maanantai 9. tammikuuta 2012

uskomatonta

Lueskelen paljon blogeja. Odotuksesta, odotushaaveista ja tietenkin sitten siitä perhe-elämästä. Kun silmiini osuu blogiteksti jossa lasta jo odotellaan pian syntyväksi, en usko että pääsen itse kirjoittamaan samasta aiheesta. En osaa kuvitella, että ensi heinäkuussa pohdiskelisin täällä synnytystä tai kotiutumisvaatteita.

Tänään alkoi 10. raskausviikko, eli tänään viikkoja on yhteensä 9+0. Olo on sellainen kuin tässä vaiheessa kai kuuluukin olla; hiukan etova, käsittämättömän väsynyt ja hormonit saa itkun partaalle ties mistä syystä milloinkin. Olen myös peloissani, vaikka ultraan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ultrat ovat ne suurimmat kammotukset minulle.

Harkitsen dobblerin tilaamista, vaikka en ole koskaan aiemmin sellaiseen halunnut sijoittaa. Mutta kun. Ainakin voisin metsästellä niitä sydänääniä sitten. Minun on vaikea keskittyä tähän uuteen työhön, olen puolet työajasta ihan muissa maailmoissa. No, eipä minulla toistaiseksi ole mikään kovin kiireellinen aikataulukaan ollut, että aikaakin tälle muulle pohdiskelulle on. Saisi nyt alkaa hommat toden teolla niin en ehtisi pohdiskella tätä koko ajan.

Olen eräässä fb-ryhmässä, jossa on muita elokuista lasta odottavia. Siellä on tullut eteen monia tuulimunaraskauksia, keskenmenoja ja vaikka mitä. Mutta suurin osa samoilla viikoilla kanssani olevista pohtii hankintoja vauvaa varten, he ovat jo ostaneet vaatteita tai sittereitä. Minä en edes osaa kuvitella että tämä oikeasti olisi totta. Jotenkin olo on vähän sellainen, että been here, done that. Neljäs kerta menossa - tää on ihan tuttua kauraa. Periaatteessa. Nyt on tosin ensimmäinen kerta, että tiedän meillä olevan tässä isompi riski kuin vain sattuman oikku.

Minä niin toivon, että tämä kevät olisi kevyt ja aurinkoinen. Sellainen, että voisin tuijottaa työpaikan ikkunasta haaveillen ulos aurinkoon ja silitellä vauvamasua. Miettiä seisomalautaa rattaisiin ja suunnitella ensisängyn vuokraamista. Mutta kun en vaan osaa uskoa siihen. En uskalla uskoa siihen.

Mutta onko se kipu kuitenkaan vähäisempi, jos tässä huonosti käy, olin sitten jo ehtinyt suunnitella ja uskoa tai en? Mistähän löytäisin sen pienen luottamuksen murenen että osaisin nauttia tästä? Ehkä minun on pakko vain odottaa sinne nt-ultraan. Ja helvetti että se pelottaa.

2 kommenttia:

Anniina ★ kirjoitti...

Mä en usko että se kipu on yhtään sen pienempi, teetpä sitten hankintoja tai et... Jotenkin mahdoton ajatus, että raskauden voisi lykätä itsestään ja mielestään "syrjään" siksi aikaa että tietää varmasti miten käy. Että olisi raskaana 12 tai 20 viikkoa, kuulisi sitten että lapsella on kaikki hullusti ja todeta, että no onneks se ei kirpaise ollenkaan kun niin mä vähän pelkäsinkin :/ Vaikka tiedän että taikauskolla ei näitä asioita ratkaista, niin jotenkin mun tekis mieli uhmata kohtaloa ja ostaa sun tilanteessa pari vauvanvaatetta ja huutaa keuhkojeni kyllyydestä kohtalolle :) Että katsopas perkele, minä aion pitää tämän lapsen!

Inhoon sitä kun joku väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu - mutta mä uskon silti tietäväni miltä susta tuntuu lukea (kaltaisteni) viimeisillään raskaanaolevien blogeja. Aika tarkalleen 9 kuukautta sitten mäkin olin ihan varma etten mä enää ikinä saa kirjoittaa sellaisista asioista. Luin itkien esikon odotusajan kirjoituksia ja mietin, että tajusinko nauttia niistä ajoista tarpeeksi, tajusinko että ne jäisivät mun kohdalla ekaksi ja vikaksi mahdollisuudeksi kokea jotain sellaista.

Mutta elämä yllättää. Mä oon varma, että niin se on päättänyt tehdä nyt teillekin.

Elina kirjoitti...

No sitä mä mietin kanssa... et yhtä paljon se menetys sattuu. Joka tapauksessa sitä mielessään salaisesti rakentelee tulevaisuutta, mutta ei kunnolla uskalla olla onnellinen. :/

Mä toivon että sä olet oikeassa. <3