sunnuntai 2. lokakuuta 2011

toipumista ja toivonkipinöitä

Nyt on häähulinasta toivuttu pikkuhiljaa. Ollaan vietetty perheen yhteistä aikaa paljon, olemme vähän halunneet korvata tipuselle sitä kaikkea hälinää ja hässäkkää mitä häät aiheutti. Nyt olisi siis aika palata arkeen. Se tuntuu vähän vaikealta. Nyt minun pitäisi taas innostua työnhausta... ei jotenkin yhtään innosta. Olen vakavsti pohdiskellut mahdollisuutta kouluttautua johonkin ihan muuhun oppisopimuksen kautta. Minähän pidän ammatistani, olen aina pitänyt. Se ei tosiaan ole tässä ongelma vaa se, että töitä ei ole kulttuurialalla. Uskon, että jos olisin todella aktiivinen ja valmis liikkumaan kauemmaksikin, löytäisin varmasti töitä. Mutta tuntuu että en vaan jaksa. Elämässä on ollut ja on menossa koko ajan niin paljon kaikkea, että tuntuu siltä, että haluaisin jonkun asian olevan vähän yksinkertaisempaa. Juuri nyt en kaipaa mitään jännittävää ja ihmeellistä, haluan vaan mukavan työn, vakaat tulot ja niiden myötä mahdollisuuden edetä elämässä taas johonkin suuntaan.

Jos puolisoni ei olisi vuorotyössä, olisin valmis ottamaan vastaan myös myyjän töitä tai muuta, mutta kahden hengen vuorotyö ei tule kysymykseen. Mielummin olen sitten kotona lapsen kanssa kuin pallottelen häntä vuorotöiden takia epäsäännöllisesti vuoropäiväkodissa.

Ja nyt sitten annetaan myös lapselle mahdollisuus tulla. Jotenkin tuntuu vähän siltä, että ihan sama tuleeko. Ainakin juuri nyt. Tottakai toivon ihan hirveän kovasti että saisimme lapsen, mutta siihen kun liittyy tosiaan niin paljon muutakin. Onko ihme, että en mitenkään odota sitä? Siis sitä epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta? En uskalla hehkuttaa tai hypettää tätä vauvantekoasiaa. Pelkään, että saamme ensin tekemällä tehdä sitä vauvaa pitkään ja sitten kun raskaus alkaa, menetämme taas lapsen. Miten psyyke kestäisi sen jos niin kävisi taas? Sehän on hyvin epätodennäköistä että niin kävisi taas kerran, mutta kuitenkin on mahdollista....

Mutta silti, pieni toivonkipinä jossain se taas sykkii. Ihmeellinen on ihmisen mieli... vaikka mitä elämässä tapahtuisi, niin jostain se toivo aina löytää tiensä mieleeni. Pieni osa minusta toivoo, että jouluna olisin jo raskaana, että kaikki menisikin hyvin, että meille syntyisi ensi kesänä tai syksynä vauva.

Kaikkihan on mahdollista.... kai?

Ei kommentteja: