Hengissä ollaan. Lapset kasvaa, no, toinen kasvaa ja toinen vähän vähemmän. Mutta kovasti mietin että onko tämä blogi tullut tiensä päähän? Onko aika jättää hyvästit tälle? Ehkä kipuiluni tarvitsi tämän väylän purkaantuakseen, mutta sen aika on nyt takana. Nyt on aika etsiä uusia haasteita ja katsoa eteenpäin kohti toisia reittejä.
Kerron pikaiset kuulumiset kuitenkin, jos täällä vielä joku käy lukemassa.
Pikku Oo siis kävi kontrolliverikokeissa pienuutensa suhteen. Ensi maanantaina on lääkäri jonka kanssa katsotaan verikokeiden tulokset. Hänestä tutkitaan mm. kilpirauhasarvoja ja keliakian vasta-aineita tms. Toivon totisesti, että hänellä ei ole keliakiaa... Pikku Oo siis kasvaa kyllä mutta hyvin hitaasti. Tietääkseni vielä ei ole edes 80cm rikki vaikka 2-v syntymäpäivä kolkuttelee ovella... ainakin pääsee halvalla kun ei tarvii uusia vaatteita ostaa.
Isosisko taas kasvaa ja voi hyvin. Kenkkuilee kuten viisivuotias vain osaa. Leikkii mielikuvituskaverinsa kanssa ja piirtelee ja opettelee kirjoittamaan... on fiksu ja kiltti ja herkkä.
Lapset lähtee tutustumaan päiväkotiin elokuussa. Minulla ei vieläkään ole töitä ja hitto että on hiljaista työrintamalla.... ei sitten mitään mitä vois hakea. Hohhoijaa. No, ehkä tässä syksyn aikana vähän vilkastuu ja löytyis joku paikka mullekin jostain.
No, joka tapauksessa päiväkotiin mennään tutustumaan ja lapset aloittaa siellä. Itse koitan saada mahdollisimman pian töitä. Haikeaa on. Niin hirveän haikeaa. Tämä on mun viimeinen kotiäitikuukausi siten että lapset ovat kotona! Tuntuu jotenkin jännälle mut samalla surulliselle. Tässäkö ne mun vuodet kotona sitten oli? Nautinko mä niistä nyt tarpeeks? Mitä jos mä en halua lopettaa mut on pakko.... yyh.
Toisaalta ajatus uusista haasteista ja oman itsensä haltuunottamisesta tuntuu kivalta. Oma työ, oma aika, itsensä kehittäminen... ei sekään huono juttu oo. Kunhan vaan löytyis se oikea paikka mulle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
maanantai 14. heinäkuuta 2014
maanantai 20. tammikuuta 2014
Lievä ahdistus
Syksyyn mennessä pitäis olla jotain selvillä. Mitä mä haluan tehdä isona? Tai siis seuraavaksi? Ja onko se mitä mä haluan tehdä mitenkään päin järkevää tai mahdollista? Pitääkö mun lopettaa haluaminen ja haahuilu ja ottaa vastuu elämästäni menemällä vaan johonkin töihin. Tekemään jotain mitä en halua. Äh.
Aina on tullut vastaan jotain. Vielä en ole ihan tyjän päälle jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Aina jotain on tullut eteen. Voinko mä luottaa siihen että niin käy nytkin? Voisko joku ennustaja kertoa mulle mitä mun tulevaisuus pitää sisällään niin ei tarttis ahdistua siitä?!
Mut masentavaa on lukea työkkärin nettisivuja kun siellä ei mitään haettavaa mulle oo. Huoh. Kai mä sitten juon kahvia ja luen vanhoja kodin kuvalehtiä kun ei musta näemmä muuhunkaan ole. Pah.
Aina on tullut vastaan jotain. Vielä en ole ihan tyjän päälle jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Aina jotain on tullut eteen. Voinko mä luottaa siihen että niin käy nytkin? Voisko joku ennustaja kertoa mulle mitä mun tulevaisuus pitää sisällään niin ei tarttis ahdistua siitä?!
Mut masentavaa on lukea työkkärin nettisivuja kun siellä ei mitään haettavaa mulle oo. Huoh. Kai mä sitten juon kahvia ja luen vanhoja kodin kuvalehtiä kun ei musta näemmä muuhunkaan ole. Pah.
lauantai 11. tammikuuta 2014
Uuden vuoden alussa
Mitä tämä vuosi tuo tullessaan? Työpaikan minulle, kaiketi. Tai oikeastaan pakosti. Mutta onko pakko poistua tästä kotikolosta todelliseen maailmaan? Entä jos en tahdo?
Päiväkoti, kiireiset aamut, työmatkat, vanhempia ikävöivät lapset, lapsia ikävöivä äiti, liian lyhyet illat kun lasten kanssa ei ehdi tehdä mitään.... kiire, väsymys. Miksi työelämään siirtyminen tuo mulle negatiivisia mielikuvia ensin? Toki ajatus lounaasta kaupungilla ja siitä ,että saisi tehdä jotain missä olisi hyvä, kutkuttelee mieltä kun tuolla hiekkalaatikon reunalla ei paljon itseä kehitetä...
Mutta työelämään ois pakko palata. Vaikka kun tuo pikkuinen apinamarakatti kiipeää syliin ja kietoo kätensä kaulan ympärille, tulee sellainen olo, että haluaisin sen hetken jatkuvan ikuisesti. Että se mun pieni poika olis vaan aina siinä sylissä pienenä ja suloisena. huoh.
Ja onko tämä niiden kahden menetetyn lapsen syytä, että en tunne perheen olevan vielä lukumäärältään valmis? Tuleeko mun perheestä AINA puuttumaan joku? Nimittäin tuttavapiirissä on taas tullut raskausuutisia ja tämä naisena olemisen kirous- kun kuulee että joku odottaa vauvaa niin tulee heti sellainen olo että minäkin haluan. Raskauden ja vauvan. Vielä kerran haluan. Ne ensimmäiset hetket sairaalassa. sen pienen kippuravarpaan kainaloon.... Ja kuinka hullua olis kuvitella, että meille muka vielä suotaisiin terve lapsi? Oisko mulla muka lupa pyytää sellaista enää? Mut aina välillä iskee se vauvakuume. Etenkin kun joku tuttava raskautuu!
No, sydän sanoo toista ja järki toista. Pitää vaan muistuttaa itselleen että mistä siinä meidän kohdalla on oikeasti kyse. Ja pitää muistuttaa myös itseään niistä unettomista öistä ja siitä väsymyksestä.... raskausajan kivuista ja säryistä. synnytyksestä. Ehkä shokkiterapia auttais...
Nyt olis oikeasti mun aika siirtyä työelämään. Mutta mihin? Ei mitään hajua...Suunta on hukassa eikä mitään ole tiedossa. En tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä ja mitä voisin tehdä. Toivon saavani apuja eräältä life coachilta asian selkeyttämiseen. Ehkä se tänä vuonna löytyy, se seuraava mikä haluan olla isona.
Tämä blogin tulevaisuus myös on hämärä. Mitähän tälle tekis?
Päiväkoti, kiireiset aamut, työmatkat, vanhempia ikävöivät lapset, lapsia ikävöivä äiti, liian lyhyet illat kun lasten kanssa ei ehdi tehdä mitään.... kiire, väsymys. Miksi työelämään siirtyminen tuo mulle negatiivisia mielikuvia ensin? Toki ajatus lounaasta kaupungilla ja siitä ,että saisi tehdä jotain missä olisi hyvä, kutkuttelee mieltä kun tuolla hiekkalaatikon reunalla ei paljon itseä kehitetä...
Mutta työelämään ois pakko palata. Vaikka kun tuo pikkuinen apinamarakatti kiipeää syliin ja kietoo kätensä kaulan ympärille, tulee sellainen olo, että haluaisin sen hetken jatkuvan ikuisesti. Että se mun pieni poika olis vaan aina siinä sylissä pienenä ja suloisena. huoh.
Ja onko tämä niiden kahden menetetyn lapsen syytä, että en tunne perheen olevan vielä lukumäärältään valmis? Tuleeko mun perheestä AINA puuttumaan joku? Nimittäin tuttavapiirissä on taas tullut raskausuutisia ja tämä naisena olemisen kirous- kun kuulee että joku odottaa vauvaa niin tulee heti sellainen olo että minäkin haluan. Raskauden ja vauvan. Vielä kerran haluan. Ne ensimmäiset hetket sairaalassa. sen pienen kippuravarpaan kainaloon.... Ja kuinka hullua olis kuvitella, että meille muka vielä suotaisiin terve lapsi? Oisko mulla muka lupa pyytää sellaista enää? Mut aina välillä iskee se vauvakuume. Etenkin kun joku tuttava raskautuu!
No, sydän sanoo toista ja järki toista. Pitää vaan muistuttaa itselleen että mistä siinä meidän kohdalla on oikeasti kyse. Ja pitää muistuttaa myös itseään niistä unettomista öistä ja siitä väsymyksestä.... raskausajan kivuista ja säryistä. synnytyksestä. Ehkä shokkiterapia auttais...
Nyt olis oikeasti mun aika siirtyä työelämään. Mutta mihin? Ei mitään hajua...Suunta on hukassa eikä mitään ole tiedossa. En tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä ja mitä voisin tehdä. Toivon saavani apuja eräältä life coachilta asian selkeyttämiseen. Ehkä se tänä vuonna löytyy, se seuraava mikä haluan olla isona.
Tämä blogin tulevaisuus myös on hämärä. Mitähän tälle tekis?
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
suunta hakusessa
Jotenkin mä luulin, että tässä äitiysloman ja hoitovapaan aikana mulle selviäis kuin salama kirkkaalta kirkkaalta taivaalta se, mitä haluan tehdä isona. Ei selvinnyt ei. Nyt tässä ollaan kolmekymppisenä ja pitäis olla vissiinkin aikuinen. Ja se, että mä vielä kolmekymppisenäkään en tiedä mitä haluan tehdä, on vähän ahdistavaa. Tai kun periaatteessa mä tiedän mitä haluan tehdä, mutta sen saavuttaminen näillä leveysasteilla on hyvin haastavaa. Suorastaan mahdotonta. Olen pohdiskellut yrittäjäksi ryhtymistä mutta kaikki yrittäjät joita tunnen, kiroavat sen homman ihan suoraan. Sitä ois sitten aina töissä. Mutta jos mä löytäisin sopivan porukan, jonka kanssa yhdessä vois perustaa yrityksen. Yksin en uskaltaisi.
Mutta nyt mulle on tullut mieleen, että mitäs sitten kun lapset menee kouluun? Iltapäivät, kesälomat, syyslomat... kuka niiden lasten kanssa on? Joutuuko sitä aina pitämään lomansa miehen kanssa eri aikaan, että lapset eivät joudu viettämään päiviään yksin?! Oisko mahdollista löytää sellainen työ, mitä voisin tehdä kotona? Voisin ottaa lapset vastaan kun he tulevat koulusta, voitaisiin viettää kesälomia yhdessä koko perhe... mutta mikä sellainen työ olisi? Kirjoitustyö? Ehkä ei minun lahjoillani. Rakennekynsien/ ripsien/ hiusten kanssa mua ei uskalla kukaan päästää tekemisiin koska minä olen luonteeltani niin suurpiirteinen etten ikinä kykenisi niin pikkutarkkaan käsityöhön. Vai pitäisikö sitä kouluttautua ihan uuteen ammattiin? Mikä se olisi? Huoh. Ja se pitäisi myös olla sellainen, mistä itse pidän. Minkä tekemisestä saisin mielihyvää ja mikä toisi perheeseen myös jonkun verran rahaa.
Voi kun voittaisin lotossa paljon rahaa. Sitten voisin perustaa haluamani yrityksen ja voisin palkata tyyppejä töihin, jotta voisi itsekin pitää vapaata. Koska se mua eniten pelottaa ajatuksessa yrittäjäksi ryhtymisessä - se että sitä olisi koko ajan töissä.
No, tässä olisi vielä päiviä jäljellä pohtia tulevia uria. Mihin ne mut oikein vie?
Mutta nyt mulle on tullut mieleen, että mitäs sitten kun lapset menee kouluun? Iltapäivät, kesälomat, syyslomat... kuka niiden lasten kanssa on? Joutuuko sitä aina pitämään lomansa miehen kanssa eri aikaan, että lapset eivät joudu viettämään päiviään yksin?! Oisko mahdollista löytää sellainen työ, mitä voisin tehdä kotona? Voisin ottaa lapset vastaan kun he tulevat koulusta, voitaisiin viettää kesälomia yhdessä koko perhe... mutta mikä sellainen työ olisi? Kirjoitustyö? Ehkä ei minun lahjoillani. Rakennekynsien/ ripsien/ hiusten kanssa mua ei uskalla kukaan päästää tekemisiin koska minä olen luonteeltani niin suurpiirteinen etten ikinä kykenisi niin pikkutarkkaan käsityöhön. Vai pitäisikö sitä kouluttautua ihan uuteen ammattiin? Mikä se olisi? Huoh. Ja se pitäisi myös olla sellainen, mistä itse pidän. Minkä tekemisestä saisin mielihyvää ja mikä toisi perheeseen myös jonkun verran rahaa.
Voi kun voittaisin lotossa paljon rahaa. Sitten voisin perustaa haluamani yrityksen ja voisin palkata tyyppejä töihin, jotta voisi itsekin pitää vapaata. Koska se mua eniten pelottaa ajatuksessa yrittäjäksi ryhtymisessä - se että sitä olisi koko ajan töissä.
No, tässä olisi vielä päiviä jäljellä pohtia tulevia uria. Mihin ne mut oikein vie?
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Yksivuotias pieni!
Yksivuotias pieni O on ihan hulvaton tapaus. Juoksee pitkin kämppää käkättäen ja tehden milloin mitäkin kolttosia! Roikkuu telkkarissa tai hakkaa sitä leluvasaralla, kiskoo siskoaan tukasta, rynkyttää patteria aamuseitsemältä, kolistaa tuolia hirveellä raivolla, roikkuu uuninluukussa.... vie tavaroita siskonsa kädestä... :D Aikamoinen poika! Huhhuh!
Mutta se on myös kova poika halaamaan kaikkia perheenjäseniä. Aaaaiiii.... se sanoo ja halaa siskoaan. Se jos mikä on hellyyttävää! Pikku Oon tämänhetken lempileikkeihin kuuluu piilosleikki, se menee nurkan taakse piiloon ja sieltä vaivihkaa kurkkaa ja siitä repeää iloinen hekotus. Mun rakas ihana poika! Se myös soittaa nokkahuilua (heh) ja rumpuja ja pianoa, ajaa päristää leikkiautoilla ja leikkii dublolegoilla.
Yksivuotias Pikku Oo rakastaa lukemista. Luukkukirjat on parhaimpia mutta ihme kyllä, se jaksaa myös kuunnella ja katsoa vähän pidempääkin kirjaa. Pelkät vauvojen kuvakirjat alkaa olemaan jo liian nähtyjä! Meillä luetaan monen monta kirjaa joka päivä! Oo katsoo myös telkkaria. Jep. Bad mommy.... :D Katsotaan sellaisia ohjelmia kuin Ruohonjuuritasolla. Kesto viisi minuuttia eli juuri sopivasti tuollaiselle tapille. Ihan innoissaan katselee kun ötökät seikkailee. :)
Oo osaa sanoa muutamia sanoja. Se sanoo äiti, isi, tekka-i, tökkää (ötökkä), ukee (lukee)... ja kun näkee kissan niin se alkaa vinkumaan hirveän kovaäänisesti! Se on ihan kissafani meidän Oo. Muitakin sanoja se toistelee ja niitä tulee mutta ei koskaan pyytäessä.
Se käy illalla nukkumaan kahdeksalta ja herää aamulla puoli kuusi. Tai jossain vaiheessa viiden ja kuuden välillä. Huoh. Ei auta, kunhan päästään yksiin päikkäreihin niin ehkä se siitä sitten... Mut ihan hirveen aikaisin! Sit me annetaan sen ottaa tunnin unet aamulla kasin-ysin aikaan ja toisille pidemmille unille se menee siinä klo 13 kieppeillä. Ne kestää pari tuntia.
Viikko sitten Oo alkoi toistuvasti kieltäytymään lusikalla syötetystä purkkisapuskasta niin päätin että jassoo. Sitten syödään samaa ruokaa. Nyt se vetelee muusia ja kanaa ja kalapuikkoja tuosta noin vaan. Mun iso poika! Ihan yhtäkkiä siitä on tullut tuollainen pieni poika joka ei ole enää ollenkaan vauva. Kävelemään oppiminen oli ensimmäinen mikä sai aikaan sen muutoksen. :) Kun maailma avartuu muuttuu lapsen luonnekin ihan kokonaan.
Mutta se on niin vekkuli pieni poika! Tulisieluinen mutta helposti leppyvä, ihan kuin siskonsa. Käy nukkumaan itse omaan sänkyynsä, siskon kanssa samaan huoneeseen. Illalla se tarvitsee vaan kipata sinne. Joskus pari kertaa. ;) Yöt se alkoi nukkumaan kokonaan kun se lähti kävelemään. Joko se liikkumattomuus vaivasti sitä yölläkin tai sitten se vaan nyt kuluttaa energiaa melko paljon enemmän niin sen on pakko nukkua yöt. :) No kai nyt energiaa kuluu: aamu kuudesta kun se herää se kävelee ja juoksee KOKO ajan siihen asti kunnes se laitetaan nukkumaan. Malttaa leikkiä lelulla ehkä minuutin kunnes se taas kapuaa pystyyn ja lähtee kipittelemään johonkin.
Ihana, pieni pellavapäinen poika. Suloinen. Halaa niin että äidin sydän tikahtuu rakkaudesta. Itkee niin lohduttomasti että äidin sydän käpertyy kasaan. Ja hymyilee niin että äiti on valmis vaikka siirtämään vuoria sen saadakseen näkyviin. Ja nauraa niin että se saa onnen kyyneleet äidin silmiin. Meidän rakas pieni, kikattava, käkättävä, jekutteleva poika!!!!
ONNEA PIKKU O 1 vuotta!!!
Rakas murunen!
Sinä tulit ensikertaa syliini
Mutta se on myös kova poika halaamaan kaikkia perheenjäseniä. Aaaaiiii.... se sanoo ja halaa siskoaan. Se jos mikä on hellyyttävää! Pikku Oon tämänhetken lempileikkeihin kuuluu piilosleikki, se menee nurkan taakse piiloon ja sieltä vaivihkaa kurkkaa ja siitä repeää iloinen hekotus. Mun rakas ihana poika! Se myös soittaa nokkahuilua (heh) ja rumpuja ja pianoa, ajaa päristää leikkiautoilla ja leikkii dublolegoilla.
Yksivuotias Pikku Oo rakastaa lukemista. Luukkukirjat on parhaimpia mutta ihme kyllä, se jaksaa myös kuunnella ja katsoa vähän pidempääkin kirjaa. Pelkät vauvojen kuvakirjat alkaa olemaan jo liian nähtyjä! Meillä luetaan monen monta kirjaa joka päivä! Oo katsoo myös telkkaria. Jep. Bad mommy.... :D Katsotaan sellaisia ohjelmia kuin Ruohonjuuritasolla. Kesto viisi minuuttia eli juuri sopivasti tuollaiselle tapille. Ihan innoissaan katselee kun ötökät seikkailee. :)
Oo osaa sanoa muutamia sanoja. Se sanoo äiti, isi, tekka-i, tökkää (ötökkä), ukee (lukee)... ja kun näkee kissan niin se alkaa vinkumaan hirveän kovaäänisesti! Se on ihan kissafani meidän Oo. Muitakin sanoja se toistelee ja niitä tulee mutta ei koskaan pyytäessä.
Se käy illalla nukkumaan kahdeksalta ja herää aamulla puoli kuusi. Tai jossain vaiheessa viiden ja kuuden välillä. Huoh. Ei auta, kunhan päästään yksiin päikkäreihin niin ehkä se siitä sitten... Mut ihan hirveen aikaisin! Sit me annetaan sen ottaa tunnin unet aamulla kasin-ysin aikaan ja toisille pidemmille unille se menee siinä klo 13 kieppeillä. Ne kestää pari tuntia.
Viikko sitten Oo alkoi toistuvasti kieltäytymään lusikalla syötetystä purkkisapuskasta niin päätin että jassoo. Sitten syödään samaa ruokaa. Nyt se vetelee muusia ja kanaa ja kalapuikkoja tuosta noin vaan. Mun iso poika! Ihan yhtäkkiä siitä on tullut tuollainen pieni poika joka ei ole enää ollenkaan vauva. Kävelemään oppiminen oli ensimmäinen mikä sai aikaan sen muutoksen. :) Kun maailma avartuu muuttuu lapsen luonnekin ihan kokonaan.
Mutta se on niin vekkuli pieni poika! Tulisieluinen mutta helposti leppyvä, ihan kuin siskonsa. Käy nukkumaan itse omaan sänkyynsä, siskon kanssa samaan huoneeseen. Illalla se tarvitsee vaan kipata sinne. Joskus pari kertaa. ;) Yöt se alkoi nukkumaan kokonaan kun se lähti kävelemään. Joko se liikkumattomuus vaivasti sitä yölläkin tai sitten se vaan nyt kuluttaa energiaa melko paljon enemmän niin sen on pakko nukkua yöt. :) No kai nyt energiaa kuluu: aamu kuudesta kun se herää se kävelee ja juoksee KOKO ajan siihen asti kunnes se laitetaan nukkumaan. Malttaa leikkiä lelulla ehkä minuutin kunnes se taas kapuaa pystyyn ja lähtee kipittelemään johonkin.
Ihana, pieni pellavapäinen poika. Suloinen. Halaa niin että äidin sydän tikahtuu rakkaudesta. Itkee niin lohduttomasti että äidin sydän käpertyy kasaan. Ja hymyilee niin että äiti on valmis vaikka siirtämään vuoria sen saadakseen näkyviin. Ja nauraa niin että se saa onnen kyyneleet äidin silmiin. Meidän rakas pieni, kikattava, käkättävä, jekutteleva poika!!!!
ONNEA PIKKU O 1 vuotta!!!
Rakas murunen!
Sinä tulit ensikertaa syliini
torstai 13. kesäkuuta 2013
kolmekymmentä
Joskus on todella vaikeaa tajuta sitä seikkaa, että olen kolmekymmentä ( no ihan parin päivän päästä lauantaina), naimisissa ja kahden lapsen äiti. Missä välissä musta on tullut aikuinen? Mulla on ollut hyvä nuoruus, olen kyllä pitänyt hauskaa ja elänyt nuoruuttani onnellisena. Mutta jotenkin haikeaa luopumista tämä on. Nyt sitä tajuaa jo sen, että tässä elämä on. Tällaiseksi se on nyt muodostunut. Ihana aviomies, kaksi suloista ja ihanaa lasta. Ammattikin löytyy vaikka tällä hetkellä olen työkkärin asiakas.... mutta mielelläni olenkin vielä vähän aikaa kun pikku O on niin pieni. :)
Mutta kolmekymmentä. Kolme kymmentä. Aika menee niin nopeasti! Lapsuus, nuoruus, opiskeluvuodet.... humps vaan! Kolmekymmenvuotiaana koen olevani kuitenkin melko sinut itseni kanssa. Tunnistan jo itsestäni vahvuudet ja heikkoudet, ymmärrän luonteeni pikku koukkuja jo melko hyvin. Mutta silti - lasten kanssa eläessä löydän itsestäni uusia puolia joka päivä! Ja mitä ammatilliseen puoleen tulee, siinähän olen vasta alussa. Hassua, joskus teininä kuvittelin, että kolmekymppisenä olisin jo uraputkessa pitkällä. Mutta tässä sitä vielä ollaan, vähän vielä mietinnässä että mitähän mun sitten seuraavaksi pitäisikään tehdä...
Kolmekymppisen keho. Aijai. Imetysten myötä lupsahtaneet tissit. No, nuoruuden pyöreys on niistä mennyttä. Onneksi on push-uppeja. ;) Löllö vatsanahka, useamman raskauden venyttämä. Jospa se siitä vielä kiinteytyisi joskus... Ryppyjä en ole vielä kasvoista löytänyt, mitä nyt nauraessa muutama viiva näkyy enemmän silmien ympärillä. ;D Eniten mä huomaan iän mun käsistäni. Hassua. Kädet alkaa näyttämään aikuisen naisen käsiltä, ne ei enää ole sellaiset nuoruudenpehmeät ja -sileät. Kai näitä on liotettu lasten pyllypesuissa, siivousaineiden ja rättien kanssa, pyyhitty lasten neniä, rasvailtu atooppista ihoa, silitelty tukkaa, nosteltu syliin.... onhan ne jo tehneet kaikenlaista. Selkävaivat mulla on olleet seurana jo nelisen vuotta, tais isosiskon raskausaikana tulla ekan kerran ja siitä ne on vähän jääneet. Kurjaa. Nyt olen käynyt pilateksessa ja se tuntuu vähän auttavan. Uskon kyllä vakaasti, että kun saan lihakset kuosiin helpottaa sekin vaiva. :) Muuten kehoni on vielä ketterä ja saa luvan sellaisena pysyäkkin! En aio sen löpsähtää iän myötä vaan aion pitää sen vetreänä ja ketteränä niin pitkään kuin mahdollista. Hyvä mittari on kuperkeikat, päälläseisonta, kärrynpyörä... niin kauan kuin ne onnistuu ollaan hyvillä vesillä!
Muuten olen kehooni melko tyytyväinen. Painoa on pudonnut vuoden alusta sen viisi kiloa, ja ihan pelkän ruokavaliomuutoksen myötä. Jätin leivään, pastan, riisin ja perunan minimiin sekä tietenkin herkut. Aamu alkaa vihersmoothiella ja illalla syön rahkaa mehukeitolla. Toki olen käynyt kuntosalilla ja pilateksessa, mutta ne on olleet enemmän sitä kiinteytyspuolta kuin rasvanpolttoa. Mutta kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä on todettava tietyt realiteetit - se nuoruuden uuma ei enää samanlaisena palaa, eivätkä muutkaan muodot. Ne on nyt uudenlaiset - äitiyden muokkaamat muodot. Tyttärelläni on tapana painaa poskensa käsivarteeni ja sanoa että ihanan pehmeä äiti. :D Äiti ei ihan ota sitä kuitenkaan kehuna... vois ne käsivarret vähän timmimmät olla! Heh. Vaikka se kertookin paljon siitä mitä lapsi kokee äitiä koskettaessaan ja halatessaan, mikä lapselle on tärkeää - Äidin pehmeä syli. Onneksi en ole ihan luuta ja nahkaa niin on se pehmeä syli tarjolla. ;)
Mutta paljon on tämä keho joutunut kokemaan viimeisten vuosien aikana. Raskauksia, synnytyksiä, yksi leikkauskin (sectio), sairauden puhkeaminen (CU)... että siihen nähden kyllä hyvin menee. :) Ja tietenkin kehoa rasittaa univelka. Annankin itselleni hyvän syntymäpäivälahjan - menen vanhempieni tyhjillään olevaan kämppään (isilläkin on syttärit 60v, ja ne karkasi lomalle viikoksi), juon viiniä, katson telkkaria ja NUKUN KOKO YÖN yksin ilman että kukaan herättää. Olenhan viimeksi nukkunut yli 5h joskus vuosi sitten.
Ei tässä vielä haudassa siis olla, vaikka kolmekymmentä kuulostaakin todella vanhalta. jotenkin aikuiselta. Ei musta tunnu kolmekymppiseltä! Kai mä mielessäni oon aina kaksytviis. :D
tiistai 12. maaliskuuta 2013
seitsemänkuisen kitinät
Jepulis. Pikku O on jo 7 kk! IStua tapittaa ilman tukea itsekseen lelukopan ääressä ja tutkii tavaroita. Ottaa lelun käteensä ja sitten kääntelee kättä ja heiluttelee sitä ja tuijottaa lelua. Jos siitä lähtee kilinää tai muuta kivaa ääntä niin sitten sitä pitää heiluttaa tosi kovaa ja hymyillä riemastuneesti sille äänelle. Sitten se lelu vintataan menemään ja kaivetaan uusi tilalle.
Pikku O haluaisi kävellä. Kun joku viitsii nostaa hänet kävelyasentoon ja seisomaan kasvoille puhkeaa niin suloisen riemastunut hymy että siinä sulaa kuka vain! Ja huvittavaa on kun tuo pikku tappi ottaa ihan oikeita kävelyaskeleita tuettaessa. Höntti.
Koitin selittää pikku Oolle että kuules muru, hienosti menee kävelykin mutta ensin pitäis opetella vähän muita juttuja. Esimerkiksi vaikka konttaamaan. Ryömimään tuo lapsi ei lähde koskaan, se on varma se. Masullaan ei ole hetkeäkään! Kai sitä ois pitänyt vähän enemmän sietää sitä itkua jos se olis tottunut siihen masullaan olemiseen paremmin? No jaa, ken tietää. Ehkä se refluksi tekee sen että ei halua siellä olla. No ei se mitään, pääsee sitä muutenkin liikkeelle.
Pikku O kränää. Istuu lattialla ja komentaa kovaan ääneen. Voi kuvitella mitä se sanoo: "tule äiti tänne! haluan mennä tuonne missä on johto! äiti! äääää! haluan NYT!" Kova olisi halu liikkua mutta ihan vielä ei taidot riitä.
Pikku Oo varmasti lähtee liikkeelle samoin kuin siskonsa aikoinaan, eli istuma-asennosta sitten konttimaan. Nyt jo Oo menee pitkälle eteen kun tavoittelee lelua! Siitä se lähtee kun se alkaa varaamaan painoa enemmän sinne käsille ja joku kerta se ottaa käsillä koko painon vastaan. Siitä se sitten toivottavasti pikkuhiljaa...
Mutta nyt. Suu on turvoksissa. Ja sinne kutittaa ja sattuu. Hampaat tekee kovasti tuloaan mutta vieläkään niitä ei näy! Oolla tuli myös yhtäkkinen ripuli viime keskiviikkona. Se on jatkunut enemmän tai vähemmän näihin päiviin saakka, vatsan toiminta on jotenkin tosi outoa nyt.
Ja koska atopiakaan ei vielä ole helpottanut niin päätettiin VIELÄ KERRAN kokeilla maidotonta diettiä. Ostin apteekista soijamaitokorviketta ja onneksi Oo juo sitä ihan mielellään. Katsotaan onko siitä mitään apua levottomiin öihin ja kutisevaan ihoon tai mihinvaan.
Hiukan rankka vaihe menossa kun Oota saa kantaa ja viihdyttää KOKO AJAN kun se ei viihdy yhtään itsekseen. Huoh. No kylsetästä. :)
Pikku O haluaisi kävellä. Kun joku viitsii nostaa hänet kävelyasentoon ja seisomaan kasvoille puhkeaa niin suloisen riemastunut hymy että siinä sulaa kuka vain! Ja huvittavaa on kun tuo pikku tappi ottaa ihan oikeita kävelyaskeleita tuettaessa. Höntti.
Koitin selittää pikku Oolle että kuules muru, hienosti menee kävelykin mutta ensin pitäis opetella vähän muita juttuja. Esimerkiksi vaikka konttaamaan. Ryömimään tuo lapsi ei lähde koskaan, se on varma se. Masullaan ei ole hetkeäkään! Kai sitä ois pitänyt vähän enemmän sietää sitä itkua jos se olis tottunut siihen masullaan olemiseen paremmin? No jaa, ken tietää. Ehkä se refluksi tekee sen että ei halua siellä olla. No ei se mitään, pääsee sitä muutenkin liikkeelle.
Pikku O kränää. Istuu lattialla ja komentaa kovaan ääneen. Voi kuvitella mitä se sanoo: "tule äiti tänne! haluan mennä tuonne missä on johto! äiti! äääää! haluan NYT!" Kova olisi halu liikkua mutta ihan vielä ei taidot riitä.
Pikku Oo varmasti lähtee liikkeelle samoin kuin siskonsa aikoinaan, eli istuma-asennosta sitten konttimaan. Nyt jo Oo menee pitkälle eteen kun tavoittelee lelua! Siitä se lähtee kun se alkaa varaamaan painoa enemmän sinne käsille ja joku kerta se ottaa käsillä koko painon vastaan. Siitä se sitten toivottavasti pikkuhiljaa...
Mutta nyt. Suu on turvoksissa. Ja sinne kutittaa ja sattuu. Hampaat tekee kovasti tuloaan mutta vieläkään niitä ei näy! Oolla tuli myös yhtäkkinen ripuli viime keskiviikkona. Se on jatkunut enemmän tai vähemmän näihin päiviin saakka, vatsan toiminta on jotenkin tosi outoa nyt.
Ja koska atopiakaan ei vielä ole helpottanut niin päätettiin VIELÄ KERRAN kokeilla maidotonta diettiä. Ostin apteekista soijamaitokorviketta ja onneksi Oo juo sitä ihan mielellään. Katsotaan onko siitä mitään apua levottomiin öihin ja kutisevaan ihoon tai mihinvaan.
Hiukan rankka vaihe menossa kun Oota saa kantaa ja viihdyttää KOKO AJAN kun se ei viihdy yhtään itsekseen. Huoh. No kylsetästä. :)
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Aikainen mato vai mitensenytmeni
Meidän pikku oo herää joka aamu viiden aikaan. VIIDELTÄ! Voi kiesus!!!! Koitetiin laittaa sitä myöhemmin nukkumaan, ei auta. Pah pah pah. Tämän takia meidän päivän rytmitkin on vielä ihan sekaisin kun ei oikein tiedä että mihin aikaan pitäis nukkua ja milloin syödä ja milloin leikkiä ja tuleeko sillä nyt tarpeeksi unta ja ja ja .
No, meidän päivärytmi menee nyt näin:
klo 5-6 herätys
klo 7 aamupalaa jos maistuu (puuro maitoon tehtynä/jugurtti + maito)
klo 8-9 unille, kesto 1,5-2h
klo 10-11 lounas (sosetta ja tilppa maitoa sen kanssa)
klo 12 unille, kesto 1,5-2h
klo 14 välipalaa (maitoa 150ml ja jotain sormiruokaa ehkä tai jugurttia)
klo 16-16.30 ruoka (sosetta ja tilkkanen maitoa)
klo 17.00 unille, kesto 30-60 min
klo 19 iltapuuro
klo 20 iltamaito (150ml) ja sänkyyn.
klo 20.30 Pikku O nukkuu
Mua ärsyttää noi viimeiset iltatorkut! OIS KIVAA jos pikku O suvaitsis herätä vähän myöhemmin niin päivä vois mennä kaksilla unilla. Et ekat ois jotenkin klo 9.30-11, ja sit tokat joskus 14-16. Sit se varmaan jaksais koko illan. Vois vaikuttaa positiivisesti myös yöuniin.
Mut mä luulen että vasta unikoulu ratkaisee tän ongelman. Ja sitä ei voi pitää vielä kun 9.3. O on menossa yökylään vanhempien lähtiessä humputtelemaan enkä halua viedä mummille hoitoon vauvaa jonka unikoulu saattaa olla ihan vaiheessa! Kun sen maitopullolla saa yleensä melkein aina nukkumaan niin sillä mennään vielä. O syö kaksi kertaa yöllä, klo 00 kieppeillä ja klo 3 kieppeillä. Tai klo 2 ja klo 5. Tai klo 1 ja klo 4.
Huoh. Et ei mulla muuta. Pikkasen vaan väsyttää.
Mitähän ammattiauttajat sanois tähän mun univajeeseen...
http://www.iltalehti.fi/terveys/2013022616719783_tr.shtmlhttp://www.iltalehti.fi/terveys/2013022616719783_tr.shtml
No, meidän päivärytmi menee nyt näin:
klo 5-6 herätys
klo 7 aamupalaa jos maistuu (puuro maitoon tehtynä/jugurtti + maito)
klo 8-9 unille, kesto 1,5-2h
klo 10-11 lounas (sosetta ja tilppa maitoa sen kanssa)
klo 12 unille, kesto 1,5-2h
klo 14 välipalaa (maitoa 150ml ja jotain sormiruokaa ehkä tai jugurttia)
klo 16-16.30 ruoka (sosetta ja tilkkanen maitoa)
klo 17.00 unille, kesto 30-60 min
klo 19 iltapuuro
klo 20 iltamaito (150ml) ja sänkyyn.
klo 20.30 Pikku O nukkuu
Mua ärsyttää noi viimeiset iltatorkut! OIS KIVAA jos pikku O suvaitsis herätä vähän myöhemmin niin päivä vois mennä kaksilla unilla. Et ekat ois jotenkin klo 9.30-11, ja sit tokat joskus 14-16. Sit se varmaan jaksais koko illan. Vois vaikuttaa positiivisesti myös yöuniin.
Mut mä luulen että vasta unikoulu ratkaisee tän ongelman. Ja sitä ei voi pitää vielä kun 9.3. O on menossa yökylään vanhempien lähtiessä humputtelemaan enkä halua viedä mummille hoitoon vauvaa jonka unikoulu saattaa olla ihan vaiheessa! Kun sen maitopullolla saa yleensä melkein aina nukkumaan niin sillä mennään vielä. O syö kaksi kertaa yöllä, klo 00 kieppeillä ja klo 3 kieppeillä. Tai klo 2 ja klo 5. Tai klo 1 ja klo 4.
Huoh. Et ei mulla muuta. Pikkasen vaan väsyttää.
Mitähän ammattiauttajat sanois tähän mun univajeeseen...
http://www.iltalehti.fi/terveys/2013022616719783_tr.shtmlhttp://www.iltalehti.fi/terveys/2013022616719783_tr.shtml
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
rimpsrempsan palatsi
Näin asuu meidän rimpsrempsa. huoneessa on jatkuva kaaos ja se on hyvin kaukana niistä lehdissä nähdyistä "lastenhuoneista". Vai onko jonkun lapsen huone oikeasti sen näköinen mitä näissä eri sisustus- tai lapsiperheiden lehdissä esitellään? :D Musta ois IHANAA et se näyttäis fiksummalta ja siistimmältä mut meillä on vakavia säilytysongelmia. EI OO TILAA! Pitäis karsia puolet ipanan leluista pois.
Tällä hetkellä suosikkileluja on muuten pikkulegot! Niillä isosisko väkertää pitkään omassa huoneessaan. Tässä alimmassa kuvassa näette erään lastenmusiikkiyhtyeen. Arvaatteko mikä se on? :D
Tällä hetkellä suosikkileluja on muuten pikkulegot! Niillä isosisko väkertää pitkään omassa huoneessaan. Tässä alimmassa kuvassa näette erään lastenmusiikkiyhtyeen. Arvaatteko mikä se on? :D
torstai 14. helmikuuta 2013
Minulla on ystävä
Minulla on ystävä
rakastettuni.
Hänen sydämensä on myötäni,
hänen unelmansa
vartioivat minua ja rakkauttani.
Minulla on myös paljon tovereita.
He katsovat minuun ja ystävääni,
he tietävät: rakkaus synnyttää
maailman rakentajia.
Minulla on ystävä,
rakkaus,
tovereita.
Minulla on elämä;
tämä päivä
ja tulevaisuus.
- Arto Turtiainen
perjantai 8. helmikuuta 2013
Kevät, tule jo!!
Mä en oo juurikaan talvi-ihminen. Lumi on kylmää, märkää ja sitä on aina liikaa. Mä en tykkää hiihtää, luistella enkä laskea pulkkamäkeä. Lumi on aina tiellä. Auto pitää raapata ja putsata. Vaunujen työntäminen auraamattomilla teillä on kamalaa ja ärsyttää kun aura-autot jättää risteyksiin isoja lumivalleja ja vaunut saa taistella niiden yli. En pidä talvesta. Ainoa kiva asia talvessa on Joulu. Ja se kun talvi menee pois ja tulee kevät. Kevään takia mä kestän talven. Kevät on ihanaa aikaa!
Kevät tänä vuonna on myös erityisen ihana. pikku O kasvaa ja alkaa pian liikkumaan. Eilen oli pikku O:n puolivuotispäivä! Kirjoitan erikseen vielä tarkemmin meidän ihanasta puolivuotiaasta nassikasta. On se vaan suloinen ja ihana. Miten kiitollinen olenkaan molemmista lapsistani!
Erään fb kaverin status pysäytti. Pienen tytön leukemia ei talttunut hoidoilla ja nyt heillä on vaan x määrä aikaa lapsen kanssa. En voi ymmärtää maailman julmuutta. Ajatuskin siitä, että jompi kumpi pienistä rakkaistani joutuisi vaikean sairauden vuoksi sairaalahoitoon tai että jopa olisi näin kamala kohtalo on liian hirvittävä edes ajatella. Mutta mistä sitä koskaan tietää tätä maailmaa. Se voi puukottaa selkään milloin vain, kukaan ei voi ennalta tällaisia kohtaloita tietää. Nyt keskitynkin nauttimaan ihanista lapsistani. <3
Kevät tänä vuonna on myös erityisen ihana. pikku O kasvaa ja alkaa pian liikkumaan. Eilen oli pikku O:n puolivuotispäivä! Kirjoitan erikseen vielä tarkemmin meidän ihanasta puolivuotiaasta nassikasta. On se vaan suloinen ja ihana. Miten kiitollinen olenkaan molemmista lapsistani!
Erään fb kaverin status pysäytti. Pienen tytön leukemia ei talttunut hoidoilla ja nyt heillä on vaan x määrä aikaa lapsen kanssa. En voi ymmärtää maailman julmuutta. Ajatuskin siitä, että jompi kumpi pienistä rakkaistani joutuisi vaikean sairauden vuoksi sairaalahoitoon tai että jopa olisi näin kamala kohtalo on liian hirvittävä edes ajatella. Mutta mistä sitä koskaan tietää tätä maailmaa. Se voi puukottaa selkään milloin vain, kukaan ei voi ennalta tällaisia kohtaloita tietää. Nyt keskitynkin nauttimaan ihanista lapsistani. <3
torstai 31. tammikuuta 2013
Kriisistä kriisiin...
Tämä on se vuosi. Se vuosi kun täytän KOLMEKYMMENTÄ. Missä vaiheessa tähän tultiin? Nuoruus meni ohi niin että hujahti! Viimeiset kymmenen vuotta ovat vain vilisseet ohi. No, onhan mulla kyllä ollut hauskaakin. Että ei mun mitään tarvitse katua että voi kun olisin elänyt nuoruuttani siten ja täten. Eletty on. Juopoteltu on. (:D) Opiskeltu ja reissattu. Kaikkea sellaista. Elämää.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen mm:
Asunut Tampereella, Korpilahdella, Jyväskylässä, Oulussa sekä nyt täällä Päijät-Hämeessä. ( Yhteensä 9 eri osoitteessa!)
Valmistunut ammattikorkeakoulusta
Tehnyt pätkätöitä
Ollut neljä ketaa raskaana, synnyttänyt kaksi lasta
Menettänyt kaksi lasta
Oppinut suremaan
Mennyt naimisiin
Oppinut olemaan äiti
Oppinut vain olemaan (nyt mä osaan sen liiankin hyvin)
Lihonut (hmph. vielä ois 5 kiloa että oisin ennen raskautta -mitoissa!)
Hankkinut auton
Opetellut uudestaan virkkaamaan ja käyttämään ompelukonetta
Vieraantunut toisista ystävistä ja lähentynyt toisten kanssa
Hmm. Mitähän muuta.
Mä oon alkanut miettimään, että mitä mä sitten haluan tehdä kun pitää palata työelämään. Mä tykkään mun ammatista hirveesti, mutta sellaista hyvää ihannetyöpaikkaa on supervaikea löytää. Ei sellaisia ole. Ellei ala yrittäjäksi. Mä olen siis kulttuurituottaja ammatiltani. Tapahtumatuotanto, lastenkulttuuri yms. on ollut mun vahvuusalueitani. Mut häitä suunnitellessani mä huomasin, että sekin oli kivaa. Harmi kun Suomessa ei vissiin oo tarvetta wedding plannereille. Mä oisin huippuhyvä sellainen.
Haluaisin myös sen oman kodin. Mieluiten talon, mutta rivariasuntokin kävis. Samoissa hinnoissa ne kyllä liikkuu täällä päin. Mutta se hanke on riippuvainen pankista. Ja jos mulla ei ole työpaikkaa mihin palata, niin antaako mikään pankki meille lainaa. Hmph.
Ja sitten, jossain tuolla aivojen uumenissa kytee pienen pieni kipuna kolmannesta lapsesta. Hyss. Mä tiedän, että se on hurja ajatuskin meidän historialla. Voisiko sitä kohtaloa uhmata? Voisiko maailmankaikkeus suoda meille muka vielä yhden terveen lapsen? Mulla on jo kaksi ihanaa, voinko mä, kehtaisinko mä haaveilla edes enempää? No, onneksi se ei kuitenkaan ole tämän ajan murhe. Sitten joskus. Ehkä. Mies ei ehkä myöskään ole samaa mieltä.... vielä. Mut sitä sitten harkitaan tarkkaan jos joskus tulee ajankohtaiseksi. Jaksaisiko sen pelon ja paniikin jälleen? Entä jos vastassa olisikin jälleen keskeytys? Miten siitä selviäisi? Alanko mä olemaan liian vanha tällaiseen? Nojaa. Jätetään se kipuna sinne aivojen perukoille ja pysyköön nyt siellä.
Ja koska mulla on lähestyvä kolmenkympin kriisi niin mä aion selättää sen hankkimalla tatuoinnin. Hah. Siitäs saat. Mut sitäpaitsi, vaikka kolmekymmentä tulee tänä vuonna täyteen niin pääni sisällä mä oon edelleen joku 25. Saa nähdä kasvanko mä koskaan.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen mm:
Asunut Tampereella, Korpilahdella, Jyväskylässä, Oulussa sekä nyt täällä Päijät-Hämeessä. ( Yhteensä 9 eri osoitteessa!)
Valmistunut ammattikorkeakoulusta
Tehnyt pätkätöitä
Ollut neljä ketaa raskaana, synnyttänyt kaksi lasta
Menettänyt kaksi lasta
Oppinut suremaan
Mennyt naimisiin
Oppinut olemaan äiti
Oppinut vain olemaan (nyt mä osaan sen liiankin hyvin)
Lihonut (hmph. vielä ois 5 kiloa että oisin ennen raskautta -mitoissa!)
Hankkinut auton
Opetellut uudestaan virkkaamaan ja käyttämään ompelukonetta
Vieraantunut toisista ystävistä ja lähentynyt toisten kanssa
Hmm. Mitähän muuta.
Mä oon alkanut miettimään, että mitä mä sitten haluan tehdä kun pitää palata työelämään. Mä tykkään mun ammatista hirveesti, mutta sellaista hyvää ihannetyöpaikkaa on supervaikea löytää. Ei sellaisia ole. Ellei ala yrittäjäksi. Mä olen siis kulttuurituottaja ammatiltani. Tapahtumatuotanto, lastenkulttuuri yms. on ollut mun vahvuusalueitani. Mut häitä suunnitellessani mä huomasin, että sekin oli kivaa. Harmi kun Suomessa ei vissiin oo tarvetta wedding plannereille. Mä oisin huippuhyvä sellainen.
Haluaisin myös sen oman kodin. Mieluiten talon, mutta rivariasuntokin kävis. Samoissa hinnoissa ne kyllä liikkuu täällä päin. Mutta se hanke on riippuvainen pankista. Ja jos mulla ei ole työpaikkaa mihin palata, niin antaako mikään pankki meille lainaa. Hmph.
Ja sitten, jossain tuolla aivojen uumenissa kytee pienen pieni kipuna kolmannesta lapsesta. Hyss. Mä tiedän, että se on hurja ajatuskin meidän historialla. Voisiko sitä kohtaloa uhmata? Voisiko maailmankaikkeus suoda meille muka vielä yhden terveen lapsen? Mulla on jo kaksi ihanaa, voinko mä, kehtaisinko mä haaveilla edes enempää? No, onneksi se ei kuitenkaan ole tämän ajan murhe. Sitten joskus. Ehkä. Mies ei ehkä myöskään ole samaa mieltä.... vielä. Mut sitä sitten harkitaan tarkkaan jos joskus tulee ajankohtaiseksi. Jaksaisiko sen pelon ja paniikin jälleen? Entä jos vastassa olisikin jälleen keskeytys? Miten siitä selviäisi? Alanko mä olemaan liian vanha tällaiseen? Nojaa. Jätetään se kipuna sinne aivojen perukoille ja pysyköön nyt siellä.
Ja koska mulla on lähestyvä kolmenkympin kriisi niin mä aion selättää sen hankkimalla tatuoinnin. Hah. Siitäs saat. Mut sitäpaitsi, vaikka kolmekymmentä tulee tänä vuonna täyteen niin pääni sisällä mä oon edelleen joku 25. Saa nähdä kasvanko mä koskaan.
tiistai 18. syyskuuta 2012
pikapäivitys sohvan pohjalta
Maidoton dietti menossa... katsotaan mitä tulee...
Ja mulla on poskiontelontulehdus, miehellä iltavuoroviikko.
Pää räjähtää ja silleen... juhhuu.
Ja mulla on poskiontelontulehdus, miehellä iltavuoroviikko.
Pää räjähtää ja silleen... juhhuu.
lauantai 21. heinäkuuta 2012
vaikka ulisen
Mä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että mulla on hyvin eläväinen vauva masussa. Ja että mulla ylipäänsä on vauva masussa, todennäköisesti terve lapsi. Ja tiedän, että on vaikeaa kuunnella näitä loppuraskauden valituksia, varsinkin jos toivoisi itse olevansa samassa tilanteessa. Muistan sen nimittäin varsin hyvin kun ystäväni oli raskaana ja itse olin juuri menettänyt lapseni ja hän valitteli kovaan ääneen kipujaan ja olojaan. Muistan ajatelleeni että voisiko se olla hiljaa kun mähän ottaisin mielelläni ne kaikki vaivat ja krempat.... jos vain saisin sen vauvani takaisin!
Kuitenkin elämä kulkee polkujaan, eikä se loppuraskauden kipuilu ja ahdistus ole yhtään sen lievempi minullakaan, vaikka kuinka olen kokenut menetyksiä ja vaikka kuinka olen kiitollinen tästä raskaudesta. Silti siihen lantioon särkee yöllä ihan tuhottomasti, silti ahdistaa ja silti toivon että saisin tämän pian syliini.
Joten, vaikka täällä nyt valitan ja ulisenkin väsymystäni ja kipujani, tietänette että olen äärettömän onnellinen ollessani tässä tilanteessa juuri nyt. Mutta raskautta ei kutsuta sillä nimellä huvin vuoksi - tämä on joskus todella raskasta. Varsinkin nyt kun on jo yksi tiitiäinen hoivattavana ja ei voi levätä aina kun haluaa...
Mutta todella onnellinen olen kun poika on maailmassa. Noin kolmen viikon sisään... hui!!! Hui!!!!! HUI!!!! :D :D
*
Kuitenkin elämä kulkee polkujaan, eikä se loppuraskauden kipuilu ja ahdistus ole yhtään sen lievempi minullakaan, vaikka kuinka olen kokenut menetyksiä ja vaikka kuinka olen kiitollinen tästä raskaudesta. Silti siihen lantioon särkee yöllä ihan tuhottomasti, silti ahdistaa ja silti toivon että saisin tämän pian syliini.
Joten, vaikka täällä nyt valitan ja ulisenkin väsymystäni ja kipujani, tietänette että olen äärettömän onnellinen ollessani tässä tilanteessa juuri nyt. Mutta raskautta ei kutsuta sillä nimellä huvin vuoksi - tämä on joskus todella raskasta. Varsinkin nyt kun on jo yksi tiitiäinen hoivattavana ja ei voi levätä aina kun haluaa...
Mutta todella onnellinen olen kun poika on maailmassa. Noin kolmen viikon sisään... hui!!! Hui!!!!! HUI!!!! :D :D
*
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Ärsytysvitutusmasennusmaximus!!!!!!
Terveiset synnytystapa-arviosta. Siellä poika olla möllöttää pää alaspäin. Ylhäällä kuitenkin vielä, ei
kiinnittyneenä. Kaulaa jäljellä vielä 2,5 cm, kohdun ulkosuu auki, sisäsuu
kiinni ja paikat pehmeät. Niin kai näillä viikoilla sopii ollakkin.
Painoarvio tällä hetkellä (rv 35+6) 2867g, syntymäpainoksi laskettuna aikana arvioi 3800g. Eli melko samankokoinen kuin mitä esikoinen oli syntyessään.
Lääkäri sanoi, että ei näe mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.
MUTTA.
Vauvan vatsan ympärys oli muita mittoja suurempi, mikä kuulemma voi olla merkki siitä ,että mulla on sokereissa jotain vikaa. Kiva. Ja tästähän seurasi sitten käsky SOKERIRASITUKSEEN. Voi kilin kellit mä sanon. En ois halunnut mitään tällaista tähän kohtaan enää, en millään! Oisin vaan halunnut nauttia huolettomasta loppuraskaudesta, mut nyt mun pitää alkaa kyttäämään syömisiäni ja pelätä jotain saamarin raskausdiabetesta!!! Ja isoa vauvaa. :(
En halua puskea mitään yli nelikiloista ulos! En halua! Enenenenen! Mä haluan sen normaalin vähän reilu kolmekiloisen vauvan joka syntyy ennen laskettua aikaa siististi ja nätisti siten että äitiä ei pelottaisi jättiläisvauvat tai sokeriarvot tai muut!!!
Haluan sittenkin sektioon... :(
Puuuuh. Mä niin toivoin erilaista fiilistä tästä polikäynnistä. En tällaista. Kai mun raskaushormonit tekee tästä nyt maailman isoimman ongelman, mutta mua ahistaa ihan sikana!!
En halua enempää diagnooseja!!! Meidän perheessä niitä on saatu jo ihan tarpeeksi!!
Painoarvio tällä hetkellä (rv 35+6) 2867g, syntymäpainoksi laskettuna aikana arvioi 3800g. Eli melko samankokoinen kuin mitä esikoinen oli syntyessään.
Lääkäri sanoi, että ei näe mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.
MUTTA.
Vauvan vatsan ympärys oli muita mittoja suurempi, mikä kuulemma voi olla merkki siitä ,että mulla on sokereissa jotain vikaa. Kiva. Ja tästähän seurasi sitten käsky SOKERIRASITUKSEEN. Voi kilin kellit mä sanon. En ois halunnut mitään tällaista tähän kohtaan enää, en millään! Oisin vaan halunnut nauttia huolettomasta loppuraskaudesta, mut nyt mun pitää alkaa kyttäämään syömisiäni ja pelätä jotain saamarin raskausdiabetesta!!! Ja isoa vauvaa. :(
En halua puskea mitään yli nelikiloista ulos! En halua! Enenenenen! Mä haluan sen normaalin vähän reilu kolmekiloisen vauvan joka syntyy ennen laskettua aikaa siististi ja nätisti siten että äitiä ei pelottaisi jättiläisvauvat tai sokeriarvot tai muut!!!
Haluan sittenkin sektioon... :(
Puuuuh. Mä niin toivoin erilaista fiilistä tästä polikäynnistä. En tällaista. Kai mun raskaushormonit tekee tästä nyt maailman isoimman ongelman, mutta mua ahistaa ihan sikana!!
En halua enempää diagnooseja!!! Meidän perheessä niitä on saatu jo ihan tarpeeksi!!
maanantai 18. kesäkuuta 2012
32+0
Taas ne viikot poksuu. Nyt jo 32+0! Eilen iski illalla paniikki, että hitto, kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan! Ei voi olla! Alkoi jännittämään ja tuli sellainen olo että eihän täällä oo mitään valmista!
Sairaalakassi pitää pakata, vauvan vaatteet pitäis kai jotenkin inventoida ja pestä. Missähän on edellisestä äippäpakkauksesta tulleet makuupussi, peitto ja muut tarvikkeet... pitäis vissiin tuttipulloja kaivaa jostain kans ja kattoa että onko ne pullotutit missä kunnossa.
Seisomalauta pitää ostaa rattaisiin, kaukalon pehmusteet pitäis pestä, sänky hakea ja tehdä siihen reunapehmusteet... ja kinuta kaverille lainattuja lakanoita yms. takaisin.
Mistähän sitä alottais?!
Ja kun tämä raskaus on mulla jotenkin fyysisesti nyt raskasta, niin tuntuu että yhden pienen homman jaksaa tehä ja sit jo on ihan puhki. Kävellessä alapäähän vihloo ihan koko ajan! Onkohan tääkin kaveri täällä perätilassa kun niin ottaa tuonne alas... Näiden lisäksi ois tietty kaikki ne muut kotihommat tehtävänä. Typy on vielä tämän viikon päiväkodissa, jonka jälkeen silläkin alkaa loma. Kai pitäisi yrittää nauttia tästä vapaa-ajasta vielä tämän viikon...
Mutta positiivisella mielellä oon vaikka vähän meinaa sitä paniikkia pukata.
Kahdeksan viikkoa!
Sairaalakassi pitää pakata, vauvan vaatteet pitäis kai jotenkin inventoida ja pestä. Missähän on edellisestä äippäpakkauksesta tulleet makuupussi, peitto ja muut tarvikkeet... pitäis vissiin tuttipulloja kaivaa jostain kans ja kattoa että onko ne pullotutit missä kunnossa.
Seisomalauta pitää ostaa rattaisiin, kaukalon pehmusteet pitäis pestä, sänky hakea ja tehdä siihen reunapehmusteet... ja kinuta kaverille lainattuja lakanoita yms. takaisin.
Mistähän sitä alottais?!
Ja kun tämä raskaus on mulla jotenkin fyysisesti nyt raskasta, niin tuntuu että yhden pienen homman jaksaa tehä ja sit jo on ihan puhki. Kävellessä alapäähän vihloo ihan koko ajan! Onkohan tääkin kaveri täällä perätilassa kun niin ottaa tuonne alas... Näiden lisäksi ois tietty kaikki ne muut kotihommat tehtävänä. Typy on vielä tämän viikon päiväkodissa, jonka jälkeen silläkin alkaa loma. Kai pitäisi yrittää nauttia tästä vapaa-ajasta vielä tämän viikon...
Mutta positiivisella mielellä oon vaikka vähän meinaa sitä paniikkia pukata.
Kahdeksan viikkoa!
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
elämä on jatkuvaa muutosta
Nyt saatiin veivattua meidän ompelu/askartelupöytä pois makkarista ja siirrettyä olkkariin. Vähän haasteellista kun lapsi kiukuttelee huomiota ja miestä ei huvittaisi siirrellä mitään ja piti vielä narista että olkkarista tulee ruma ja ahdas ja kaikkea... Ja voiko ne askartelutarvikkeet sitten olla siinä pöydällä levällään? Ei se pöytä sit aina oo siistinä... ja valivali.
*huokaus*
Olin kärsivällinen ja en suuttunut vaikka mieli teki. Jos perheseen tulee yksi henkilö lisää niin kyllä sille pitää tehdä tilaa, valitettavasti. Murh. "Voihan ne vaipat vaihtaa vaikka sängyn päällä" no voi, mut miks mä vaihtaisin jos meillä kerran on olemassa hoitopöytä?! Joka mahtuu makkariin ja johon saa lähelle kaikki vaatteet, purkit ja hoitotuotteet ja vaipat?
*huokaus taas*
Kun ei valitettavasti ole enempää tilaa tässä kämpässä. Kun on sopeuduttava. Kun on vaan keksittävä ratkaisut ja tehtävä vauvalle tilaa. Teki mieli kiukustua tosissaan: vauva muuttaa asioita jos et muista! Jälleen kerran! Askartelupöydän paikka on mm. yksi sellainen. Sitten se on olohuoneessa, mitä sitten? Kun poika kasvaa ja mekin varmaan jossain kohtaa etsitään isompi asunto niin sitten varmaan saadaan taas enemmän tilaa ja paikka jossa mies voi levitellä tavaroitaan rauhassa.
Mies osaa kehittää kyllä kaikesta jonkun ison ongelman tai stressin nykyään. Koitan vaan sanoa sille rauhallisesti, että rentoudu ja rauhoitu - elämä on jatkuvaa muutosta, varsinkin kun vauva tulee taas kuvioihin. Koita tottua siihen että aikataulut ei aina sovi, että vauvan myötä myös moni muu asia mutkistuu...
No, tästä se tilan raivaaminen lasta varten alkaa. Odottakaapas vaan kun huomenna haetaan vauvan vaunut ja niille pitää löytyä joku paikka... minkähänlaisen ongelman tuo mies siitä keksii?!
*huokaus*
*huokaus*
Olin kärsivällinen ja en suuttunut vaikka mieli teki. Jos perheseen tulee yksi henkilö lisää niin kyllä sille pitää tehdä tilaa, valitettavasti. Murh. "Voihan ne vaipat vaihtaa vaikka sängyn päällä" no voi, mut miks mä vaihtaisin jos meillä kerran on olemassa hoitopöytä?! Joka mahtuu makkariin ja johon saa lähelle kaikki vaatteet, purkit ja hoitotuotteet ja vaipat?
*huokaus taas*
Kun ei valitettavasti ole enempää tilaa tässä kämpässä. Kun on sopeuduttava. Kun on vaan keksittävä ratkaisut ja tehtävä vauvalle tilaa. Teki mieli kiukustua tosissaan: vauva muuttaa asioita jos et muista! Jälleen kerran! Askartelupöydän paikka on mm. yksi sellainen. Sitten se on olohuoneessa, mitä sitten? Kun poika kasvaa ja mekin varmaan jossain kohtaa etsitään isompi asunto niin sitten varmaan saadaan taas enemmän tilaa ja paikka jossa mies voi levitellä tavaroitaan rauhassa.
Mies osaa kehittää kyllä kaikesta jonkun ison ongelman tai stressin nykyään. Koitan vaan sanoa sille rauhallisesti, että rentoudu ja rauhoitu - elämä on jatkuvaa muutosta, varsinkin kun vauva tulee taas kuvioihin. Koita tottua siihen että aikataulut ei aina sovi, että vauvan myötä myös moni muu asia mutkistuu...
No, tästä se tilan raivaaminen lasta varten alkaa. Odottakaapas vaan kun huomenna haetaan vauvan vaunut ja niille pitää löytyä joku paikka... minkähänlaisen ongelman tuo mies siitä keksii?!
*huokaus*
perjantai 1. kesäkuuta 2012
torstai 17. toukokuuta 2012
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
valkovuokkojen kosto
Sain onnittelulaulun sekä lahjoja. Sain muutaman kirjan, typyn itsetekemän taulun päiväkodista sekä Typyn valitsemat lahjat: angry birds possun jonka voi laittaa johonkin roikkumaan sekä hienon ripustettavan perhosen. :D
Äitienpäivää vietettiin käymällä keräämässä valkovuokkoja aamulla yhdessä, mikä oli kyllä virhe. Melkein jo parantunut selkäni meni uudelleen hyvin kipeäksi. :( Itseasiassa vielä kipeämmäksi kuin mitä se oli aikaisemmin! Yhyy!!! En siis pääse töihin huomenna. Mutta uskokaa, olisin mielummin töissä terveellä selällä kuin kärvistelen tämän kipeän selkäni kanssa kotona. Se on nimittäin ihan järkyttävän kipeä! Jokainen liikahdus tuottaa tuskaa... jokainen kumarrus, kyljen kääntäminen ja itseasiassa jopa pään kääntäminen saa kovan vihlonnan aikaiseksi tuolla ihan ihan alhaalla selässä. Siis tuolla alimman nikaman kohdalla. Huokaus sentään.
Muuten aurinkoinen ilma on saanut minut hyvälle mielelle, vaikka olenkin ollut aikamoisissa tuskissa tämän päivän.
Että sellainen äitienpäivä... kukkien kerääminen voi olla vaarallista. :(
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)