Tämä Reino & the Rhinosin kappale kertoo oloistani tällä hetkellä. Kuunelkaa. Aistikaa kevät ja aurinko. Odotan sitä kun voin astella keväiselle kadulle ja hengittää syvään ihanaa keväistä ilmaa.
tiistai 31. tammikuuta 2012
aurinko
Tämä Reino & the Rhinosin kappale kertoo oloistani tällä hetkellä. Kuunelkaa. Aistikaa kevät ja aurinko. Odotan sitä kun voin astella keväiselle kadulle ja hengittää syvään ihanaa keväistä ilmaa.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Etappi
Yksi etappi takana. Tänään on rv 12+0 ja alkaa toinen kolmannes! Kylläpä tuntui pitkältä matka plussasta tähän... ja vielä pidemmältä tuntuu matka rakenneultraan, vaikka siihenhän ei ole enää kuin kuusi viikkoa! Gulp.
Varasin tosiaan ultran ensi viikon tiistaille yksityiselle, mutta nyt kun olen tasaantunut viime viikon henkisistä myllerryksistä, mietin, että pitäisiköhän se kuitenkin perua? Onkohan kuitenkaan mitään järkeä mennä sinne? Nimittäin, jos kaikki on hyvin niin sittenhän se oli hyvä reissu ja kannattava. Mutta jos siellä ei vieläkään näy niitä osasia mitä haluaisin, niin mitä sitten sille voin? Emme voi kuitenkaan tehdä mitään dramaattista päätöstä niin aikaisen ultran perusteella. Ja sitten jos mitään ei näkyisi, murehtisin ja surisin vaan lisää. Kolme viikkoa tasan olisi kontrolliultraan äitiyspoliklinikalla. Sinne asti voisin sitten ainakin teeskennellä että kaikki on hyvin.
Toisaalta haluaisin mahdollisimman pian tietää että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta taas minulla ei ole mikään kiire nyt kuulemaan tuomiota. Äh.Vaikeaa.
Mutta joka tapauksessa, tänään siis toinen kolmannes starttaa. Ainakin yksi etappi saavutettu. Olo on edelleen ajoittain pahoinvoiva, se paha olo yllättää silloin tällöin. Maha pullottaa, mutta epäilen sen olevan suuremmaksi osaksi ihan jotain muuta kuin vauvamahaa. ;) Tiedän kyllä, että muutamassa viikossa se tulee esiin. Onhan tämä jo neljäs raskauteni.
Alapää tuntuu huutavan hoosiannaa jo nyt joinain päivinä ja liitoksetkin tuntuu venyvän ja paukkuvan mukavasti. Kuulostelen jo liikkeitä vaikka tiedän, että nyt on kovin varhaista. Pari viikkoa niin alan tuntemaan ne. (Olen aina tuntenut liikkeet tosi aikaisin.)
Yritän kuulostella tuntemuksia ja oloja;
tuntuuko tämä samalta kuin viime kerralla?
Vai onko tämä samanlaista kuin typyä odottaessa?
Huoh. Jos tämän lapsen saan elävänä tähän maailmaan niin kyllä se taitaa meidän lapset olla siinä. En tiedä kykenenkö enää tällaiseen henkiseen rääkkiin ikinä. Jos tässä käy huonosti niin en tiedä pystyisinkö kuitenkaan ajattelemaan, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi. En halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Vaikka pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen että on saanut yhden ihanan lapsen tähän maailmaan. Mutta haluaisin enemmän.
Muistakaa te, jotka saatte lapsenne helpolla, normaalisti, ilman mitään dramatiikkaa, että ette koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä!
ps. HOI! Miksi ette korjanneet mua, eihän toinen kolmannes ala 12. viikosta vaan 14. viikosta! ;)
Varasin tosiaan ultran ensi viikon tiistaille yksityiselle, mutta nyt kun olen tasaantunut viime viikon henkisistä myllerryksistä, mietin, että pitäisiköhän se kuitenkin perua? Onkohan kuitenkaan mitään järkeä mennä sinne? Nimittäin, jos kaikki on hyvin niin sittenhän se oli hyvä reissu ja kannattava. Mutta jos siellä ei vieläkään näy niitä osasia mitä haluaisin, niin mitä sitten sille voin? Emme voi kuitenkaan tehdä mitään dramaattista päätöstä niin aikaisen ultran perusteella. Ja sitten jos mitään ei näkyisi, murehtisin ja surisin vaan lisää. Kolme viikkoa tasan olisi kontrolliultraan äitiyspoliklinikalla. Sinne asti voisin sitten ainakin teeskennellä että kaikki on hyvin.
Toisaalta haluaisin mahdollisimman pian tietää että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta taas minulla ei ole mikään kiire nyt kuulemaan tuomiota. Äh.Vaikeaa.
Mutta joka tapauksessa, tänään siis toinen kolmannes starttaa. Ainakin yksi etappi saavutettu. Olo on edelleen ajoittain pahoinvoiva, se paha olo yllättää silloin tällöin. Maha pullottaa, mutta epäilen sen olevan suuremmaksi osaksi ihan jotain muuta kuin vauvamahaa. ;) Tiedän kyllä, että muutamassa viikossa se tulee esiin. Onhan tämä jo neljäs raskauteni.
Alapää tuntuu huutavan hoosiannaa jo nyt joinain päivinä ja liitoksetkin tuntuu venyvän ja paukkuvan mukavasti. Kuulostelen jo liikkeitä vaikka tiedän, että nyt on kovin varhaista. Pari viikkoa niin alan tuntemaan ne. (Olen aina tuntenut liikkeet tosi aikaisin.)
Yritän kuulostella tuntemuksia ja oloja;
tuntuuko tämä samalta kuin viime kerralla?
Vai onko tämä samanlaista kuin typyä odottaessa?
Huoh. Jos tämän lapsen saan elävänä tähän maailmaan niin kyllä se taitaa meidän lapset olla siinä. En tiedä kykenenkö enää tällaiseen henkiseen rääkkiin ikinä. Jos tässä käy huonosti niin en tiedä pystyisinkö kuitenkaan ajattelemaan, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi. En halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Vaikka pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen että on saanut yhden ihanan lapsen tähän maailmaan. Mutta haluaisin enemmän.
Muistakaa te, jotka saatte lapsenne helpolla, normaalisti, ilman mitään dramatiikkaa, että ette koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä!
ps. HOI! Miksi ette korjanneet mua, eihän toinen kolmannes ala 12. viikosta vaan 14. viikosta! ;)
torstai 26. tammikuuta 2012
... kunnes toisin todistetaan!
Varasin ajan yksityiselle ultraan kahden viikon päähän. Se tuntuu sopivalta ajalta. kävin eilen myös neuvolassa, missä kaikki oli kuten pitääkin. Minun terveydenhoitajani on aivan ihana. Hän ymmärtää minua täysin ja sanoikin, että minulla on täysi oikeus olla itseeni kääriytynyt ja olla huomioimatta nyt muiden murheita. Terkka sanoi myös, että voin milloin tahansa soittaa jos ahdistaa, niin aina löytyy joku rako että voidaan ultralla kurkata vauvaa. Se tieto myös helpottaa.
Olin vielä eilen jotenkin masentunut, sillä asetin niin suuria odotuksia tuohon ekaan ultraan, että oli tosi iso pettymys kun ne eivät täyttyneetkään. Nyt kuitenkin kun olen toipunut shokista hiukan, olen ihan hyvällä mielellä: Juuri nyt on kaikki hyvin!
Kerroin tänään myös esimiehelleni tästä raskaudesta, ja hän otti sen todella hyvin vastaan. Sanoi, että turhaan murehdin näitä vastuuasioita ja projekteja, että yksityiselämä on ihan irrallaan tästä työelämästä eikä ne liity mitenkään toisiinsa. Pheeeew. Kivi vierähti sydämeltä kun sain kerrottua. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa enää. Kerroin myös meidän surullisen taustan ja hän oli kovin kannustava ja rohkaiseva.
Olen jopa antanut nyt itselleni luvan hiukan rentoutua. Elämäni miehet (aviomies ja isä) osaavat suhtautua tähän tosi hienosti. He eivät kyseenalaista tätä raskautta mitenkään, vaan elävät tässä hetkessä kun kaikki on niin kuin pitääkin. Ja juuri sellaista tukea minä nyt kaipaankin muilta – rohkaisua ja positiivista asennetta. Ahdistuksia kun on omasta takaa ihan tarpeeksi, niin muiden positiivisella tsemppauksella pysyn kuosissa.
Joten nyt - ajattelin näyttää kohtalolle keskisormea ja olla vähän aikaa ihan onnellinen. (Tai ainakin yrittää olla.) Kaikki on hyvin kunnes tosin todistetaan.
Olin vielä eilen jotenkin masentunut, sillä asetin niin suuria odotuksia tuohon ekaan ultraan, että oli tosi iso pettymys kun ne eivät täyttyneetkään. Nyt kuitenkin kun olen toipunut shokista hiukan, olen ihan hyvällä mielellä: Juuri nyt on kaikki hyvin!
Kerroin tänään myös esimiehelleni tästä raskaudesta, ja hän otti sen todella hyvin vastaan. Sanoi, että turhaan murehdin näitä vastuuasioita ja projekteja, että yksityiselämä on ihan irrallaan tästä työelämästä eikä ne liity mitenkään toisiinsa. Pheeeew. Kivi vierähti sydämeltä kun sain kerrottua. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa enää. Kerroin myös meidän surullisen taustan ja hän oli kovin kannustava ja rohkaiseva.
Olen jopa antanut nyt itselleni luvan hiukan rentoutua. Elämäni miehet (aviomies ja isä) osaavat suhtautua tähän tosi hienosti. He eivät kyseenalaista tätä raskautta mitenkään, vaan elävät tässä hetkessä kun kaikki on niin kuin pitääkin. Ja juuri sellaista tukea minä nyt kaipaankin muilta – rohkaisua ja positiivista asennetta. Ahdistuksia kun on omasta takaa ihan tarpeeksi, niin muiden positiivisella tsemppauksella pysyn kuosissa.
Joten nyt - ajattelin näyttää kohtalolle keskisormea ja olla vähän aikaa ihan onnellinen. (Tai ainakin yrittää olla.) Kaikki on hyvin kunnes tosin todistetaan.
tiistai 24. tammikuuta 2012
Ultrassa
Nt- ultra takana. Siellä se mötikkä oli! Heilui ja nyrkkeili ja kiemurteli minkä ehti. Vastasi täysin viikkoja, eli 11+1, nenäluu, kädet ja jalat ja kaikki muukin oleellinen löytyi, niskaturvotusta ei lainkaan... mutta vielä on lääkärin mukaan liian aikaista nähdä rakkoa tai munuaisia. *huoh*
Itseasiassa niin mä vähän arvelinkin kun tämä ultra oli näin varhaisessa vaiheessa. Eli mitään ei ole tällä hetkellä pielessä, vaan masussa on lääkärin mukaan täysin normaali 11-viikkoinen sikiö. Eli mun pitäis olla onnellinen?
En ole, se sama paniikki jäi jäljelle. Pyysin uusintaultran ja sain sen raskausviikolle 15, mutta siihen tuntuu olevan kovin pitkä aika! Kestääkö mun psyyke siihen saakka? Soitin äippäpolille ja pyysin, että haluan tulla jo aikaisemmin, mutta kätilö oli sitä mieltä että ei kannata tulla. Kuulemma minun itseni takia - jos viikolla 13 edelleenkään ei näy rakkoa niin huolestun ja minun pitäisi mennä taas uudestaan... mutta olen huolissani kuitenkin! Siksi ajattelinkin, että varaan ajan Mehiläiseen ultraan parin viikon päähän.
Tyttöni kysyi tänään: "Äiti onko sun masussa NYT vauva?"
Miten olisikaan tehnyt mieli sanoa että on! Mutta en uskaltanut. En tiedä, uskallanko julkistaa asiaa muillekaan. Miksi en osaa olla vain onnellisesti raskaana? Miksi en voi vain nauttia ja uskoa, että kaikki on hyvin? Kun juuri nyt kaikki on hyvin. Pieni mötikkä on hyvinvoiva ja vilkas ja juuri sellainen, mitä näillä viikoilla pitääkin olla.
Kun vain löytäisin sen pienen luottamuksen murenen jostain...
Itseasiassa niin mä vähän arvelinkin kun tämä ultra oli näin varhaisessa vaiheessa. Eli mitään ei ole tällä hetkellä pielessä, vaan masussa on lääkärin mukaan täysin normaali 11-viikkoinen sikiö. Eli mun pitäis olla onnellinen?
En ole, se sama paniikki jäi jäljelle. Pyysin uusintaultran ja sain sen raskausviikolle 15, mutta siihen tuntuu olevan kovin pitkä aika! Kestääkö mun psyyke siihen saakka? Soitin äippäpolille ja pyysin, että haluan tulla jo aikaisemmin, mutta kätilö oli sitä mieltä että ei kannata tulla. Kuulemma minun itseni takia - jos viikolla 13 edelleenkään ei näy rakkoa niin huolestun ja minun pitäisi mennä taas uudestaan... mutta olen huolissani kuitenkin! Siksi ajattelinkin, että varaan ajan Mehiläiseen ultraan parin viikon päähän.
Tyttöni kysyi tänään: "Äiti onko sun masussa NYT vauva?"
Miten olisikaan tehnyt mieli sanoa että on! Mutta en uskaltanut. En tiedä, uskallanko julkistaa asiaa muillekaan. Miksi en osaa olla vain onnellisesti raskaana? Miksi en voi vain nauttia ja uskoa, että kaikki on hyvin? Kun juuri nyt kaikki on hyvin. Pieni mötikkä on hyvinvoiva ja vilkas ja juuri sellainen, mitä näillä viikoilla pitääkin olla.
Kun vain löytäisin sen pienen luottamuksen murenen jostain...
maanantai 23. tammikuuta 2012
olispa huhtikuu
Huomenna se koittaa. Np-ultra.
Enkä mä osaa nyt ajatella mitään, sanoa mitään… tai mitään.
Joko hämmennyn siitä että kaikki on hyvin,
tai ahdistun siitä että ei vielä voi sanoa,
tai sitten masennun siitä että tämä oli tässä.
Miten päin tässä voi ihminen olla.
Huoh.
Olispa jo vaikka huhtikuu ja kaikki hyvin.
Enkä mä osaa nyt ajatella mitään, sanoa mitään… tai mitään.
Joko hämmennyn siitä että kaikki on hyvin,
tai ahdistun siitä että ei vielä voi sanoa,
tai sitten masennun siitä että tämä oli tässä.
Miten päin tässä voi ihminen olla.
Huoh.
Olispa jo vaikka huhtikuu ja kaikki hyvin.
perjantai 20. tammikuuta 2012
Uupumus
Olenkohan kuitenkin haukannut liian suuren palan? Kun otin tämän nykyisen työni vastaan, kuvittelin, että jaksan kyllä. Ajattelin, että äkkiähän se talvi menee ja tulee kevät. Mutta nyt olen kovin väsynyt. Olen uupunut.
Tänään aamulla katsoin ikkunasta ulos ja aloin melkein itkemään; lunta sataa. Miksi vitussa pitää taas sataa lunta!? Ajatuskin siitä, että minun olisi pitänyt lähteä ulos vetämään tyttöä pulkassa päiväkotiin siinä tuiskussa, sai minut ahdistuneeksi ja ihan itkun partaalle. Soitin isälleni, jolla onneksi oli aikaa ja hän antoi meille kyydin autolla. Muuten olisin varmaan vintannut kintaalla labra-ajalle ja työlle ja painunut peiton alle. Ihan oikeasti.
Meidän matka päiväkodille ei ole mikään hirmuisen pitkä, noin 1,5 km. Se kuulostaa melko lyhyeltä matkalta, mutta kun yhtälöön lisätään naamaan roiskiva lumisade, tuuli, väsymys, pulkassa istuva 15-kiloinen lapsi, pimeys ja pitkä ylämäki, alkaa matka tuntumaan lähemmäs viideltä kilometriltä. On niin eri asia esim. työntää rattaita lumettomilla, auratuilla ja tasaisilla kaupungin kaduilla se puolitoista kilometriä, kuin täällä meidän nurkilla. Niin, ja aamullahan on vielä yleensä kiire bussiin kaiken lisäksi.
Uupumusta lisää tietenkin myös tämä odottava pelonsekainen olotila. En pysty keskittymään mihinkään ja toivon, että voisin ihan oikeasti nyt olla vaan kotona viltin alla. Koko ajan palelee, väsyttää ja kiukuttaa. Onko tämä työssäolo sen kaiken arvoista? Kuitenkin teen nykyistä työtäni mielelläni, enkä haluaisi aiheuttaa mitään pettymystä muille.
Kävi tämän raskauden suhteen kuinka vaan, tämä kevät tulee olemaan raskas. Raskas joko hyvällä tavalla tai raskas sillä ikävämmällä tavalla. Mutta mitenhän mä jaksan tämän kevään? Jos minulla olisi auto käytössäni, se helpottaisi elämää huomattavasti. Melkein pohdin, että pitäisikö ostaa joku muutaman sadan kottero, ihan vaan täksi kevääksi ja kesäksi... katsastusaika syksylle niin voisi sillä ajella ainakin kevään ja kesän. Meillähän on siis auto, mutta se on miehellä käytössä sillä hänen työmatkaansa ei pysty kulkemaan julkisilla. Kimppakyyti hänellä oli viime vuonna, mutta sekin lakkasi nyt vuodenvaihteen jälkeen. huoh.
En tiedä, ehkä tämä tästä helpottuu jossain vaiheessa, mutta nyt on kyllä raskasta. Uuvuttavaa. Onneksi huomenna on lauantai ja me lähdetään miehen kanssa kahdestaan kylpylään viikonlopuksi. Tosin en saa mennä porealtaaseen enkä saa ottaa mitään hoitokylpyjä enkä hierontoja kun olen raskaana... kasvohoitoon ajattelin mennä kuitenkin.
Tulis nyt se tiistai. Tai ei tulis. En mä tiedä.
Ps. Kirjoitin omalle sivulleen raskaudenkeskeytyksestä informaatioluontoisen tekstin. Se löytyy tuolta ylävalikosta.
Tänään aamulla katsoin ikkunasta ulos ja aloin melkein itkemään; lunta sataa. Miksi vitussa pitää taas sataa lunta!? Ajatuskin siitä, että minun olisi pitänyt lähteä ulos vetämään tyttöä pulkassa päiväkotiin siinä tuiskussa, sai minut ahdistuneeksi ja ihan itkun partaalle. Soitin isälleni, jolla onneksi oli aikaa ja hän antoi meille kyydin autolla. Muuten olisin varmaan vintannut kintaalla labra-ajalle ja työlle ja painunut peiton alle. Ihan oikeasti.
Meidän matka päiväkodille ei ole mikään hirmuisen pitkä, noin 1,5 km. Se kuulostaa melko lyhyeltä matkalta, mutta kun yhtälöön lisätään naamaan roiskiva lumisade, tuuli, väsymys, pulkassa istuva 15-kiloinen lapsi, pimeys ja pitkä ylämäki, alkaa matka tuntumaan lähemmäs viideltä kilometriltä. On niin eri asia esim. työntää rattaita lumettomilla, auratuilla ja tasaisilla kaupungin kaduilla se puolitoista kilometriä, kuin täällä meidän nurkilla. Niin, ja aamullahan on vielä yleensä kiire bussiin kaiken lisäksi.
Uupumusta lisää tietenkin myös tämä odottava pelonsekainen olotila. En pysty keskittymään mihinkään ja toivon, että voisin ihan oikeasti nyt olla vaan kotona viltin alla. Koko ajan palelee, väsyttää ja kiukuttaa. Onko tämä työssäolo sen kaiken arvoista? Kuitenkin teen nykyistä työtäni mielelläni, enkä haluaisi aiheuttaa mitään pettymystä muille.
Kävi tämän raskauden suhteen kuinka vaan, tämä kevät tulee olemaan raskas. Raskas joko hyvällä tavalla tai raskas sillä ikävämmällä tavalla. Mutta mitenhän mä jaksan tämän kevään? Jos minulla olisi auto käytössäni, se helpottaisi elämää huomattavasti. Melkein pohdin, että pitäisikö ostaa joku muutaman sadan kottero, ihan vaan täksi kevääksi ja kesäksi... katsastusaika syksylle niin voisi sillä ajella ainakin kevään ja kesän. Meillähän on siis auto, mutta se on miehellä käytössä sillä hänen työmatkaansa ei pysty kulkemaan julkisilla. Kimppakyyti hänellä oli viime vuonna, mutta sekin lakkasi nyt vuodenvaihteen jälkeen. huoh.
En tiedä, ehkä tämä tästä helpottuu jossain vaiheessa, mutta nyt on kyllä raskasta. Uuvuttavaa. Onneksi huomenna on lauantai ja me lähdetään miehen kanssa kahdestaan kylpylään viikonlopuksi. Tosin en saa mennä porealtaaseen enkä saa ottaa mitään hoitokylpyjä enkä hierontoja kun olen raskaana... kasvohoitoon ajattelin mennä kuitenkin.
Tulis nyt se tiistai. Tai ei tulis. En mä tiedä.
Ps. Kirjoitin omalle sivulleen raskaudenkeskeytyksestä informaatioluontoisen tekstin. Se löytyy tuolta ylävalikosta.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Kun raskaus pelottaa
Muistan vielä sen ensimmäisen kerran kun olin raskaana. Olin yllättynyt, hämilläni ja onnellinen. Ostelin vaatteita, kerroin kaikille uutisemme enkä pelännyt mitään. Seuraavassa raskaudessa pelkäsin taas kuollakseni, kunnes nt-ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin. Kolmannessa en pelännyt mitään, sillä sen ensimmäisen keskeytyksenhän piti johtua ihan puhtaasta sattumasta. Pudotus olikin aika raju sen jälkeen.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
tiistai 17. tammikuuta 2012
viihtyisä työympäristö - paremmat työn tulokset
Minulla on onnellinen tilanne, sillä olen töissä muuttamassa uuteen toimistotilaan työparini kanssa. Talo on vanha, mutta remontoitu. Toimistotila tulee olemaan oikein viihtyisä, kunhan kalusteet saapuvat. Kalusteetkin ovat ihan uusia. Valkoista, kevyttä, tyylikästä. Ihan eri luokkaa kuin entinen huoneeni kalusteineen.
Itse olen sitä mieltä, että viihtyisä työympäristö parantaa työn laatua. Kaunis ja esteettinen ympäristö, hyvä työtuoli ja toimivat toimistoratkaisut ovat avainasemassa kun puhutaan työn laadusta ja tuloksista. Samoin olen sitä mieltä, että kokoukset olisi hyvä pitää joskus ulkona. Mielestäni jokaisessa toimistossa pitäisi olla sohva, jossa voisi pötköttää hetken ajan jos siltä tuntuu. Taukoja ei pitäisi määritellä kellon mukaan, vaan työntekijän henkilökohtaisen tarpeen mukaan.
Liian tiukasta työaikaseurannasta pitäisi päästä eroon, ja pitäisi siirtyä sellaiseen luottamukselliseen työsuhteeseen. Tällä tarkoitan sellaista, että työt tehdään silloin kun ne pitää tehdä. Jos joku päivä on hiljainen ja mitään varsinaista työtä ei ole, lähtee aikaisemmin kotiin. Sen voi sitten korvata niinä päivinä kun on paljon tehtävää.
Itse olen sellainen työntekijä, että haluan työnantajaltani luottamusta. Kun työnantaja luottaa siihen, että työ tehdään hyvin ja huolellisesti, ei millään muulla pitäisi olla merkitystä. Viihtyisä ja hyvä työympäristö vaikuttaa myös poissaoloihin, vapaampi työilmapiiri vaikuttaisi positiiviseen asenteeseen ja jaksamiseen.
No, tämä on varmaan utopinen ajatus. Olen sen verran lukenut luovan alan kouluttajien opuksia ja kuunnellut aiheesta luentoja, että tällainen ajattelu on minuun iskostunut. Siksi en voi ymmärtää, miksi tässä kyseisessä firmassa, jossa olen töissä, jotkut työntekijät joutuvat tekemään töitä homeelle altistuen. Ongelmat siirretään pois näkyvistä (eli pahasti sairastuneet siirretään toiseen toimitilaan) mutta mitään suuria ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi ei tehdä. Pitkään ei asia voi jatkua näin, nyt jo sen verran jutut leviävät tuolla työntekijöiden huoneissa ja kahvihuoneessa: ai sullakin on taas silmätulehdus? No niin mullakin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pienestä organisaatiosta.
Miten voi olla, että tätä ei ymmärretä organisaation johdossa? Miten minä, nuori hepsankeikka, ymmärrän hyvien, puhtaiden ja esteettisten työympäristöjen edut ja luottamuksen arvon työntekijän työn tuloksissa, mutta näinkin suuren organisaation johto ei… Raha jos on esteenä, niin miten ne jatkuvat sairauspoissaolot muka tulevat kenellekään edulliseksi?
No, joka tapauksessa minä pääsen muuttamaan ihanaan uuteen toimistoon, jossa on puhdasta, siistiä, uudet ihanat huonekalut ja jopa vähän designia. En valita.
Itse olen sitä mieltä, että viihtyisä työympäristö parantaa työn laatua. Kaunis ja esteettinen ympäristö, hyvä työtuoli ja toimivat toimistoratkaisut ovat avainasemassa kun puhutaan työn laadusta ja tuloksista. Samoin olen sitä mieltä, että kokoukset olisi hyvä pitää joskus ulkona. Mielestäni jokaisessa toimistossa pitäisi olla sohva, jossa voisi pötköttää hetken ajan jos siltä tuntuu. Taukoja ei pitäisi määritellä kellon mukaan, vaan työntekijän henkilökohtaisen tarpeen mukaan.
Liian tiukasta työaikaseurannasta pitäisi päästä eroon, ja pitäisi siirtyä sellaiseen luottamukselliseen työsuhteeseen. Tällä tarkoitan sellaista, että työt tehdään silloin kun ne pitää tehdä. Jos joku päivä on hiljainen ja mitään varsinaista työtä ei ole, lähtee aikaisemmin kotiin. Sen voi sitten korvata niinä päivinä kun on paljon tehtävää.
Itse olen sellainen työntekijä, että haluan työnantajaltani luottamusta. Kun työnantaja luottaa siihen, että työ tehdään hyvin ja huolellisesti, ei millään muulla pitäisi olla merkitystä. Viihtyisä ja hyvä työympäristö vaikuttaa myös poissaoloihin, vapaampi työilmapiiri vaikuttaisi positiiviseen asenteeseen ja jaksamiseen.
No, tämä on varmaan utopinen ajatus. Olen sen verran lukenut luovan alan kouluttajien opuksia ja kuunnellut aiheesta luentoja, että tällainen ajattelu on minuun iskostunut. Siksi en voi ymmärtää, miksi tässä kyseisessä firmassa, jossa olen töissä, jotkut työntekijät joutuvat tekemään töitä homeelle altistuen. Ongelmat siirretään pois näkyvistä (eli pahasti sairastuneet siirretään toiseen toimitilaan) mutta mitään suuria ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi ei tehdä. Pitkään ei asia voi jatkua näin, nyt jo sen verran jutut leviävät tuolla työntekijöiden huoneissa ja kahvihuoneessa: ai sullakin on taas silmätulehdus? No niin mullakin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pienestä organisaatiosta.
Miten voi olla, että tätä ei ymmärretä organisaation johdossa? Miten minä, nuori hepsankeikka, ymmärrän hyvien, puhtaiden ja esteettisten työympäristöjen edut ja luottamuksen arvon työntekijän työn tuloksissa, mutta näinkin suuren organisaation johto ei… Raha jos on esteenä, niin miten ne jatkuvat sairauspoissaolot muka tulevat kenellekään edulliseksi?
No, joka tapauksessa minä pääsen muuttamaan ihanaan uuteen toimistoon, jossa on puhdasta, siistiä, uudet ihanat huonekalut ja jopa vähän designia. En valita.
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
mennään bussilla
Nyt kun olen taas työelämässä, matkustan bussilla päivittäin. Bussilla matkustaminen on joskus todella ärsyttävää - silloin kun palelee, väsyttää ja taivaalta sataa jotain märkää ja kylmää ja bussi on myöhässä. Mutta muuten minä pidän bussilla matkustamisesta.
Minusta on ihanaa, että saan joka päivä kahdesti sen 20-30 min aikaa kun voin vaan istua ja tuijottaa ikkunasta ulos ilman että tarvitsee tehdä tai ajatella mitään. Bussilla matkustaessa ei tarvitse ajaa tai keskittyä mihinkään, paitsi siihen, että painaa nappia oikeaan aikaan.
Bussilla matkustaminen on erilaista ruuhka-aikaan. Raskaana ollessa se on joskus myös ärsyttävää kun bussi on täynnä, ahdas ja täynnä erilaisia hajuja. Hajuvesiä, karkkia, mandariinia, tupakkaa, hikeä, alkoholia ym. Sitten on taas ne kerrat, kun olet melkein ainoa asiakas bussin kyydissä.
Minusta on hauskaa seurata ihmisiä, heidän tapaansa istua bussissa ja sitä, miten he suhtautuvat muihin ihmisiin. Jotkut hakevat kontaktia kanssamatkustajiin ja toiset sulkeutuvat välittömästi bussiin tullessaan: musiikki korvilla, ikkunapaikka, katse ulos ikkunasta. Se viestittää, että en halua keskustella ja kaipaan omaa tilaa. Minä olen usein sellainen matkustaja. Toki vastaan jos minulta kysytään, autan vaunut tai vanhuksen bussiin, mutta muuten olen sulkeutunut. Se on minun omaa aikaani ja haluan olla rauhassa.
Paljon riippuu myös siitä, millä bussilla kulkee. Jos matkustan kaupunkiliikenteen reittibussilla, se on täynnä meitä itseensäkääriytyneitä oman tilan valtaajia tai sitten iloisesti rupattelevia ja kikattelevia lukiolaistyttöjä. Jos matkustan seutuliikenteen bussilla, on siellä eri tunnelma. Se kiertää kirkonkylän kautta, josta mukaan tulee paljon myös ihmisiä "kyliltä". Ja nämä ihmiset tuntevat toisensa, tuntevat bussikuskin ja juttelevat mukavia ja vaihtavat kuulumisia.
Sitten ihan oma lukunsa on pitkän matkan bussit. Nyt en ole aikoihin kulkenut näillä, mutta minä pidän myös pitkän matkan busseista. Silloin kun matkustelin paljon Jyväskylän ja Oulun väliä, tuli tämä bussimatkustelu tutuksi. Tämä bussimatka kesti aina 5 tuntia suuntaansa. Varustauduin ostamalla lehden ja evästä. Minulla oli joko läppäri, josta katselin leffaa tai kirja mitä luin, tai lehti. Jalassa oli villasukat, korvissa napit ja musiikkia. Minusta oli ihanaa kiivetä bussiin, käpertyä kahdelle penkille kippuraan ja katsella maisemia, kuunnella musiikkia, syödä eväitä ja nameja, ja välillä lueskella lehteä, kipitellä bussin etuosaan katsomaan bussin oma lehtivalikoima, kipaista pysähdyspaikoilla pissalla huoltsikalla. Mutta silloin jos nämä pitkän matkan bussit olivat täynnä, ei matkustaminen niissä ollut ollenkaan kivaa.
Mutta bussilla matkustaminen itsessään on ihan mukavaa. Se kyllä minua bussilla matkustamisessa ärsyttää, että bussit myöhästelevät paljon, varsinkin ruuhka-aikaan. Ja myönnän, että olisi paaaaljon mukavampaa hakea lapsi hoidosta niin, että voisin hurauttaa autolla töistä päikyn pihaan ja siitä kotiin. Nyt minä odotan bussia (myöhässä taas!), matkustan päiväkodille, hyppään kyydistä ja haen typyn ja kävelen rattaita työntäen tai pulkkaa vetäen kotiin.
No, sellaista se on se bussilla matkustaminen. Toisaalta joskus ihan mukavaa ja joskus ihan arsesta.
Minusta on ihanaa, että saan joka päivä kahdesti sen 20-30 min aikaa kun voin vaan istua ja tuijottaa ikkunasta ulos ilman että tarvitsee tehdä tai ajatella mitään. Bussilla matkustaessa ei tarvitse ajaa tai keskittyä mihinkään, paitsi siihen, että painaa nappia oikeaan aikaan.
Bussilla matkustaminen on erilaista ruuhka-aikaan. Raskaana ollessa se on joskus myös ärsyttävää kun bussi on täynnä, ahdas ja täynnä erilaisia hajuja. Hajuvesiä, karkkia, mandariinia, tupakkaa, hikeä, alkoholia ym. Sitten on taas ne kerrat, kun olet melkein ainoa asiakas bussin kyydissä.
Minusta on hauskaa seurata ihmisiä, heidän tapaansa istua bussissa ja sitä, miten he suhtautuvat muihin ihmisiin. Jotkut hakevat kontaktia kanssamatkustajiin ja toiset sulkeutuvat välittömästi bussiin tullessaan: musiikki korvilla, ikkunapaikka, katse ulos ikkunasta. Se viestittää, että en halua keskustella ja kaipaan omaa tilaa. Minä olen usein sellainen matkustaja. Toki vastaan jos minulta kysytään, autan vaunut tai vanhuksen bussiin, mutta muuten olen sulkeutunut. Se on minun omaa aikaani ja haluan olla rauhassa.
Paljon riippuu myös siitä, millä bussilla kulkee. Jos matkustan kaupunkiliikenteen reittibussilla, se on täynnä meitä itseensäkääriytyneitä oman tilan valtaajia tai sitten iloisesti rupattelevia ja kikattelevia lukiolaistyttöjä. Jos matkustan seutuliikenteen bussilla, on siellä eri tunnelma. Se kiertää kirkonkylän kautta, josta mukaan tulee paljon myös ihmisiä "kyliltä". Ja nämä ihmiset tuntevat toisensa, tuntevat bussikuskin ja juttelevat mukavia ja vaihtavat kuulumisia.
Sitten ihan oma lukunsa on pitkän matkan bussit. Nyt en ole aikoihin kulkenut näillä, mutta minä pidän myös pitkän matkan busseista. Silloin kun matkustelin paljon Jyväskylän ja Oulun väliä, tuli tämä bussimatkustelu tutuksi. Tämä bussimatka kesti aina 5 tuntia suuntaansa. Varustauduin ostamalla lehden ja evästä. Minulla oli joko läppäri, josta katselin leffaa tai kirja mitä luin, tai lehti. Jalassa oli villasukat, korvissa napit ja musiikkia. Minusta oli ihanaa kiivetä bussiin, käpertyä kahdelle penkille kippuraan ja katsella maisemia, kuunnella musiikkia, syödä eväitä ja nameja, ja välillä lueskella lehteä, kipitellä bussin etuosaan katsomaan bussin oma lehtivalikoima, kipaista pysähdyspaikoilla pissalla huoltsikalla. Mutta silloin jos nämä pitkän matkan bussit olivat täynnä, ei matkustaminen niissä ollut ollenkaan kivaa.
Mutta bussilla matkustaminen itsessään on ihan mukavaa. Se kyllä minua bussilla matkustamisessa ärsyttää, että bussit myöhästelevät paljon, varsinkin ruuhka-aikaan. Ja myönnän, että olisi paaaaljon mukavampaa hakea lapsi hoidosta niin, että voisin hurauttaa autolla töistä päikyn pihaan ja siitä kotiin. Nyt minä odotan bussia (myöhässä taas!), matkustan päiväkodille, hyppään kyydistä ja haen typyn ja kävelen rattaita työntäen tai pulkkaa vetäen kotiin.
No, sellaista se on se bussilla matkustaminen. Toisaalta joskus ihan mukavaa ja joskus ihan arsesta.
tiistai 10. tammikuuta 2012
tik-tak-tik-tak...
Mikäs päivä tänään on?
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
maanantai 9. tammikuuta 2012
uskomatonta
Lueskelen paljon blogeja. Odotuksesta, odotushaaveista ja tietenkin sitten siitä perhe-elämästä. Kun silmiini osuu blogiteksti jossa lasta jo odotellaan pian syntyväksi, en usko että pääsen itse kirjoittamaan samasta aiheesta. En osaa kuvitella, että ensi heinäkuussa pohdiskelisin täällä synnytystä tai kotiutumisvaatteita.
Tänään alkoi 10. raskausviikko, eli tänään viikkoja on yhteensä 9+0. Olo on sellainen kuin tässä vaiheessa kai kuuluukin olla; hiukan etova, käsittämättömän väsynyt ja hormonit saa itkun partaalle ties mistä syystä milloinkin. Olen myös peloissani, vaikka ultraan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ultrat ovat ne suurimmat kammotukset minulle.
Harkitsen dobblerin tilaamista, vaikka en ole koskaan aiemmin sellaiseen halunnut sijoittaa. Mutta kun. Ainakin voisin metsästellä niitä sydänääniä sitten. Minun on vaikea keskittyä tähän uuteen työhön, olen puolet työajasta ihan muissa maailmoissa. No, eipä minulla toistaiseksi ole mikään kovin kiireellinen aikataulukaan ollut, että aikaakin tälle muulle pohdiskelulle on. Saisi nyt alkaa hommat toden teolla niin en ehtisi pohdiskella tätä koko ajan.
Olen eräässä fb-ryhmässä, jossa on muita elokuista lasta odottavia. Siellä on tullut eteen monia tuulimunaraskauksia, keskenmenoja ja vaikka mitä. Mutta suurin osa samoilla viikoilla kanssani olevista pohtii hankintoja vauvaa varten, he ovat jo ostaneet vaatteita tai sittereitä. Minä en edes osaa kuvitella että tämä oikeasti olisi totta. Jotenkin olo on vähän sellainen, että been here, done that. Neljäs kerta menossa - tää on ihan tuttua kauraa. Periaatteessa. Nyt on tosin ensimmäinen kerta, että tiedän meillä olevan tässä isompi riski kuin vain sattuman oikku.
Minä niin toivon, että tämä kevät olisi kevyt ja aurinkoinen. Sellainen, että voisin tuijottaa työpaikan ikkunasta haaveillen ulos aurinkoon ja silitellä vauvamasua. Miettiä seisomalautaa rattaisiin ja suunnitella ensisängyn vuokraamista. Mutta kun en vaan osaa uskoa siihen. En uskalla uskoa siihen.
Mutta onko se kipu kuitenkaan vähäisempi, jos tässä huonosti käy, olin sitten jo ehtinyt suunnitella ja uskoa tai en? Mistähän löytäisin sen pienen luottamuksen murenen että osaisin nauttia tästä? Ehkä minun on pakko vain odottaa sinne nt-ultraan. Ja helvetti että se pelottaa.
Tänään alkoi 10. raskausviikko, eli tänään viikkoja on yhteensä 9+0. Olo on sellainen kuin tässä vaiheessa kai kuuluukin olla; hiukan etova, käsittämättömän väsynyt ja hormonit saa itkun partaalle ties mistä syystä milloinkin. Olen myös peloissani, vaikka ultraan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ultrat ovat ne suurimmat kammotukset minulle.
Harkitsen dobblerin tilaamista, vaikka en ole koskaan aiemmin sellaiseen halunnut sijoittaa. Mutta kun. Ainakin voisin metsästellä niitä sydänääniä sitten. Minun on vaikea keskittyä tähän uuteen työhön, olen puolet työajasta ihan muissa maailmoissa. No, eipä minulla toistaiseksi ole mikään kovin kiireellinen aikataulukaan ollut, että aikaakin tälle muulle pohdiskelulle on. Saisi nyt alkaa hommat toden teolla niin en ehtisi pohdiskella tätä koko ajan.
Olen eräässä fb-ryhmässä, jossa on muita elokuista lasta odottavia. Siellä on tullut eteen monia tuulimunaraskauksia, keskenmenoja ja vaikka mitä. Mutta suurin osa samoilla viikoilla kanssani olevista pohtii hankintoja vauvaa varten, he ovat jo ostaneet vaatteita tai sittereitä. Minä en edes osaa kuvitella että tämä oikeasti olisi totta. Jotenkin olo on vähän sellainen, että been here, done that. Neljäs kerta menossa - tää on ihan tuttua kauraa. Periaatteessa. Nyt on tosin ensimmäinen kerta, että tiedän meillä olevan tässä isompi riski kuin vain sattuman oikku.
Minä niin toivon, että tämä kevät olisi kevyt ja aurinkoinen. Sellainen, että voisin tuijottaa työpaikan ikkunasta haaveillen ulos aurinkoon ja silitellä vauvamasua. Miettiä seisomalautaa rattaisiin ja suunnitella ensisängyn vuokraamista. Mutta kun en vaan osaa uskoa siihen. En uskalla uskoa siihen.
Mutta onko se kipu kuitenkaan vähäisempi, jos tässä huonosti käy, olin sitten jo ehtinyt suunnitella ja uskoa tai en? Mistähän löytäisin sen pienen luottamuksen murenen että osaisin nauttia tästä? Ehkä minun on pakko vain odottaa sinne nt-ultraan. Ja helvetti että se pelottaa.
perjantai 6. tammikuuta 2012
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Itsepä lähdit - suuta hevosenkengälle sitten vaan!
Olen saanut nyt hyvän työpaikan. Tässä työssä olisi etenemismahdollisuuksia, haasteita ja työ on mielenkiintoinen ja kuin minua varten tehty. Ja olen myös raskaana.
Miksi tunnen niin suurta syyllisyyttä?
Miksi tunnen niin suurta syyllisyyttä?
Olisiko minun pitänyt kieltäytyä hienosta ja hyvästä työpaikasta vain siksi, että olin juuri saanut kaksi viivaa testiin? Ei tietenkään. En usko itsekään sellaiseen. Minulta vain odotetaan täällä kovin paljon. Odotetaan, että minä olen pysyvä ja pitkäaikainen henkilö tässä tehtävässä. Minulle suunnitellaan koulutuksia ja vastuualueita. Minun odotetaan korjaavan minua edeltäneen työntekijän aiheuttamat tuhot ja vaikka mitä. Jos en olisi raskaana, olisin innoissani siitä kaikesta, mitä tämä työ voisi minulle tulevina vuosina tarjota.
Tähän työhön haki noin 140 henkilöä laidasta laitaan; oli suihkumaalareita, yhteisöpedagogeja, tradenomeja, yksi pappi ja jopa filosofian tohtori. Ja sitten tähän valittiin minut. Monta henkilöä haastateltiin ennen minua ja kukaan ei kuulemma ollut sopiva. Onko sitten reilua, että juuri kun he ovat löytäneet henkilön, jolle työ sopii kuin nenä päähän, tämä ilmoittaakin muutaman kuukauden kuluttua että jää pian äitiyslomalle! Olisipa tämä työ ollut vakituinen paikka niin voisin palata tähän myöhemmin. Mutta kun ei ole. Minulla on vuoden sopimus.
Eihän elämää voi laittaa odottamaan. Elämää ei voi aikatauluttaa. Sen olen oppinut viimeisinä vuosina, että mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Jos minun pitäisi valita työn ja perheen perustamisen väliltä, valinta olisi helppo. Toivon kyllä, ettei sellaista valintaa tarvitsisi tehdä. Haluaisin niin kovasti olla luottamuksen arvoinen tässä työssä. Onko se väärin, että minua harmittaa, että tämä työmahdollisuus tuli juuri nyt?
Miksi perheen perustamisen ja työelämän yhdistäminen on edelleen Suomessa näin vaikeaa? Jos nuorille naisille myönnettäisiin enemmän vakituisia paikkoja, ei tarvitsisi kokea syyllisyyttä jäädessään lyhyestä työstä äitiyslomalle eikä tarvitsisi pitkittää lasten hankintaa taloudellisen epävarmuuden takia. Tästähän osittain johtuu tämä kohonnut ensisynnyttäjien ikä Suomessa, joka taas puhuttaa.
No, ainakin minulla on sitten työpaikka johon palata jos tässä raskaudessa käy huonosti ja joudun sairauslomalle. Olisi, voisi, pitäisi. Jossittelua kaikki tyynni.
Tätähän minä halusin – hyvän työpaikan ja raskauden. Miksi siis valitan?
Eihän elämää voi laittaa odottamaan. Elämää ei voi aikatauluttaa. Sen olen oppinut viimeisinä vuosina, että mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Jos minun pitäisi valita työn ja perheen perustamisen väliltä, valinta olisi helppo. Toivon kyllä, ettei sellaista valintaa tarvitsisi tehdä. Haluaisin niin kovasti olla luottamuksen arvoinen tässä työssä. Onko se väärin, että minua harmittaa, että tämä työmahdollisuus tuli juuri nyt?
Miksi perheen perustamisen ja työelämän yhdistäminen on edelleen Suomessa näin vaikeaa? Jos nuorille naisille myönnettäisiin enemmän vakituisia paikkoja, ei tarvitsisi kokea syyllisyyttä jäädessään lyhyestä työstä äitiyslomalle eikä tarvitsisi pitkittää lasten hankintaa taloudellisen epävarmuuden takia. Tästähän osittain johtuu tämä kohonnut ensisynnyttäjien ikä Suomessa, joka taas puhuttaa.
No, ainakin minulla on sitten työpaikka johon palata jos tässä raskaudessa käy huonosti ja joudun sairauslomalle. Olisi, voisi, pitäisi. Jossittelua kaikki tyynni.
Tätähän minä halusin – hyvän työpaikan ja raskauden. Miksi siis valitan?
tiistai 3. tammikuuta 2012
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
no eihän mulla oo mitään päällepantavaa
No eihän mulla oo mitään vaatteita! Kaikki (no ne kivoimmat) housut puristaa jo. Äitiyshousuja en suostu vielä laittamaan, koska sitten näytän siltä kuin olisin viikolla 18 raskaana enkä viikolla 8. Paitoja silitin muutamia. Ne on nuhjuisia.
Mun on päästävä vaateostoksille! Mut housuja ei oo kyl paljoo järkeä ostaa tässä vaiheessa...
Onko liian aikaista nykäistä äitiyshousut jalkaan?! äääh... on kyllä.
Työni on kuitenkin sellaista toimistotyötä, missä tarvitaan siistit vaatteet. Haaveilen siitä, että pukeudun kauniisti ja siististi, mutta kuitenkin persoonallisesti. Jos oisi rahaa miten paljon vaan niin se ois helppoa... Mutkun typykin tarvii vaatteita. Mokoma kun kasvaa koko ajan ja housut jää lyhyiksi ja paidat myös. Missäs välissä mä itselleni ostaisin...
Nuhjuisen kotiäidin vaatekaappi. :/
No ehkä mä jotain riepuja löydän päälleni ensi viikoksi. Sitten on pakko käydä hakemassa jotain uutta!
Mun on päästävä vaateostoksille! Mut housuja ei oo kyl paljoo järkeä ostaa tässä vaiheessa...
Onko liian aikaista nykäistä äitiyshousut jalkaan?! äääh... on kyllä.
Työni on kuitenkin sellaista toimistotyötä, missä tarvitaan siistit vaatteet. Haaveilen siitä, että pukeudun kauniisti ja siististi, mutta kuitenkin persoonallisesti. Jos oisi rahaa miten paljon vaan niin se ois helppoa... Mutkun typykin tarvii vaatteita. Mokoma kun kasvaa koko ajan ja housut jää lyhyiksi ja paidat myös. Missäs välissä mä itselleni ostaisin...
Nuhjuisen kotiäidin vaatekaappi. :/
No ehkä mä jotain riepuja löydän päälleni ensi viikoksi. Sitten on pakko käydä hakemassa jotain uutta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)