perjantai 28. lokakuuta 2011

tunnelmia häistä, osa 1

kakunkoriste

häävieraiden sormenjälki eli vieraskirja

sormus

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

toiset ne sikiää kuin siat

Eilen leikkarilla ollessamme samassa talossa asuvan lestadiolaisperheen neljävuotias tytär sanoi että me muutetaan sitten kun äitin vauva syntyy. Suutuin. Perheen viides lapsi. Jumalauta!  Eikö nyt vois lopettaa jo? Meillä on jo kaksi vauvaa hyvästelty raskain sydämin, ja jotkut ne vaan posottaa eteenpäin. Kaiken lisäksi tämä äitimuori vetää röökiä suvereenisti samaan aikaan... Mun teki mieli mennä samantien pimpottamaan ovikelloa naapuriin ja kertoa muutama elämän tosiasia. Jostain syystä pidin tätä henkilökohtaisena loukkauksena minulle. Tiedän, on lapsellista ja typerää ajatella niin. Minun reaktioni oli todella turha, mutta minkäs teet...

Mentiin sisälle tipusen kanssa ja eteisessä halasin pientä tytärtäni kyyneleet silmissä. Miten käsittämättömän onnellinen olenkaan tuosta pienestä ihanasta tytöstä! Olen pitänyt aiemmin itsestään selvänä että kun saan toisen lapsen, voin jäädä taas kotiin. Siksi olen ollut töissä ja lapseni päiväkodissa. Mutta mitä jos en koskaan saa toista lasta? Miten olenkin voinut pitää sitä itsestäänselvyytenä? Mitä jos menetin ainoan mahdollisuuteni olla kotona lapsen kanssa seuraamassa hänen kasvuaan?

No, kun olin hetken aikaa ollut kotona niin naureskelin jo itselleni ja omalle reaktiolleni. :) Tiedänhän minä sen, ettei toisten vauvat ole mitenkään minulta pois. Maailma nyt vaan ei ole reilu, se on ihan selvää. Täytyy vaan koittaa pyristellä mukana parhaansa mukaan.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

kappale joka sai minut itkemään

Tänään, yllättäen, iski ikävä ja suru taas pintaan. Kuulin tämän kappaleen radiosta ja pysähdyin.

"These wounds just wont seem to heal,
this pain is just too real,
There's too much that time can not erase"




maanantai 10. lokakuuta 2011

piinapäivät & huokailua

Niinpäniin. Kun annoin itselleni luvan olla vauvantekohommissa täysillä mukana, niin sitä ollaan sitten täysillä mukana. Tänään on dpo 10, eli 10 päivää oletetusta ovulaatiosta. Herkimmät testit näyttäisivät jo tuloksen jos olisi raskaana...

Mulla on viikon verran viillellyt nivusia ja ollut kovaa menkkamaista poltetta alamasulla. Mitään muita kuviteltuja oireita en ole havainnut vielä... Noi kivut alavatsalla kun voi liittyä myös tähän sairauteeni. Ne kyllä tuntuu ihan erilaisilta.... Jotkut sanoo että flunssainen olo voi olla oire. No daa. Eihän mulla sit ookkaan orastavaa flunssaa vaan nää onkin NIITÄ oireita. Palelee ihan koko ajan, se on selvä raskausoire. Tai sitten nämä viilenneet ilmat ovat syy paleluun. Haistan palaneen kahvin herkästi ja juoksen laittamaan kahvinkeittimen kiinni. No, se nyt vaan haisee pahalle. Ja lisäksi mua on muutamaan otteeseen huimannut että on pitänyt ottaa tukea jostain.

*huokaus*

Ärsyttävää. Mulla on tänään työnhakupäivä (niin niin ja täällä luuhaan...). Tuntuu niin tyhmältä hakea töitä, kun oikeasti haluaisin olla raskaana. Ja raskaanaollessa on myös ihan tyhjän kanssa alkaa hakemaan töitä. :/ Olishan se kyllä kivaa päästä vähäks aikaa työelämään taas, alkaa tämä kotona oleminen jo vähän tympimään. Mutta tuntuu silti tyhmältä laittaa hakemuksia kun ei vaan inspaa.

*huokaus*

perjantai 7. lokakuuta 2011

tienristeystä odotellessa

Elämä on nyt jotenkin taas pysähdyksissä. Häistä on selvitty ja nyt pitäisi sitten elämällään tehdä jotain. Tähän saakka olen voinut käyttää häitä tekosyynä kaikkeen... olen alkanut harkitsemaan tosiaan alanvaihtoa, haluaisin saada oppisopimuspaikan jostain ja löytää sitä kautta uuden uran. Vielä on vaan hyvin hakusessa että mikä se voisi olla...

Elämä on taas niin ristiriitaista. Haluaisin tulla raskaaksi ja samalla ajatuskin siitä ahdistaa. Jos tulisin pian raskaaksi, jättäisin työnhaun ja oppisopimusasiat nätisti taka-alalle ja jäisin kotiin tipusen kanssa. Mutta sitä kun ei voi etukäteen tietää, niin kai on mielummin koitettava ajatella eteenpäin kohti tulevaa muusta näkökulmasta.

Olen tämän viikon ollut ihan kamalan laiska. En ole saanut aikaiseksi MITÄÄN. Odottelen, että milloin se uusi tienristeys tulee eteen ja minkälaisia tienviittoja risteyksessä näkyy. Tuleeko se eteen piankin, sen kyllä haluaisin tietää. Kun elämässä ei tapahdu mitään, se saa oloni levottomaksi. Inhoan sitä odottelua, sitä että tiedän että jotain pitäisi tapahtua tai että jotain pitäisi tehdä, mutta ei ole käsitystä että mitä. Jos saisin luvalla olla laiskana kotona murehtimatta työllistymistä tai olemaan ajattelematta tulevaisuutta niin nauttisin tästä enemmän.

En kyllä yhtään  tiedä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Mutta koska en tiedä mitä tehdä, niin pitäisikö vaan nojata taaksepäin ja nauttia matkasta? Olla murehtimatta ja mennä virran mukana sinne minne elämä vie? Toisaalta koen suurta tarvetta tehdä jotain, ja haluaisin löytää taas jonkun asian mistä voisin innostua. Odottaminen ja passiivisuus ei tunnu hyvältä kun sille ei näy loppua. Jos tietäisin varmasti mitä edessä on, en olisi niin malttamaton. Mutta nyt ei auta kuin odottaa ja katsoa, koittaa aktivoitua työnhaussa ja pitää vaan pää kylmänä ja olla mahdollisimman huoleton.

Jep. Sepä vasta onkin helppoa....


sunnuntai 2. lokakuuta 2011

toipumista ja toivonkipinöitä

Nyt on häähulinasta toivuttu pikkuhiljaa. Ollaan vietetty perheen yhteistä aikaa paljon, olemme vähän halunneet korvata tipuselle sitä kaikkea hälinää ja hässäkkää mitä häät aiheutti. Nyt olisi siis aika palata arkeen. Se tuntuu vähän vaikealta. Nyt minun pitäisi taas innostua työnhausta... ei jotenkin yhtään innosta. Olen vakavsti pohdiskellut mahdollisuutta kouluttautua johonkin ihan muuhun oppisopimuksen kautta. Minähän pidän ammatistani, olen aina pitänyt. Se ei tosiaan ole tässä ongelma vaa se, että töitä ei ole kulttuurialalla. Uskon, että jos olisin todella aktiivinen ja valmis liikkumaan kauemmaksikin, löytäisin varmasti töitä. Mutta tuntuu että en vaan jaksa. Elämässä on ollut ja on menossa koko ajan niin paljon kaikkea, että tuntuu siltä, että haluaisin jonkun asian olevan vähän yksinkertaisempaa. Juuri nyt en kaipaa mitään jännittävää ja ihmeellistä, haluan vaan mukavan työn, vakaat tulot ja niiden myötä mahdollisuuden edetä elämässä taas johonkin suuntaan.

Jos puolisoni ei olisi vuorotyössä, olisin valmis ottamaan vastaan myös myyjän töitä tai muuta, mutta kahden hengen vuorotyö ei tule kysymykseen. Mielummin olen sitten kotona lapsen kanssa kuin pallottelen häntä vuorotöiden takia epäsäännöllisesti vuoropäiväkodissa.

Ja nyt sitten annetaan myös lapselle mahdollisuus tulla. Jotenkin tuntuu vähän siltä, että ihan sama tuleeko. Ainakin juuri nyt. Tottakai toivon ihan hirveän kovasti että saisimme lapsen, mutta siihen kun liittyy tosiaan niin paljon muutakin. Onko ihme, että en mitenkään odota sitä? Siis sitä epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta? En uskalla hehkuttaa tai hypettää tätä vauvantekoasiaa. Pelkään, että saamme ensin tekemällä tehdä sitä vauvaa pitkään ja sitten kun raskaus alkaa, menetämme taas lapsen. Miten psyyke kestäisi sen jos niin kävisi taas? Sehän on hyvin epätodennäköistä että niin kävisi taas kerran, mutta kuitenkin on mahdollista....

Mutta silti, pieni toivonkipinä jossain se taas sykkii. Ihmeellinen on ihmisen mieli... vaikka mitä elämässä tapahtuisi, niin jostain se toivo aina löytää tiensä mieleeni. Pieni osa minusta toivoo, että jouluna olisin jo raskaana, että kaikki menisikin hyvin, että meille syntyisi ensi kesänä tai syksynä vauva.

Kaikkihan on mahdollista.... kai?