When I feel alive
I try to imagine a careless life
A scenic world where the sunsets are all
 Breathtaking"

(Beirut - Scenic world)