perjantai 30. joulukuuta 2011

Hyvää uuttavuotta!

Tämän hämmästyttävän äänen omaavan naisen ja haikean kappaleen välityksellä, hyvää uuttavuotta kaikille!




olot nyt

Minun pitikin tänne vähän listata oloja ja juttuja raskauden tästä vaiheesta.

- Naamassa on finnejä. Pöh.
- Parin tunnin välein on syötävä, muuten iskee paha olo. Ja mikään omena ei auta vaan sen on oltava leipää tai jotain tukosampaa.
- mulla on kauhea piimähimo! Ja jukurttia menee kans. :)
- Rintoja aristaa mut ne ei onneks oo paljoo kasvanut. Täyttää ne noi liivit ehkä vähän entistä paremmin...
. Iltaisin mahaa turvottaa niin et näyttää ku oisin viikolla 17 raskaana.
- jänskää, että milloin tuo maha pompsahtaa kunnolla näkyviin! Neljäs raskaus kuitenkin menossa et voi olla että aika pian se sieltä pulpahtaa...
- olo on vuorotellen luottavainen ja vuorotellen pelokas.
- toivon vaan että viikot kuluis aluks nopeaan, että sais TIETÄÄ miten tässä käy... (no siis kaikkee ei voi tietää mut juu nou)

Ainiin! Äippäpolilta soitettiin ja varmisteltiin että tarvitaanko meille istukka- tai lapsivesitutkimusta. No ei tarvita kun meidän sairautta ei valitettavasti pysty mitenkään tutkimaan... no mutta lupasivat erikoislääkärin tekemään sitten sitä ultraa viikolla 12. Joskus ne munuaiset voi näkyä jo silloin, ja jos ne näkyis (+rakko) niin mun huoli ois ohi ainakin suurimmaksi osaksi. Mut kiva et ne näin pian oli yhteydessä. Tuntuu, että meidät otetaan ihan tosissaan ja että meistä huolehditaan.


Onneksi maanantaina alkaa työt niin en kerkii miettimään tätä koko ajan! Varmasti myös blogin päivitystahti hidastuu kun ei ole aikaa ja enenrgiaa niin usein kirjoittaa... koitan kuitenkin ehtiä pari kertaa viikossa. :)

Nyt hyvää loppuvuotta kaikille ja onnea vuodelle 2012! Tuokoon uusi vuosi sen mitä toivot ja vieköön sen mitä et elämääsi halua.

torstai 29. joulukuuta 2011

neuvola nro 1

Kävin tänään ensimmäisessä neuvolassa. Sovittiin mun terkan kanssa se näin aikaisin, että saadaan ajoissa käytyä kaikki asiat läpi. Olo olikin aika pettynyt, kun vastassa olikin ihan vieras täti. Kätilö ja kuulemma harjoittelussa siellä äitiysneuvolassa... tai jotain. No menin kuitenkin sinne sisään, vaikka mietin jo että voi ristus nyt mun pitää alkaa selittämään koko repertuaari tälle naiselle.

No se oli onneksi lukenut meidän tiedot, mutta ne TAYSista lähetetyt paperit oli siis mun terkalla vaan paperimuodossa ja siksi siis tämä tuuraaja ei ollut löytänyt niitä. Hmph. No, selostin lyhyesti että mistä on kyse. Terkka osoittautuikin hyvin mukavaksi tädiksi, joka ihanasti sanoi (kuten anniina tuolla aikaisemman tekstin kommentissa) että raskaus on aina tavallaan riski, ja että koskaan ei ole takeita siitä, että lapsi syntyy terveenä. Vaikka seulat ja ultrat ja kaikki näyttäisivät normaaleilta, aina on mahdollista että jotain tapahtuu tai että lapsella on joku sairaus. Useimmiten kaikki menee hyvin, mutta aina ei. Hän ei pitänyt meitä mitenkään hulluina ryhtyessämme tähän uudestaan.

Neuvolassa katsottiin paino (pari kiloa jo tullut ajasta ennen raskautta! kääk!), hemoglobiini ja verenpaine. Kaikki oli hienosti. Meidän neuvolaan on tullut edellisen kerran jälkeen sellainen liikuteltava ultra, ja kysäisin että voidaanko kurkata sillä... terkka varoitteli, että viikot on kovin aikaiset ja laite melko vanha, että se voi olla että siellä näkyy pelkkä ruskuaispussi ja siitä ei sitten pidä huolestua. No, aikansa siinä ultralla pyörittelivät niin löytyihän ötökkä sieltä. :) Mitään laskennallista sykettä ei löydetty näin pieneltä mutta jotain liikehdintää olimme havaitsevinnamme. Että eiköhän siellä kaikki ihan kunnossa ole... Ainakin tiedetään, että siellä on oikeassa paikassa ihan oikea pieni ötökkä.

Muutenkin olo ensimmäisen neuvolan jälkeen oli iloinen ja positiivinen, vaikka sitä sykettä siellä ei nyt nähtykään. Minua kuunneltiin ja kaikki asiat käytiin läpi. Lääkäri tulee tekemään niskapoimu-ultran, toivottavasti paras mitä sieltä äippäpolilta löytyy. Ja suolistosairauteni laitettiin lähetteeseen mukaan, joten he siellä arvioivat tarkoittaako se jotain seurantaa.

Jos joku minua alkaa huolettamaan tässä lähiviikkoina, en epäröi yhtään soittaa omalle terkalleni ja pyytää mahdollisuutta pikaiseen ultraukseen. Jotenkin luulen, että sellainen pieni ylellisyys minulle suotaisiin...

Sellaista täällä tänään.

rv 7+3

maanantai 26. joulukuuta 2011

positiivisen perässä

Miten nämä ensimmäiset viikot matelevatkin niin kovin hitaasti? Tuntuu, että aika ei kulu millään, mutta toisaalta - vastahan se viiva piirtyi testiin ja nyt on "jo" kuitenkin 7+0. Vähänhän se vielä on, mutta enää kolme-neljä viikkoa ekaan ultraan! Ellen saa suostuteltua terkkaa vilkaisemaan tuonne ekalla käynnillä, joka on jo torstaina.

Minulla on neuvola näin poikkeuksellisen aikaisin, koska on kaikenlaisia juttuja, mitä pitää selvittää. Pitää selvittää, että vaikuttaako tämä sairauteni jotenkin, eli menenkö sen vuoksi tarkempaan seurantaan tai jotain... Myös TAYSiin pitää laittaa lähetettä rakenneultraan, tai no sitten kun raskauden kesto on varmistettu eli ensimmäisen ultran jälkeen. Ja muutenkin, haluan ehkä vähän purkaa ajatuksiani terkalle tästä raskaudesta...

Ajatelkaa, tämä on minun neljäs jouluni raskaana. Neljäs! Vuonna 2007, 2008, 2010 ja 2011. Se välivuosi oli se kun Typy oli vauva. Isovanhemmat tietävät nyt raskaudesta ja vastaanotto on ollut... mielenkiintoista. Isäni on ainoa joka ei ole sanonut mitään idioottimaista tai reagoinut oudosti. Hän onnitteli ja puhuu jo siitä kun "unto" syntyy. Hän on näemmä myös antanut nimen masutyypille. Sitä minä kaipaankin. Normaalia suhtautumista raskauteeni. Kyllähän minä tiedän riskit, joten en halua niistä jatkuvasti puhua. Tarpeeksi vaikeaa muutenkin on pyrkiä nauttimaan tästä olotilasta. Mielummin jätän puheenaiheen anopin ja äitini kanssa kokonaan pois kun en jaksa heidän asennettaan. "kylläpä sä oot rohkea. hattua nostan sulle." tai "huomaatteko kun tämä toistaa vanhaa kaavaa - saat töitä ja tulet sitten raskaaksi ja sitten..." No toivottavasti EI noudata samaa kaavaa. Ärsyttävää. Tiedänhän sen, että he ovat huolissaan ja toivovat vain parasta mutta saisivat kyllä pitää ajatuksensa ihan itsellään jos eivät kykene positiiviseen ajatteluun.

Raskaudesta nauttiminen on kyllä vähän niin ja näin tällä hetkellä... oksetusolo vaivaa pitkin päivää ja mikään ei oikein maistu. Väsyttää ihan kamalasti ja mieli tekisi vain nukkua. Maha on iltaisin turvoksissa ja näyttää kuin olisin jo viikolla 15. Eli hienosti menee. Ja täysin samaan tapaan kuin muissakin raskauksissa. Myös samaan tapaan kuin typyn raskaudessa. Viikko sitten ilmenneet vuodot eivät ole toistuneet, joten uskotaan niiden olleen vain niitä kaikille tyypillisiä vuotoja.

Mutta olo on onnellinen ja vähän hämmentynyt: ihanko sain nyt molemmat, sekä raskauden että uuden työpaikan? Tällä hetkellä olo työpaikan suhteen on vähän ristiriitainen - olen todella iloinen ja onnellinen työpaikasta, mutta tämä väsymys... viikon päästä pitää jaksaa herätä ennen kuutta! Ja raahata ipanaa päiväkotiin rattailla.... ja ja kaikkea. Kun toisaalta olisi ihanaa kasvatella masua kotosalla, mutta kyllä mieli on sitten hyvä kun jää äippälomalle ja äippäraha on sen verran isompi... ;)

Nyt pötkölleen - TAAS on paha olo. (tää muistuttaa TOSI paljon typyn raskautta - toivottavasti se on hyvä enne)

rv 7+0




perjantai 23. joulukuuta 2011

torstai 22. joulukuuta 2011

väsyttää

Väsymys on kyllä ihan infernaalista just nyt. Meillä ei todellakaan oo tehty mitään joulusiivousta. Siivosin mä ihan normisti, piti lattiatkin pestä mut en jaksanut sitten kuitenkaan. Sauna on pesemättä, pölyt pyyhkimättä... musta tuntuu että täällä on jopa sotkuisempaa kuin yleensä! No, ei olla aattoa kotona niin eipä se haittaa. :)

Jouluruuat meille tänä vuonna valmistaa saarioinen, hk ja muut ihanat ystävät. Ei vaan puhti riitä. Lihapullia teen ite ja bataattilaatikon viemisiksi koti-kotiin, jossa vietämme siis joulun. Mut huh. Miten ihmeessä mä tuun selviämään tammikuusta kun töitäkin pitäisi jaksaa tehdä?

Nytkin uni painaa silmiä ja kello on kahdeksan. Taidan käydä suihkussa, syödä iltapalaa ja painua sänkyyn heti kun tipunen on nukahtanut... ainiin, lahjoja on paketoimatta! En voikkaan ihan vielä... zzz...





Mutta jos en ehdi palata ennen joulua, niin toivotan jokaiselle lukijalle lämpöistä joulua!!!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

nimi paperissa

Noniin, nyt on sitten nimi työsopparissa. Kävipä tämä kaikki nopeasti! Perjantaina haastattelukutsu, maanantaina haastattelu ja keskiviikkona nimi paperiin. :D

Jännittää tosiaan kovasti oma jaksaminen, mutta kuitenkin kevättä kohti mennään niin eiköhän se siitä suttaannu. Muistan edellisestä syksystä kun olin raskaana ja kuljetin lasta päiväkotiin ja kävin itse töissä... niin siis en muista. Muistan vaan että olin väsynyt. Infernaalisen väsynyt. Muistan, että oli pimeää ja että oli raskasta, mutta en juurikaan mitään muuta. Saapi nähdä katoaako minulta koko alkuvuosi tämän väsymyksen ja uuden työn ja kaiken muun siihen liittyvän alle... 

Koitan kuitenkin ottaa kaiken positiivisella mielellä vastaan: ainakin uusi työpaikka estää pohtimasta raskautta 24/7, ainakin autottomuus tarkoittaa sitä, että tulee ainakin vähän liikuntaa joka päivä, ainakin taloustilanteemme kohenee niin, että saatan saada jopa rahaa säästöön nihkeämpiä tulevia kotikuukausia varten.

Jännittää myös, miten lapsi tottuu taas päiväkotiarkeen, mutta eiköhän se siitä. Onneksi miehellä on vuorotyö, niin ei Tipusen tarvitse olla megapitkiä päiviä hoidossa. Varmaan päivät tulee olemaan 7-15 ja 10-17. Vuorotyössä on tietenkin myös huonot puolensa, sillä iltavuoroviikkoina emme tule tapaamaan mieheni kanssa ollenkaan. Eli rankat ajat edessäpäin, mutta kyllä tämä työkokemus on kullan arvoinen minulle tulevaisuutta ajatellen. Ja myös kullan arvoinen äitiyspäivärahan suuruuden suhteen. ;)

Tällaisissa tunnelmissa tänään! Ainiin, onko joku joulukin tässä jossain.... no kuusi kimmeltää jo olohuoneessa. :) Voin sanoa että nyt on aika hyvä mieli. Joko nyt meidän onnemme kääntyisi? Joko nyt alkaa asiat luistamaan? Uusi vuosi alkaa hyvissä merkeissä...

maanantai 19. joulukuuta 2011

oho!

Ja niinhän se meni, että sain työpaikan! Hui sentään!

Nyt pitää ihan tosissaan siis kahden viikon päästä lähteä töihin! Hienoahan se on, mutta jännittää miten jaksan ilman autoa kuskata tyttöä päväkotiin ja kulkea bussilla töihin... No, kyllä sen jaksaa kun tietää että kevät tulee ja valoa kohden mennään. =)

Mutta tuntuupa hienolle, oikeastaan ensimmäinen kerta kun minut on palkattu kahdeksan haastatellun joukosta johonkin työhön. Minulle sanottiin, kun sain tämän mukavan puhelun, että olin juuri sellainen henkilö, jota he olivat etsineetkin. Mahtavaa! Paikka on määräaikainen, mutta kuitenkin!

Ja samalla kun olen superiloinen tästä uudesta elämänvaiheesta, tunnen olevani rikollinen kun en ole kertonut heille olevani raskaana. Mutta tämä on kuitenkin näin alussa ja kyllähän raskaana olevakin tarvitsee töitä... ja se ei muuta minun osaamistani mitenkään. Joosain vaiheessa minun on se paljastettava esimiehelleni jonka kanssa tulen olemaan samassa työhuoneessa ja projektissa.

Mutta niin se vaan tämä vuosi näytti muuttavan suuntaansa loppua kohti. <3
Nyt toivotaan, että jaksan alkuvuoden puuskuttaa tuiskussa ja lumessa. Keväällä jaksan mitä vaan!

huijari

Pahoittelen että täällä tulee nyt vaan raskausaiheisia postauksia, lupasin kyllä laittaa muutakin mutta tämä on nyt niin sanotusti aika iso juttu...

Olen käynyt nyt kahdessa työhaastattelussa. Miksi minusta tuntuu, että minä huijaan ihmisiä kun menen raskaana ollessa työhaastatteluun? Vaikka siinä ei pitäisi olla mitään moraalitonta tai väärää, niin silti tunnen oloni jotenkin rikolliseksi. Hienosti se yhteiskunta saa meidät tuntemaan että raskaana olevat eivät kuulu joukkoon. Hmph. Eipä tämän ikäisellä lapsia haluavalla naisella ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä työelämään tulee sitten raskaaksi tai ei, eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä?

Olo on oksettava. Väsynyt. Yh. Selvästi raskaana ollaan. Eipähän tarvitse murehtia, että onko tuolla masussa oikeasti joku. Ainakin olo on niin kaamee. Mikä on tietysti hyvä juttu! Niin kauan kun se on siedettävä enkä oksenna, voin sanoa että nautin tästä olotilasta. Mutta tietenkin samalla pelkään että kärsin sen turhaan. :/

Jostain olisi kaivettava se lasikupu taas esiin. Se kupu, jonka alle voisin piiloutua kaikelta pahalta ja leikkiä että kaikki on hyvin. Silloin pystyisin nauttimaan tästä vielä enemmän.

Nyt ei kykene enempää. Tipunen on unilla. Mä meen kans.... zzzz.

rv 6+0

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

voi ei

Huomaan ajatukseni vaivihkaa eksyvän sellaisiin asioihin kuin että miten sitä oppii elämään kahden lapsen kanssa, mitenhän Tipunen suhtautuu sisarukseen, onkohan se tyttö vai poika.... kunnes muistan, että on pakko lisätä iso JOS näihin kaikkiin. JOS kaikki menee hyvin. JOS meille oikeasti tulee vauva. Vielä mieli on niin epäuskoinen, että jotenkin en vaan uskalla ajatella niin pitkälle. Voi ei - en saisi ajatella niin pitkälle mutta väkisin näen mielessäni jo ensi syksyn. Pelkään vaan että matto riuhtaistaan alta ja taas olen kuvitellut elämää kahden lapsen kanssa turhaan.

Eilen illalla vessassa käydessäni paperiin jäi hieman punaista. Sitä oli vähän ja tänään oli vain ruskeaa, joten en usko sen olevan mitään ihmeellistä. Näitä pikkuvuotoja tulee suurimmalle osalle alkuraskaudessa. Mutta kyllä se taas muistutti minua, että vaikka en sitä keskenmenoa varsinaisesti pelkääkkään, en voi sivuuttaa sitäkään. Se on hyvin mahdollista myös meidän kohdalla. Ihan tavallinen keskenmeno. No, sellaista ei nyt ainakaan ole näköpiirissä ja toivotaan ettei tulekaan. En minä sitä mielelläni kokisi ja tulisin siitä kyllä kovin surulliseksi. Mutta mielummin ottaisin keskenmenon kuin keskeytyksen puolessa välissä raskautta. Tiedättehän.

Mutta silti... ajatus karkailee ensi kesään. Olenko isosti raskaana vai surullisena puoli-ihmisenä? Olenko valmistautumassa vauvan tuloon vai missä elämä on ensi kesänä? Minkähänlainen lapsi meille tulee? Siis jos se tulee? Miksi ei voisi olla sellaista ennustajaa, joka voisi sanoa nyt minulle suoraan miten asiat tulee menemään niin voisin sitten jo alkaa valmistautumaan siihen.... hyvässä tai pahassa.

torstai 15. joulukuuta 2011

auvoinen olo

 - NOT.

Kyllä mä tämän pienen ällötysolon siedän mutta tämä flunssa se on mikä ärsyttää. Niistän, niistän, yskin ja taas vähän niistän. Yyh. Inhaa. Ja tähän kun liitetään tämä alkuraskauden kaamea väsymys ja oksetusolo niin avot. Jopas on olo auvoinen eli ei. = raato.

Mutta niin se menee, Tipusta odottaessa oli samoilla viikoilla huonon olon ekat aallot, ja sitä kesti sitten seuraavat neljä-viisi viikkoa. No kyllä se kestetään kun jokainen huonon olon aalto tarkoittaa sitä, että siellä myttyräinen on olemassa ja kasvaa. Paha olo tulee lähinnä sitten kun ruokailusta on kulunut tietty aika. Eli noin kaksi tuntia... siksi minun pitääkin syödä koko ajan.

Ensimmäinen himotus minkä nyt olen löytänyt, eli mikä vain maistuu tosi hyvälle suussani varsinkin kun huonon olon aalto iskee on sellainen kammotus kuin nuudelit. Ne aromivahvennenuudelit. Suolaa... mmmmm..... Näin aikaisin on turha vielä mennä sanomaan mitään, mutta täytyy seurata että mikä tässä raskaudessa alkaa maistumaan. Nimittäin tyttöraskauksissa olen ollut kaiken makean perään, kun taas siinä yhdessä poikaraskaudessa olin suolaisen perään.  ;)

Nyt kuumaa glögiä ja sohvalle viltin alle. Huomenna olisi kaiken huipuksi työhaastattelu sellaisessa paikassa jossa olen ollut ennenkin töissä, eli mahdollisuudet ovat ihan hyvät. Mutta huh... töihin tammikuussa?! Kääk. Juuri nyt kun olisi sellainen olo että voisi vaan völliä kotona ja kasvatella masua... Se tekisi kyllä minulle aika hyvää päästä vähäksi aikaa töihin tuulettumaan taas ennen äitiyslomaa ja kotonaolemista. Ei tulisi myöskään niin hysteerisenä kytättyä omaa raskausoloakaan kun ei olisi aikaa. Mutta tosiaan, nyt lepuuttamaan että huomenna olen aamulla virkeänä... onneksi tipunen nukahti tänään nopeasti ja jo kymmenen yli kahdeksan.


tiistai 13. joulukuuta 2011

Joulumuistamisia

suklaatehtaan tuotoksia

Itsetehty joululahja: kuppi kirpputorilta, kynttilä vanhoista steariininjämistä ja sydänlangasta ja lautasella itsetehtyjä suklaatryffeleitä.

Tipun kanssa askarreltiin päiväkodin tädeille joulumuistamiset: harsopussukassa suklaakonvehteja ja hieno kortti, joka on askarreltu yhteistyössä Tipusen kanssa. :)


maanantai 12. joulukuuta 2011

oloja ja foolihappoa

Voihan väsymys. Ja ällötys. Suussa maistuu koko ajan paha maku... yh. Ja päänsärky.

Eli eipä tarvitse uusintatestejä täällä tehdä, raskaana ollaan ja selvästi. Vielä ollaan pidetty salaisuutena tämä, mutta eiköhän me pian tuleville isovanhemmille kerrota ja muutamalle läheiselle ystävälle myös. En minä tätä salaisuutena pysty kuitenkaan kovin kauaa pitämään, ja kuten todettu, minä en niinkään sitä keskenmenoa pelkää vaan sitä mitä rakenneultrassa sanotaan. Ja sinne asti on mahdotonta pitää salaisuutta.

Eli ei auta kuin nauttia tästä olotilasta. Ja vaikka nämä alkuraskauden krempat eivät sieltä mukavimmasta päästä olekkaan, rakastan silti tätä olotilaa. Pitänee ostaa jääkaappiin jotain naposteltavaa, jotain sellaista helppoa minkä voi napata suuhunsa kun alkaa ällötysoloa pukkaamaan. Se ei vielä ole kuin pieni aavistus, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, tulee se voimistumaan tuossa kahden viikon sisään. Yhdessäkään raskaudessa en ole joutunut oksentamaan, mutta kyseessä on sellainen kestokrapula ennemminkin. Koko ajan ällöttää ja päätä jomottaa. Typyä odottaessani mehujäät olivat hittituote raskausajan pahoinvointiin. Viime raskaudesta en muista... taisi olla pähkinät.

Kävin ostamassa foolihappolisää. Otan nyt joka päivää 400 mikrogrammaa foolihappoa ja 10 mkrgr d-vitamiinia. Omega3-valmisteet pitäisi lisätä listaan vielä kunhan ehdin. (Muistakaa kun ostatte noita omegakolmosia tarkistaa, että siihen ei ole lisätty a-vitamiinia.) Lisäksi nautiskelen maitohappobakteerituotteita, eli gefiluspiimää tai -jugurttia. Muistan joskus lukeneeni, että vastaavien tuotteiden käyttäminen raskausaikana vähensi lasten mahdollisia allergioita. Tiedä sitten onko siinä mitään taikaa, mutta ainakaan Tipusella ei ole mitään allergioita. Ennen olen syönyt multivitan raskausajan monivitamiinia, mutta syön kuitenkin pääsääntöisesti terveellisesti, ja en halua syödä ravintolisiä turhaan. Ja foolihappo on kuitenkin ehdottoman tärkeää, niinpä päätin syödä sitä nyt erillisenä tablettina.

Mitäs muuta... vähän olo on vielä pöllämystynyt. Sellainen että saapi nyt nähdä miten tässä käy. Mutta pikkuhiljaa alan rakentelemaan uskoa tulevaan. Jospa se olisi nyt meidän vuoromme?

rv 5+0



torstai 8. joulukuuta 2011

mietteitä kahden viivan jälkeen

Olo on jotenkin hämmentynyt. Olen samaan aikaan älyttömän onnellinen, järjettömän peloissani, naivin optimistinen, surullinen ja haikea sekä tippa linssissä koko ajan kaikista näistä edellä mainituista syistä. Itken kuunnellessani tiettyä musiikkia, katsellessani lumisadetta, viikatessa pyykkiä, ajatellessani joulua, halatessani tytärtäni... no, ymmärrätte varmaan. Saattapi niillä kuuluisilla hormoneillakin olla osansa asiassa - minulla ne eivät vaan ole aiemmissa neljässä raskaudessani koskaan aiheuttaneet tällaista. (öh eikun siis aiemmissa kolmessa, tämän ollessa neljäs) Siksi oletan että kyse on vaan muuten henkisestä sekasorrosta pääni sisällä.

Mutta pääasiassa olo on positiivinen. Jotenkin tämä tuntuu oikealta, hyvältä. Ja tämä voi kuulostaa hassulta, mutta olen jotenkin aina kuvitellut meille loppukesän tai alkusyksyn vauvan. Aivan kuin se kuuluisi olla niin. Aivan kuin se olisi luonnollinen osa perheemme jatkumoa. Tai sitten tämä on se naivi optimismi joka kuiskii jossain pääni sisällä...

Minä en varsinaisesti usko kohtaloon tai siihen, että tragedioilla on syynsä. Uskon kyllä tietenkin, että olen tällainen ihminen juuri niiden tapahtumien kautta, mitä minulle on elämäni varrella tapahtunut. Mutta en usko että kärsimys jalostaa ihmisen esimerkiksi paremmaksi äidiksi. Minä olen kaikenkaikkiaan varsin keskivertoäiti. Superäitiä minusta ei saa tekemälläkään - olen ihan liian laiska ja itsekäs siihen muottiin.

Mutta ehkä huomaan joskus muutaman kymmenen vuoden päästä tässä kaikessa jonkun merkityksen. Tai ehkä se tulee välähdyksenomaisena minulle vanhana mummona kuolinvuoteellani juuri ennen kuolemaa - jaa että noinko se onkin. No, se miten minä olen pärjännyt tässä raskaassa ja tunnekylläisessä elämänvaiheessa, on asenteeni elää päivä kerrallaan. Ongelma kerrallaan.

Kun odotin Tipua, muistan pelänneeni ihan tosi paljon. Mutta olo oli jotenkin oikea. Haluan uskoa, että se sama olotila nyt tässä tarkoittaa jotain. Silloin osasin myös siirtää pahimmat pelkoni suuren lasikuvun alle. Tai itseni. Siirsin siis tietoisesti ahdistuksen ja pelon syrjään, että pystyin nauttimaan raskaudesta. Toivottavasti osaan tehdä sen myös tällä kertaa, sillä rakastan raskaanaolemista. Hyvine ja pahoine puolineen. Haluan nauttia tästä, sillä tämä voi olla elämäni viimeinen raskaus.

Rakastan sitä tunnetta kun keho muuttuu raskauden myötä. Rakastan sitä katsetta, jonka näen peilistä. Rakastan sitä kasvavaa vatsakumpua ja sitä hehkua, rakastan lapsen liikkeitä ja sitä yhteyttä, joka äidillä on kohdussa kasvavaan lapseensa. Rakastan raskaanaolemista. Toivottavasti saan nauttia tästä olosta nyt loppuun saakka. Siihen saakka että olo on jo tuskainen ja jäljellä ei ole enää juurikaan rakkautta sitä raskaanaolemista kohtaan... ja sitten se rakkaus siirtyy siihen lapseen.

Pitkä matka on edessä. Pysynköhän järjissäni tämän matkan ajan. Muistuttakaa minua välillä jos alkaa näyttää huolestuttavalta. Jos huomaatte, että nyt se on sekoamassa, niin muutama rauhoittava sana voi olla tarpeen.  Sairastahan tää on mutta sillä mennään. ;)

*** rv 4+3 ***

joka päivä ja joka ikinen yö

Lapsilleni
 
Menetetyille, 
Oleville,
Tuleville. 

Rakastan.



tiistai 6. joulukuuta 2011

Ja taas mennään....

Tänään testiin pärähti itsenäisyyspäivän kunniaksi kaksi viivaa!!

Jos geenilotossa prosentit on meidän puolella, niin tänne tulisi ensi elokuussa vauva. Huh.
Pitkä on matka mutta tästä se lähtee taas.

Pitäkää nyt sitten sormet ja varpaat ja vaikka kainalokarvatkin ristissä meidän puolesta. <3

lauantai 3. joulukuuta 2011

haamuoireita

Huomenna tai viimeistään maanantaina odotan menkkoja saapuvaksi. Oloja ei ole yhtään, siis ei mitään. Se voisi tietysti olla hyväkin merkki, mutta olen kaikissa raskauksissa tiennyt ennen testiä olevani raskaana. Paitsi ekalla kerralla aloin aavistelemaan melko myöhään ja rupesin laskemaan päiviä, kun tein testin olin silloin viikolla 7.

Mutta mutta. Ärsyttää. Kyllähän mulla mahaa on nipistellyt pitkin viikkoa mutta se jos mikä on helposti itse kehiteltävä oire. Vaikka kuinka itselleni sanon, ettei kannata tutkailla liikaa niin silti, juuri viikkoa ennnen menkkoja alan tuijotella itseäni peilistä koittaen havaita jonkun merkin. Jonkun selvän tunteen siitä, että nyt olisi tärpännyt. Tutkailen olotiloja, jokaista nipsaisua, huimaushetkeä, ruokahaluttomuutta. Hetkellisiä ällötysoloja ja vihlaisuja alavatsalla. Nämä ovat haamuoireita, joita saan helposti kehiteltyä itselleni joka kierrossa joten en enää sellaisiin luota. Seuraavaksi luotan ainoastaan kuukautisten poisjääntiin ja kahteen viivaan tikussa.

Nyt olen flunssan kourissa kotosalla. Kurkku on kipeä, yskittää, heikottaa. Nämä eivät ole siis haamuoireita vaan ihan tavallinen flunssa. Enköhän lähde tästä keittelemään kuukupin valmiiksi, luulen että menkat saapuvat viimeistään maanantaina elämääni ilostuttamaan. :/

torstai 1. joulukuuta 2011

Se ikäero

Tämä on asia joka vaivaa minua, vaikka en sille mitään voi. Mielikuvissani, ihan ensimmäistä lasta odottaessani, näin meillä kolmilapsisen perheen, jossa kaksi ensimmäistä olisivat lähekkäin syntyneet - parin vuoden ikäerolla - ja kuopus tulisi sitten vähän myöhemmin kun äiti ehtisi käydä hetken aikaa työelämässä. No, se kupla puhkaistiin jo silloin ensimmäisen keskeytyksen yhteydessä.

Mutta vielä nytkin, tänä syksynä, elättelin toiveita siitä että ikäero olisi pieni. Että heti häiden jälkeen tulisin raskaaksi ja kaikki menisi hyvin... No eihän tässä vieläkään ole montaa kiertoa mennyt, mutta alkaa jo ahdistaa. Ikäeroksi kun tulee vähintään se 3v 3kk jos tästä kierrosta onnistuu. Mitä todennäköisimmin (ei mitään raskausoloja, luulisin että tietäisin jo jos olisin raskaana... nyt menossa joku kp 24) se tulee olemaan vielä enemmän. Ehkä lähempänä neljää vuotta.

Olen koittanut lohduttaa itseäni, että se ei ole niin kovin suuri ikäero ja että siinä on paljon positiivisiakin puolia. Olen käynyt lueskelemassa muiden positiivisia kommentteja tällaisesta samanlaisesta ikäerosta ja koittanut omaksua saman ajattelumallin. Mutta mutta... vaikeinta on hyvästellä ne mielikuvat ja haaveet, joita minulla on ollut. Yritän ajatella, että perhe muodostuu juuri sellaiseksi kuin se muodostuu, ja että ikäerot sisarusten välillä ovat merkityksettömiä - tärkeämpää on ylipäänsä saada sisarussuhde.

Ja halusin tietysti myös siksi kaksi lähekkäin, että heistä olisi toisilleen leikkikaveria. Lueskellessani niitä keskusteluja tästä ikäeroasiasta luin yhden mukavan kommentin joka kuului suurin piirtein näin: lapsillani on samanikäisiä kavereita kyllä naapurissa, päiväkodissa ja koulussa, että ei sen sisaruksen rooli ole aina olla kaveri vaan nimenomaan sisarus.

Miehelleni kun puhuin tästä ikäeroahdistuksesta niin hän miehiseen tapaan vain tokaisi: "no se ikäero on se mikä se tulee olemaan. turha sitä on miettiä."

Pah.
Miehet.

Pienen naivin mieleni sopukoissa vielä elättelen toiveita että meistä tulisi joskus kolmilapsinen perhe. Meidän taustoillamme ja todennäköisyyksillämme se on hyvinkin fifti-siksti. Jos olisin älykäs ja viisas, unohtaisin nämä haaveet etten pettyisi liian kovin. Älkää käsittäkö väärin, minä jumaloin pientä ihanaa tytärtäni ja rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta se ei vie pois kaipuuta muista lapsista.

Jostain pitäisi kaivaa jotain toivonmurenia lisää... Mistähän niitä ammentaisi? Ei kenelläkään sattuisi olemaan yhtään ylimääräisiä toivonhippusia jaeltavana? Pistäkää pikapostissa tulemaan.