Tämä on se vuosi. Se vuosi kun täytän KOLMEKYMMENTÄ. Missä vaiheessa tähän tultiin? Nuoruus meni ohi niin että hujahti! Viimeiset kymmenen vuotta ovat vain vilisseet ohi. No, onhan mulla kyllä ollut hauskaakin. Että ei mun mitään tarvitse katua että voi kun olisin elänyt nuoruuttani siten ja täten. Eletty on. Juopoteltu on. (:D) Opiskeltu ja reissattu. Kaikkea sellaista. Elämää.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen mm:
Asunut Tampereella, Korpilahdella, Jyväskylässä, Oulussa sekä nyt täällä Päijät-Hämeessä. ( Yhteensä 9 eri osoitteessa!)
Valmistunut ammattikorkeakoulusta
Tehnyt pätkätöitä
Ollut neljä ketaa raskaana, synnyttänyt kaksi lasta
Menettänyt kaksi lasta
Oppinut suremaan
Mennyt naimisiin
Oppinut olemaan äiti
Oppinut vain olemaan (nyt mä osaan sen liiankin hyvin)
Lihonut (hmph. vielä ois 5 kiloa että oisin ennen raskautta -mitoissa!)
Hankkinut auton
Opetellut uudestaan virkkaamaan ja käyttämään ompelukonetta
Vieraantunut toisista ystävistä ja lähentynyt toisten kanssa
Hmm. Mitähän muuta.
Mä oon alkanut miettimään, että mitä mä sitten haluan tehdä kun pitää palata työelämään. Mä tykkään mun ammatista hirveesti, mutta sellaista hyvää ihannetyöpaikkaa on supervaikea löytää. Ei sellaisia ole. Ellei ala yrittäjäksi. Mä olen siis kulttuurituottaja ammatiltani. Tapahtumatuotanto, lastenkulttuuri yms. on ollut mun vahvuusalueitani. Mut häitä suunnitellessani mä huomasin, että sekin oli kivaa. Harmi kun Suomessa ei vissiin oo tarvetta wedding plannereille. Mä oisin huippuhyvä sellainen.
Haluaisin myös sen oman kodin. Mieluiten talon, mutta rivariasuntokin kävis. Samoissa hinnoissa ne kyllä liikkuu täällä päin. Mutta se hanke on riippuvainen pankista. Ja jos mulla ei ole työpaikkaa mihin palata, niin antaako mikään pankki meille lainaa. Hmph.
Ja sitten, jossain tuolla aivojen uumenissa kytee pienen pieni kipuna kolmannesta lapsesta. Hyss. Mä tiedän, että se on hurja ajatuskin meidän historialla. Voisiko sitä kohtaloa uhmata? Voisiko maailmankaikkeus suoda meille muka vielä yhden terveen lapsen? Mulla on jo kaksi ihanaa, voinko mä, kehtaisinko mä haaveilla edes enempää? No, onneksi se ei kuitenkaan ole tämän ajan murhe. Sitten joskus. Ehkä. Mies ei ehkä myöskään ole samaa mieltä.... vielä. Mut sitä sitten harkitaan tarkkaan jos joskus tulee ajankohtaiseksi. Jaksaisiko sen pelon ja paniikin jälleen? Entä jos vastassa olisikin jälleen keskeytys? Miten siitä selviäisi? Alanko mä olemaan liian vanha tällaiseen? Nojaa. Jätetään se kipuna sinne aivojen perukoille ja pysyköön nyt siellä.
Ja koska mulla on lähestyvä kolmenkympin kriisi niin mä aion selättää sen hankkimalla tatuoinnin. Hah. Siitäs saat. Mut sitäpaitsi, vaikka kolmekymmentä tulee tänä vuonna täyteen niin pääni sisällä mä oon edelleen joku 25. Saa nähdä kasvanko mä koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti