Syksyyn mennessä pitäis olla jotain selvillä. Mitä mä haluan tehdä isona? Tai siis seuraavaksi? Ja onko se mitä mä haluan tehdä mitenkään päin järkevää tai mahdollista? Pitääkö mun lopettaa haluaminen ja haahuilu ja ottaa vastuu elämästäni menemällä vaan johonkin töihin. Tekemään jotain mitä en halua. Äh.
Aina on tullut vastaan jotain. Vielä en ole ihan tyjän päälle jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Aina jotain on tullut eteen. Voinko mä luottaa siihen että niin käy nytkin? Voisko joku ennustaja kertoa mulle mitä mun tulevaisuus pitää sisällään niin ei tarttis ahdistua siitä?!
Mut masentavaa on lukea työkkärin nettisivuja kun siellä ei mitään haettavaa mulle oo. Huoh. Kai mä sitten juon kahvia ja luen vanhoja kodin kuvalehtiä kun ei musta näemmä muuhunkaan ole. Pah.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste malttamattomuutta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste malttamattomuutta. Näytä kaikki tekstit
maanantai 20. tammikuuta 2014
sunnuntai 5. elokuuta 2012
ei jaksa odottaa
Sänky on pedattu, pullot ja tutit keitetty, vaipat ostettu, hoitopöytä valmiina, imetystarvikkeet valmiina, sairaalakassi pakattu, esikoisen hoitosuunnitelmat tehty...
Ala tulla jo, me ei jakseta enää odottaa!
Minä en jaksa enää odottaa! Olo on niin kovin tukala ja masentunut ja itkuinen, haluaisin että tämä vaihe loppuisi jo ja päästäsiin aloittamaan sitä uutta vaihetta...
Ei viitsisi kotona vaan odotella, mutta mihinkään ei jaksa lähteäkkään kun olo on niin tuskainen. Äh. Mä haluan pois tämän ison mahan ja tämän olotilan!!!
Haluan haluan kaikkea tietenkin. Vauva tulee kun se on valmis, sanotaan. Noh, me kaikki muut ollaan valmiita! Tule nyt jo!
Ala tulla jo, me ei jakseta enää odottaa!
Minä en jaksa enää odottaa! Olo on niin kovin tukala ja masentunut ja itkuinen, haluaisin että tämä vaihe loppuisi jo ja päästäsiin aloittamaan sitä uutta vaihetta...
Ei viitsisi kotona vaan odotella, mutta mihinkään ei jaksa lähteäkkään kun olo on niin tuskainen. Äh. Mä haluan pois tämän ison mahan ja tämän olotilan!!!
Haluan haluan kaikkea tietenkin. Vauva tulee kun se on valmis, sanotaan. Noh, me kaikki muut ollaan valmiita! Tule nyt jo!
torstai 2. elokuuta 2012
hormoneja
Heräsin tänään aamulla aika hyvin nukutun yön jälkeen. Mies nousi tytön kanssa ja sain jäädä vähäksi aikaa nukkumaan. No, oisin saanut jäädä nukkumaan, mutta sen sijaan aloinkin itkemään. Nyyhkin itsekseni siellä sängyssä, en edes tiedä että mitä. Ehkä sitä, että olen henkisesti ihan puhki.
Olen mä fyysisestikin hajalla kun kolottelee ja vihloo ja muuta, mut ennen kaikkea mä oon henkisesti ihan loppu. Pelkään että tämä menee yliajalle, mikä on ihan mahdollista tietenkin! Mutta jos joudun tässä olotilassa olemaan vielä monta viikkoa, en tiedä miten kestän.
Mies ja tytär ei ansaitse tällaista mörköä vaimoksi ja äidiksi. Tiuskin ja mökötän. Olen surullinen ja itkuinen, ja haluaisin niin tämän vaiheen olevan jo ohi! Tämän ajan pitäisi olla iloista, jännittävää odotuksen aikaa mutta mua vaan masentaa.
Tyttöä odottaessa voin hyvin loppuun saakka. Olin hyväntuulinen ja iloinen, vaikka silloinkin oli nukkumisvaikeuksia ja kremppaa. Mutta en ollut henkisesti näin rikki kuin nyt olen. Ja nyt on vaan päivistä kiinni, toivottavasti ei viikoista. Mutta en osaa aloittaa mitään, en osaa suunnitella mitään enkä halua nähdä ketään.
Tämä aika tuntuu tosi pitkältä. Odottavan aika on pitkä. Kumpa se kuitenkin olisi kovin kovin lyhyt.
Olen mä fyysisestikin hajalla kun kolottelee ja vihloo ja muuta, mut ennen kaikkea mä oon henkisesti ihan loppu. Pelkään että tämä menee yliajalle, mikä on ihan mahdollista tietenkin! Mutta jos joudun tässä olotilassa olemaan vielä monta viikkoa, en tiedä miten kestän.
Mies ja tytär ei ansaitse tällaista mörköä vaimoksi ja äidiksi. Tiuskin ja mökötän. Olen surullinen ja itkuinen, ja haluaisin niin tämän vaiheen olevan jo ohi! Tämän ajan pitäisi olla iloista, jännittävää odotuksen aikaa mutta mua vaan masentaa.
Tyttöä odottaessa voin hyvin loppuun saakka. Olin hyväntuulinen ja iloinen, vaikka silloinkin oli nukkumisvaikeuksia ja kremppaa. Mutta en ollut henkisesti näin rikki kuin nyt olen. Ja nyt on vaan päivistä kiinni, toivottavasti ei viikoista. Mutta en osaa aloittaa mitään, en osaa suunnitella mitään enkä halua nähdä ketään.
Tämä aika tuntuu tosi pitkältä. Odottavan aika on pitkä. Kumpa se kuitenkin olisi kovin kovin lyhyt.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
ttu. kele. tana.
Tänään vituttaa kaikki. Sattuu, jomottaa, vihloo ja vauva painaa tosi alas. Kaiken tekeminen sattuu. Supistukset on säälittäviä harkkaversioita eikä yhtään kipeetä oo tullut. Maha on kuralla ja on huono olo.
Mä olen räjähtelevä ruutitynnyri, olo on antisosiaalinen ja tekee mieli vaan mököttää peiton alla.
Kävin tänään ostoksilla ja ai että niitä sympaattisia hymyjä ja katseita. Argh! Teki mieli tirvaista niitä kaikkia naamaan!
Että sellainen fiilis täällä.
Mä olen räjähtelevä ruutitynnyri, olo on antisosiaalinen ja tekee mieli vaan mököttää peiton alla.
Kävin tänään ostoksilla ja ai että niitä sympaattisia hymyjä ja katseita. Argh! Teki mieli tirvaista niitä kaikkia naamaan!
Että sellainen fiilis täällä.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
kypsä
Mä haluaisin jo tämän vauvan syliini ja etenkin tämän mahan pois. Tähän saakka musta on ollut ihan kivaa olla raskaana - kremppoineen kaikkineen. Mut nyt olo on ollut pari päivää tosi inhottava. Maha on kireenä koko ajan kun supistaa, jokainen kumarrus tuntuu tuskaiselta kun joku pää tai peppu (toivottavasti jälkimmäinen) painaa aina keuhkoihin... närästää ihan jatkuvasti ja olen tosi kärttyinen koko ajan.
Ja nyt on vasta rv 36+1. Tässä on vielä matkaa siihen että synnytys oikeasti käynnistyy. Tai no, voihan sitä kuvitella ja toivoa että tämä tulisi jo vaikka viikon, puolentoista päästä mutta mä en kyllä usko. Asenne on muuttunut posiitiivisesta pessimistiseksi - tämä menee yliaikaiseksi, on joku hemmetin neljä ja puoli kiloa syntyessään ja kun mä oon puskenut sitä ulos jonkun aikaa huomataan että se on jonkinlaisessa virhetarjonnassa ja joudutaan tekemään joku kiireellinen sektio kuitenkin.
*mökötys*
Mä en pysty kävelemään, laittamaan sukkaa jalkaan, kumartumaan enkä kyykistymään. Tai pystyn mutta se kaikki sattuu. Haluaisin hömppäillä jotain vauvajuttuja valmiiksi ja asetella vaikka vaippoja hoitopöydän koriin valmiiksi mut mikään ei kiinnosta kun koko ajan ahdistaa, supistaa ja sattuu ja vihloo.
Toisin sanoen - mä olen ihan kypsä.
*
Alla vertailun vuoksi: vasemmalla tämänhetkinen maha, oikealla maha samaan aikaan kun esikoista odotin... Onhan siinä vähän eroa. :( Ehkä täältä on tulossa joku jättivauva.
Ja nyt on vasta rv 36+1. Tässä on vielä matkaa siihen että synnytys oikeasti käynnistyy. Tai no, voihan sitä kuvitella ja toivoa että tämä tulisi jo vaikka viikon, puolentoista päästä mutta mä en kyllä usko. Asenne on muuttunut posiitiivisesta pessimistiseksi - tämä menee yliaikaiseksi, on joku hemmetin neljä ja puoli kiloa syntyessään ja kun mä oon puskenut sitä ulos jonkun aikaa huomataan että se on jonkinlaisessa virhetarjonnassa ja joudutaan tekemään joku kiireellinen sektio kuitenkin.
*mökötys*
Mä en pysty kävelemään, laittamaan sukkaa jalkaan, kumartumaan enkä kyykistymään. Tai pystyn mutta se kaikki sattuu. Haluaisin hömppäillä jotain vauvajuttuja valmiiksi ja asetella vaikka vaippoja hoitopöydän koriin valmiiksi mut mikään ei kiinnosta kun koko ajan ahdistaa, supistaa ja sattuu ja vihloo.
Toisin sanoen - mä olen ihan kypsä.
*
Alla vertailun vuoksi: vasemmalla tämänhetkinen maha, oikealla maha samaan aikaan kun esikoista odotin... Onhan siinä vähän eroa. :( Ehkä täältä on tulossa joku jättivauva.
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Ärsytysvitutusmasennusmaximus!!!!!!
Terveiset synnytystapa-arviosta. Siellä poika olla möllöttää pää alaspäin. Ylhäällä kuitenkin vielä, ei
kiinnittyneenä. Kaulaa jäljellä vielä 2,5 cm, kohdun ulkosuu auki, sisäsuu
kiinni ja paikat pehmeät. Niin kai näillä viikoilla sopii ollakkin.
Painoarvio tällä hetkellä (rv 35+6) 2867g, syntymäpainoksi laskettuna aikana arvioi 3800g. Eli melko samankokoinen kuin mitä esikoinen oli syntyessään.
Lääkäri sanoi, että ei näe mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.
MUTTA.
Vauvan vatsan ympärys oli muita mittoja suurempi, mikä kuulemma voi olla merkki siitä ,että mulla on sokereissa jotain vikaa. Kiva. Ja tästähän seurasi sitten käsky SOKERIRASITUKSEEN. Voi kilin kellit mä sanon. En ois halunnut mitään tällaista tähän kohtaan enää, en millään! Oisin vaan halunnut nauttia huolettomasta loppuraskaudesta, mut nyt mun pitää alkaa kyttäämään syömisiäni ja pelätä jotain saamarin raskausdiabetesta!!! Ja isoa vauvaa. :(
En halua puskea mitään yli nelikiloista ulos! En halua! Enenenenen! Mä haluan sen normaalin vähän reilu kolmekiloisen vauvan joka syntyy ennen laskettua aikaa siististi ja nätisti siten että äitiä ei pelottaisi jättiläisvauvat tai sokeriarvot tai muut!!!
Haluan sittenkin sektioon... :(
Puuuuh. Mä niin toivoin erilaista fiilistä tästä polikäynnistä. En tällaista. Kai mun raskaushormonit tekee tästä nyt maailman isoimman ongelman, mutta mua ahistaa ihan sikana!!
En halua enempää diagnooseja!!! Meidän perheessä niitä on saatu jo ihan tarpeeksi!!
Painoarvio tällä hetkellä (rv 35+6) 2867g, syntymäpainoksi laskettuna aikana arvioi 3800g. Eli melko samankokoinen kuin mitä esikoinen oli syntyessään.
Lääkäri sanoi, että ei näe mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.
MUTTA.
Vauvan vatsan ympärys oli muita mittoja suurempi, mikä kuulemma voi olla merkki siitä ,että mulla on sokereissa jotain vikaa. Kiva. Ja tästähän seurasi sitten käsky SOKERIRASITUKSEEN. Voi kilin kellit mä sanon. En ois halunnut mitään tällaista tähän kohtaan enää, en millään! Oisin vaan halunnut nauttia huolettomasta loppuraskaudesta, mut nyt mun pitää alkaa kyttäämään syömisiäni ja pelätä jotain saamarin raskausdiabetesta!!! Ja isoa vauvaa. :(
En halua puskea mitään yli nelikiloista ulos! En halua! Enenenenen! Mä haluan sen normaalin vähän reilu kolmekiloisen vauvan joka syntyy ennen laskettua aikaa siististi ja nätisti siten että äitiä ei pelottaisi jättiläisvauvat tai sokeriarvot tai muut!!!
Haluan sittenkin sektioon... :(
Puuuuh. Mä niin toivoin erilaista fiilistä tästä polikäynnistä. En tällaista. Kai mun raskaushormonit tekee tästä nyt maailman isoimman ongelman, mutta mua ahistaa ihan sikana!!
En halua enempää diagnooseja!!! Meidän perheessä niitä on saatu jo ihan tarpeeksi!!
perjantai 27. huhtikuuta 2012
huoh
Perjantai! Tämä viikko on ollut tosi pitkä... aikaisia aamuheräämisiä, kaatosateessa rattaiden puskemista, ärsyttävää käyttäytymistä pomolta... huoh.
Mä olen jo niin valmis jäämään äitiyslomalle. Niinkun NYT. Valitettavasti vaan en saa pitää lomiani kuten haluaisin, vaan pomo määräsi ne pidettäväksi juuri ennen äitiyslomaa. No, en todellakaan aio kesäkuun puolen välin jälkeen enää tulla toimistolle, että siinähän sitten maksaa mulle saikkuajan lomapäivät. Kele. Menen tasan hakemaan saikkua tuossa kesäkuun puolenvälin tienoilla viimeistään ja en tule enää sen jälkeen tänne. Hah! Siitäs saa.
Rehellisesti sanottuna mä alan olemaan jo ihan puhki. Joinain aamuina olen niin väsynyt että tekee mieli vaan itkeä. Mutta ei auta, se on puettava itsensä ja lapsi ja lähdettävä työntämään rattaita kaatosateessa päiväkodille, että ehtii ajoissa töihin.
Mä jaksan vielä vähän. Mä melkein TOIVON että mun selkä napsahtais nyt huonoon kuosiin niin saisin jäädä saikulle ihan oikeesti. Kai mun pitää olla pää kainalossa ja vuoteenomana ennen kuin mun tyhmä työmoraali ja luonto antaa periksi hakea saikkua. Vaikka kai mä ihan hyvin voisin.
Onko uupumus ja väsymys tarpeeksi hyvä syy saikulle? Supisteleekin kyllä aina aika ajoin, selkä vähän kipeytyy päivän istumisesta... huoh. Jos nyt jaksais vielä vähän...
Nyt on onneksi tulossa kaunis viikonloppu ja vappu.
Ensi viikollakin on vaan muutama päivä töitä! Huoh.
Mä olen jo niin valmis jäämään äitiyslomalle. Niinkun NYT. Valitettavasti vaan en saa pitää lomiani kuten haluaisin, vaan pomo määräsi ne pidettäväksi juuri ennen äitiyslomaa. No, en todellakaan aio kesäkuun puolen välin jälkeen enää tulla toimistolle, että siinähän sitten maksaa mulle saikkuajan lomapäivät. Kele. Menen tasan hakemaan saikkua tuossa kesäkuun puolenvälin tienoilla viimeistään ja en tule enää sen jälkeen tänne. Hah! Siitäs saa.
Rehellisesti sanottuna mä alan olemaan jo ihan puhki. Joinain aamuina olen niin väsynyt että tekee mieli vaan itkeä. Mutta ei auta, se on puettava itsensä ja lapsi ja lähdettävä työntämään rattaita kaatosateessa päiväkodille, että ehtii ajoissa töihin.
Mä jaksan vielä vähän. Mä melkein TOIVON että mun selkä napsahtais nyt huonoon kuosiin niin saisin jäädä saikulle ihan oikeesti. Kai mun pitää olla pää kainalossa ja vuoteenomana ennen kuin mun tyhmä työmoraali ja luonto antaa periksi hakea saikkua. Vaikka kai mä ihan hyvin voisin.
Onko uupumus ja väsymys tarpeeksi hyvä syy saikulle? Supisteleekin kyllä aina aika ajoin, selkä vähän kipeytyy päivän istumisesta... huoh. Jos nyt jaksais vielä vähän...
Nyt on onneksi tulossa kaunis viikonloppu ja vappu.
Ensi viikollakin on vaan muutama päivä töitä! Huoh.
tiistai 10. tammikuuta 2012
tik-tak-tik-tak...
Mikäs päivä tänään on?
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
perjantai 5. elokuuta 2011
Odottelua ja kaipuuta
*huokaus*
Olen taas alkanut pyörimään keskustelupalstoilla. VIRHE. Ei muun takia, mutta tulee entistä isompi asia taas tuosta raskautumisajattelusta. Tällä hetkellä on taas viisi tuttua raskaana. Joskus en vaan käsitä, miksi muille se on niin helppoa? Häh? Miksi just meillä pitää olla niin vaikeaa tämä lapsensaanti...
Ainakin tulen helposti raskaaksi, sillä viimeisen neljän vuoden aikana olen tullut kolme kertaa raskaaksi. Se on ihan hyvä prosentti kuitenkin... sitä en tiedä mitä nämä lääkkeet tekevät hedelmällisyydelle. Niiden ei pitäisi vaikuttaa siihen mitenkään, toivotaan nyt että näin myös on. Yhtään keskenmenoa en ole saanut, paitsi toukokuussa 2008 oli yksi kemiallinen raskaus, eli raskaus alkoi mutta ei kiinnittynyt lainkaan.
Toivon taas ihan liikaa sitä, että kun häät ovat ohi, tulen ensimmäisestä kierrosta raskaaksi ja PUM kaikki on taas niinkuin pitääkin.... ainakin rakenneultraan saakka. Mutta pelkään kovasti että jos yritys venyy useamman kuukauden mittaiseksi, kuten on ihan normaalia ja mahdollista, alkaa pääni hajoilemaan taas. Kiertopäiviä, greippimehuja, vitamiineja ja kikkakolmosia? Nipistelyjä, olotiloja, tuntemuksia, oireita...
Minä kaipaan raskaanaolemista myös. En pelkästään sitä lopputulosta. Olen aina pitänyt raskaanaolemisesta, vaikka alussa usein onkin huonoa oloa, väsymystä ja päänsärkyjä. Mutta pidän kovasti kasvavasta masusta ja siitä että saan näyttää sen muillekin, rakastan silitellä sitä ja vauvan liikkeet masussa ovat ihania. Tunnen oloni aina kovin hyväksi raskaanaollessa. Olo on jotenkin täyteläinen, maanläheinen ja rauhallinen.
Kumpa saisin taas pian kokea raskaanaolemisen tunteen. Loppuun saakka. Mitä jos en saa? En tiedä, pystynkö hyväksymään sitä. Puolisoni sanoi että sitten Tipunen jää meidän ainoaksi lapseksi, mutta minä en suostu hyväksymään sitä. En suostu!
*huokaus*
Olisihan tässä nyt ne häät sitten... 50 päivää. Pitkä, lyhyt aika. Kun vaan saisi tämän vauva-asian päästään nyt siksi ajaksi, kun sen jälkeen kuitenkin taas napsahtaa. :/ Onneksi huomenna on yhden ystäväpariskunnan häät joihin pääsen vähän juopottelemaan... tulee muuten aika tarpeeseen sellainen pieni nollaus ja vapaailta.
Olen taas alkanut pyörimään keskustelupalstoilla. VIRHE. Ei muun takia, mutta tulee entistä isompi asia taas tuosta raskautumisajattelusta. Tällä hetkellä on taas viisi tuttua raskaana. Joskus en vaan käsitä, miksi muille se on niin helppoa? Häh? Miksi just meillä pitää olla niin vaikeaa tämä lapsensaanti...
Ainakin tulen helposti raskaaksi, sillä viimeisen neljän vuoden aikana olen tullut kolme kertaa raskaaksi. Se on ihan hyvä prosentti kuitenkin... sitä en tiedä mitä nämä lääkkeet tekevät hedelmällisyydelle. Niiden ei pitäisi vaikuttaa siihen mitenkään, toivotaan nyt että näin myös on. Yhtään keskenmenoa en ole saanut, paitsi toukokuussa 2008 oli yksi kemiallinen raskaus, eli raskaus alkoi mutta ei kiinnittynyt lainkaan.
Toivon taas ihan liikaa sitä, että kun häät ovat ohi, tulen ensimmäisestä kierrosta raskaaksi ja PUM kaikki on taas niinkuin pitääkin.... ainakin rakenneultraan saakka. Mutta pelkään kovasti että jos yritys venyy useamman kuukauden mittaiseksi, kuten on ihan normaalia ja mahdollista, alkaa pääni hajoilemaan taas. Kiertopäiviä, greippimehuja, vitamiineja ja kikkakolmosia? Nipistelyjä, olotiloja, tuntemuksia, oireita...
Minä kaipaan raskaanaolemista myös. En pelkästään sitä lopputulosta. Olen aina pitänyt raskaanaolemisesta, vaikka alussa usein onkin huonoa oloa, väsymystä ja päänsärkyjä. Mutta pidän kovasti kasvavasta masusta ja siitä että saan näyttää sen muillekin, rakastan silitellä sitä ja vauvan liikkeet masussa ovat ihania. Tunnen oloni aina kovin hyväksi raskaanaollessa. Olo on jotenkin täyteläinen, maanläheinen ja rauhallinen.
Kumpa saisin taas pian kokea raskaanaolemisen tunteen. Loppuun saakka. Mitä jos en saa? En tiedä, pystynkö hyväksymään sitä. Puolisoni sanoi että sitten Tipunen jää meidän ainoaksi lapseksi, mutta minä en suostu hyväksymään sitä. En suostu!
*huokaus*
Olisihan tässä nyt ne häät sitten... 50 päivää. Pitkä, lyhyt aika. Kun vaan saisi tämän vauva-asian päästään nyt siksi ajaksi, kun sen jälkeen kuitenkin taas napsahtaa. :/ Onneksi huomenna on yhden ystäväpariskunnan häät joihin pääsen vähän juopottelemaan... tulee muuten aika tarpeeseen sellainen pieni nollaus ja vapaailta.
tiistai 2. elokuuta 2011
hyvä uni, parempi mieli
Tänään olen jo paremmalla mielellä. Uusien lääkkeiden inhottava sivuvaikutus, oksettava olo, alkaa hiipumaan. Huomenna saan taas vähentää kortisoniannosta, joten sekin on mukavaa. Jospa pääsisin pian eroon tuosta inhottavasta kortisonista, joka valvottaa minua yöt ja aiheuttaa inhaa oloa. Jostain luin, että kortisoni voi vaikuttaa myös mielialaan! Ei siis ihme, että pitkä kuuri voi saada taas ajatukset sekaisin ja mielen matalaksi.
Eilen illalla otin yhden rauhoittavan lääkkeen joita mulla on keskeytyksen ajoilta käyttämättöminä tuolla kaapissa. Hassua, että silloin niille ei ollut tarvetta mutta nyt on. Rauhoittavan lääkkeen avulla nukuin koko yön, heräsin kyllä muutamaan otteeseen mutta sain uudelleen unta! Ihanaa! Olokin on aivan toinen kun on saanut nukuttua. En pidä niiden syömisestä, mutta pakko ottaa silloin tällöin että saa edes muutamat kunnon unet viikossa.
Mutta jotenkin ystävän vauva-uutinen sai taas ajatukset mylläämään. Olin jo aika levollisin mielin pitkän aikaa, mutta kun hän käy nyt läpi näitä ensimmäisen raskauden asioita, mieleen muistuu kaikki omat raskaudet. Siis jotenkin hurjaa ajatella, että niitä on ollut jo kolme. Kolme kertaa alkuraskaus. Ja ei niin pelkkä alkuraskauskaan vaan puoliväliin saakka.
Ehkä pelkään turhaan sitä pelkoa. Siis jonkinasteisena se pelko tulee olemaan mukana sitten joskus jos raskaus numero neljä saa alkunsa, mutta turhaanhan minä sitä nyt jo etukäteen murehdin. Jospa pystynkin tunkemaan pahimmat pelot taka-alalle ja nauttimaan raskaudesta? Tai jos ei nyt nauttimaan niin ainakin olemaan varovaisen toiveikas... äh. Sen näkee sitten.
Laskurini sanoo, että häihin on 53 päivää. Siinä ajassa pitäisi saada kortisoniturvotus pois, finnit pois, sairaus aisoihin ja järjestettyä yhdet häät. Ja 53 päivää on myös sitten aikaa odotella lapsentekoa. Eihän se kyllä ole kovin kauan kuitenkaan, vaikka siltä tuntuukin joskus. Taidan koittaa ottaa ilon irti tästä ajasta ja käydä vaikka kavereiden kanssa baarissa! Oi! Sepä oliskin kivaa! Täytyykin alkaa suunnittelemaan jotain kivaa baarireissua!
Eilen illalla otin yhden rauhoittavan lääkkeen joita mulla on keskeytyksen ajoilta käyttämättöminä tuolla kaapissa. Hassua, että silloin niille ei ollut tarvetta mutta nyt on. Rauhoittavan lääkkeen avulla nukuin koko yön, heräsin kyllä muutamaan otteeseen mutta sain uudelleen unta! Ihanaa! Olokin on aivan toinen kun on saanut nukuttua. En pidä niiden syömisestä, mutta pakko ottaa silloin tällöin että saa edes muutamat kunnon unet viikossa.
Mutta jotenkin ystävän vauva-uutinen sai taas ajatukset mylläämään. Olin jo aika levollisin mielin pitkän aikaa, mutta kun hän käy nyt läpi näitä ensimmäisen raskauden asioita, mieleen muistuu kaikki omat raskaudet. Siis jotenkin hurjaa ajatella, että niitä on ollut jo kolme. Kolme kertaa alkuraskaus. Ja ei niin pelkkä alkuraskauskaan vaan puoliväliin saakka.
Ehkä pelkään turhaan sitä pelkoa. Siis jonkinasteisena se pelko tulee olemaan mukana sitten joskus jos raskaus numero neljä saa alkunsa, mutta turhaanhan minä sitä nyt jo etukäteen murehdin. Jospa pystynkin tunkemaan pahimmat pelot taka-alalle ja nauttimaan raskaudesta? Tai jos ei nyt nauttimaan niin ainakin olemaan varovaisen toiveikas... äh. Sen näkee sitten.
Laskurini sanoo, että häihin on 53 päivää. Siinä ajassa pitäisi saada kortisoniturvotus pois, finnit pois, sairaus aisoihin ja järjestettyä yhdet häät. Ja 53 päivää on myös sitten aikaa odotella lapsentekoa. Eihän se kyllä ole kovin kauan kuitenkaan, vaikka siltä tuntuukin joskus. Taidan koittaa ottaa ilon irti tästä ajasta ja käydä vaikka kavereiden kanssa baarissa! Oi! Sepä oliskin kivaa! Täytyykin alkaa suunnittelemaan jotain kivaa baarireissua!
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
ahdistaa
Ahdistaa. Ahdistaa kun joudun syömään voimakkaita lääkkeitä tähän sairauteeni. Inhottaa kun lääkkeet saavat alkuun aikaan huonoa oloa, jonka toivoisin niin kovasti johtuvan jostain ihan muusta kuin lääkkeistä. Pelottaa lääkkeiden ja sairauden vaikutus raskaaksitulemiseen ja raskauden kulkuun.
Pelottaa, saammeko koskaan vauvaa. Voisiko meillä olla ensi kesänä tai syksynä vauva? Siihen tuntuu olevan ikuisuus... tuntuu kummalliselta ajatella sitä, mitä kaikkea seuraava vuosi voikaan sisältää. Niin mitä? Pelkoja, suruja, murhetta, lääkkeitä ja sairautta. Vai olisiko jo meidän vuoro kokea iloa, onnea, huojennusta... pahoin pelkään ettei meidän tie tule olemaan koskaan helppo. Ei ainakaan minun.
Minulla siis diagnosoitiin colitis ulcerosa, haavainen paksusuoli. Se on sairaus, joka on krooninen ja kanssani koko loppuelämän. Nyt voin hyvin, sairaus on kurissa lääkkeillä, mutta kovilla sellaisilla. Lääkkeitä saa käyttää lääkärin mukaan myös raskausaikana, vaikka olen lueskellut myös paljon päinvastaista tietoa. Pohdituttaa.
Saanko koskaan kuulla rakenneultrassa sanoja: täällä on kaikki hyvin. Ja mitä kaikkea siihen hetkeen mennessä pitää kokea? Pelottaa ja ahdistaa.
Lääkkeet aiheuttavat huonon olon lisäksi tällä hetkellä yöllisiä heräilyjä ja unettomuutta. Olen raihnainen, väsynyt, turvonnut, finninaamainen ja ahdistunut. Tosi kiva morsian-olo!!! En tunne olevani hehkeä ja iloinen morsian juuri nyt. :(
Ehkä tämä on vain väliaikainen ahdistusmasennus. Lääkekuurissa toista lääkettä vähennetään koko ajan ja toinen on lisätty. Ehkä nekin saavat nuppini sekaisin.... Haluaisin niin vaan olla onnellinen morsian joka odottaisi innolla vauvantekopuuhia häiden jälkeen. Ei taida onnistua niin helposti.
Töitäkin pitäisi etsiä mutta ei kertakaikkiaan huvita eikä kiinnosta! En kyllä jaksa koko syksyä ja talvea kotonakaan pyöriä jos ei raskaaksituleminen onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, olisihan se kiva tehdä jotain. Ahdistaa vaan se työnhakurumba. Ahdistaa etsiä paikkaa ja lähetellä hakemuksia.
Yleisesti siis: AHDISTAA!
murh.
Pelottaa, saammeko koskaan vauvaa. Voisiko meillä olla ensi kesänä tai syksynä vauva? Siihen tuntuu olevan ikuisuus... tuntuu kummalliselta ajatella sitä, mitä kaikkea seuraava vuosi voikaan sisältää. Niin mitä? Pelkoja, suruja, murhetta, lääkkeitä ja sairautta. Vai olisiko jo meidän vuoro kokea iloa, onnea, huojennusta... pahoin pelkään ettei meidän tie tule olemaan koskaan helppo. Ei ainakaan minun.
Minulla siis diagnosoitiin colitis ulcerosa, haavainen paksusuoli. Se on sairaus, joka on krooninen ja kanssani koko loppuelämän. Nyt voin hyvin, sairaus on kurissa lääkkeillä, mutta kovilla sellaisilla. Lääkkeitä saa käyttää lääkärin mukaan myös raskausaikana, vaikka olen lueskellut myös paljon päinvastaista tietoa. Pohdituttaa.
Saanko koskaan kuulla rakenneultrassa sanoja: täällä on kaikki hyvin. Ja mitä kaikkea siihen hetkeen mennessä pitää kokea? Pelottaa ja ahdistaa.
Lääkkeet aiheuttavat huonon olon lisäksi tällä hetkellä yöllisiä heräilyjä ja unettomuutta. Olen raihnainen, väsynyt, turvonnut, finninaamainen ja ahdistunut. Tosi kiva morsian-olo!!! En tunne olevani hehkeä ja iloinen morsian juuri nyt. :(
Ehkä tämä on vain väliaikainen ahdistusmasennus. Lääkekuurissa toista lääkettä vähennetään koko ajan ja toinen on lisätty. Ehkä nekin saavat nuppini sekaisin.... Haluaisin niin vaan olla onnellinen morsian joka odottaisi innolla vauvantekopuuhia häiden jälkeen. Ei taida onnistua niin helposti.
Töitäkin pitäisi etsiä mutta ei kertakaikkiaan huvita eikä kiinnosta! En kyllä jaksa koko syksyä ja talvea kotonakaan pyöriä jos ei raskaaksituleminen onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, olisihan se kiva tehdä jotain. Ahdistaa vaan se työnhakurumba. Ahdistaa etsiä paikkaa ja lähetellä hakemuksia.
Yleisesti siis: AHDISTAA!
murh.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
niin pitkä aika
Olen mietiskellyt taas tätä vauvajuttua... tai onhan se mielessä useinkin. Nyt onneksi häät ovat tulossa niin on mutua ajateltavaa. Mutta haluaisin niin kovasti sen toisen lapsen. Nyt on tarpeen kuitenkin odottaa häihin saakka, sillä ne ovat ainoa positiivinen asia elämässäni tänä vuonna! Haluan pystyä nauttimaan niistä täysillä skumppineen kaikkineen, joten mahdollista lapsen tekoa odotellaan siis häihin saakka.
Mutta pelkään kovasti sitä mitä siitä tulee. Pelkään, että meillä kestää onnistua monta kuukautta, pelkään, että kun onnistutaan, mitä sitten? Sitten on taas vaan koitettava kaivaa rohkeutta jostain siihen raskauden ensimmäiseen puolikkaaseen, uskotella itselleen, että lapsella on oikeasti mahdollisuuksia. Koittaa olla rakastumatta lapseen liikaa ennen kuin koko totuus on selvillä. *huokaus* Miten jaksan sen kaiken taas käydä läpi?
Kuitenkin toivon ja haaveilen, että ensi syksynä meillä olisi täällä pieni vauva. Pienellä tipusellamme olisi pikkusisarus. Vuosi tuntuu ihan kovin kovin pitkältä ajalta odottaa ja nähdä kuinka muilla lapsia syntyy tuosta noin vaan maailmaan. Se on ihan hirveän epäreilua. Toivon, että häät olisivat lähtölaukaus positiivisempaan elämään. Ehkä onnemme kääntyisi vihdoin ja voisimme elää ihan tavallista elämää.
Sairauteni on onneksi kurissa ainakin nyt. Lääkkeet toimii ja saa oloni paremmaksi, vaikka tämä kova lääkekuuri onkin ihan perseestä. Minulla lääkekuuri kestää vielä hetken, onneksi. Syön tällä hetkellä kortisonikuuria ja sen sivuvaikutukset ovat ihan todella ärsyttävät: en nuku kunnolla, olen väsynyt, naama on täynnä finnejä ja se on turvoksissa. Mahaakin koskee välillä sen lääkkeen takia... Reilu viikko jäljellä ja toivottavasti sen jälkeen sitä ei tarvitsisi enää syödä. Naama on kuin petolinnun perse ja muu olo sen mukainen.
Tiedän, että minulle ollaan järjestämässä polttareita mikä on ihanaa. Siksi toivonkin, että tämä typerä lääkekuuri loppuisi pian. Kuurin aikana kun ei saa juoda alkoholia ja jos en saa polttareissani juopotella niin olen kyllä vihainen.... :D Siksi nyt odotetaan lapsenteon kanssa, vaikka se pahalta tuntuukin. Nyt on vaan odotettava ja toivottava, että pian häiden jälkeen meillä onnistuisi raskaaksituleminen ja se raskaus sujuisi normaalisti... Mutta miten pitkältä aika tuntuukaan!
Mutta pelkään kovasti sitä mitä siitä tulee. Pelkään, että meillä kestää onnistua monta kuukautta, pelkään, että kun onnistutaan, mitä sitten? Sitten on taas vaan koitettava kaivaa rohkeutta jostain siihen raskauden ensimmäiseen puolikkaaseen, uskotella itselleen, että lapsella on oikeasti mahdollisuuksia. Koittaa olla rakastumatta lapseen liikaa ennen kuin koko totuus on selvillä. *huokaus* Miten jaksan sen kaiken taas käydä läpi?
Kuitenkin toivon ja haaveilen, että ensi syksynä meillä olisi täällä pieni vauva. Pienellä tipusellamme olisi pikkusisarus. Vuosi tuntuu ihan kovin kovin pitkältä ajalta odottaa ja nähdä kuinka muilla lapsia syntyy tuosta noin vaan maailmaan. Se on ihan hirveän epäreilua. Toivon, että häät olisivat lähtölaukaus positiivisempaan elämään. Ehkä onnemme kääntyisi vihdoin ja voisimme elää ihan tavallista elämää.
Sairauteni on onneksi kurissa ainakin nyt. Lääkkeet toimii ja saa oloni paremmaksi, vaikka tämä kova lääkekuuri onkin ihan perseestä. Minulla lääkekuuri kestää vielä hetken, onneksi. Syön tällä hetkellä kortisonikuuria ja sen sivuvaikutukset ovat ihan todella ärsyttävät: en nuku kunnolla, olen väsynyt, naama on täynnä finnejä ja se on turvoksissa. Mahaakin koskee välillä sen lääkkeen takia... Reilu viikko jäljellä ja toivottavasti sen jälkeen sitä ei tarvitsisi enää syödä. Naama on kuin petolinnun perse ja muu olo sen mukainen.
Tiedän, että minulle ollaan järjestämässä polttareita mikä on ihanaa. Siksi toivonkin, että tämä typerä lääkekuuri loppuisi pian. Kuurin aikana kun ei saa juoda alkoholia ja jos en saa polttareissani juopotella niin olen kyllä vihainen.... :D Siksi nyt odotetaan lapsenteon kanssa, vaikka se pahalta tuntuukin. Nyt on vaan odotettava ja toivottava, että pian häiden jälkeen meillä onnistuisi raskaaksituleminen ja se raskaus sujuisi normaalisti... Mutta miten pitkältä aika tuntuukaan!
tiistai 12. huhtikuuta 2011
No taas se karkasi! Motivaatio nimittäin.
Onko se mikään ihme, että ei ole työmotivaatiota? Työsuhde loppuu seitsemän viikon päästä ja jatkoa ei ole tiedossa. Ei oikein jaksa kiinnostua enää näistä asioista, ei oikein huvittaisi olla täällä. Ahdistaa kaikki ihmiset jotka vatvovat samoja kuvioita kuin ennenkin.
Esimiehen pyynnöstä jouduin hajauttamaan vähäiset lomani, joten olen ensi viikon lomalla ja sitten muutamia päiviä ennen työsuhteen päättymistä. *huokaus* mitähän tekisin täällä siihen saakka?
Kesällä harjoitan sitten sitä niin trendikästä kotoilua. Aion olla ulkona, kuokkia kukkapenkkejä, harrastaa liikuntaa ja siivoilla ja somistella kotia. Ja tietenkin tehdä häitä. Siinä on minun kesäsuunnitelmani. Mitään lomaa tuolla miehenpuoliskolla ei ole, joten minnekään lomalle emme pääse. Tipu on hoidossa kesällä 14 pv. kuukaudessa, paitsi päivystysajan hän on kotona. Eli viisi viikkoa juhannuksesta heinäkuun loppuun.
Vähän häiritsee se, kun tulevaisuus on ihan auki. Jos olisi edes vauva tulossa, niin voisi olla kotona ja odottaa vauvan saapumista. Mutta nyt ei ole mitään tietoa siitä, missä olen ensi syksynä. Toivoisin saavani jotain töitä, että haaveemme omasta kodista voisi tulla joskus edes toteen. Ystävät ovat juuri tekemässä tarjousta omasta talosta, toiset ovat juuri saaneet remontoitua omansa ja muuttivat sinne… Mulla on hirmuinen talokuume mutta eihän me voida harkita mitään asuntolainaa jos mulla ei ole töitä.
Kaikki aikanaan, tiedän.
Mutta se on niin tyhmää.
Haluan haluan haluan haluan!
Vauvan.
Talon.
Töitä.
Kaikkea.
Plaah. Ei ole motivaatiota töissä. Taidan karata lounaalle ulos jonnekin.
Esimiehen pyynnöstä jouduin hajauttamaan vähäiset lomani, joten olen ensi viikon lomalla ja sitten muutamia päiviä ennen työsuhteen päättymistä. *huokaus* mitähän tekisin täällä siihen saakka?
Kesällä harjoitan sitten sitä niin trendikästä kotoilua. Aion olla ulkona, kuokkia kukkapenkkejä, harrastaa liikuntaa ja siivoilla ja somistella kotia. Ja tietenkin tehdä häitä. Siinä on minun kesäsuunnitelmani. Mitään lomaa tuolla miehenpuoliskolla ei ole, joten minnekään lomalle emme pääse. Tipu on hoidossa kesällä 14 pv. kuukaudessa, paitsi päivystysajan hän on kotona. Eli viisi viikkoa juhannuksesta heinäkuun loppuun.
Vähän häiritsee se, kun tulevaisuus on ihan auki. Jos olisi edes vauva tulossa, niin voisi olla kotona ja odottaa vauvan saapumista. Mutta nyt ei ole mitään tietoa siitä, missä olen ensi syksynä. Toivoisin saavani jotain töitä, että haaveemme omasta kodista voisi tulla joskus edes toteen. Ystävät ovat juuri tekemässä tarjousta omasta talosta, toiset ovat juuri saaneet remontoitua omansa ja muuttivat sinne… Mulla on hirmuinen talokuume mutta eihän me voida harkita mitään asuntolainaa jos mulla ei ole töitä.
Kaikki aikanaan, tiedän.
Mutta se on niin tyhmää.
Haluan haluan haluan haluan!
Vauvan.
Talon.
Töitä.
Kaikkea.
Plaah. Ei ole motivaatiota töissä. Taidan karata lounaalle ulos jonnekin.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
perjantai 1. huhtikuuta 2011
lottoamaan
Miksi, oi miksi ihminen ei osaa olla maltillinen? Tämäkin tilanne on sellainen, että ihan turhaan joka päivä tuskailee samaa asiaa kun ei se miksikään muutu vielä vähään aikaan.
Haluan Kaiken.
Heti.
Nyt.
Vauvan, talon, kivan työpaikan, kesän. Jokainen päivä tuntuu viikolta! Joka päivä ihmettelen, että onko tosiaan vasta perjantai? Onko tosiaan vasta alle kuusi viikkoa tähtityttöni syntymästä? MIKSI aika menee näin hitaasti. En halua olla tässä vaiheessa elämääni. Haluan sen kauas kauas taakseni, niin että se kipeä punainen arpi olisi jo hoipeinen juova. Arka ja kipeä muisto. Odotan, että aika kuluu eteenpäin ja että olisi jo jotain odotettavaa, jotain mikä saisi tämän olon paranemaan.
Tiedän mikä se on, mikä saa olon paranemaan. Uusi raskaus. Vauva.
Ehkä kyllä myös kesä tuo tullessaan paremman olon... Tuntuu vaan niin turhauttavalta. Puoli vuotta elämästä hukkaan, kaikki suunnitelmat uusiksi, kaikki pitää perua tai muuttaa. Työsuhdekin mitoitettiin äitiyslomaa ajatellen ja jatkoa ei ole tiedossa näillä näkymin. Ärh. Kiukuttaa.
Ainakin taidan lotota. Me osutaan niin nätisti noihin pieniin prosentteihin ja epätodennäköisyyksiin että luulis sen saman osumatarkkuuden toimivan myös lottoamisessa? Jos ei pelaa, ei voi voittaa. Tuo lause pätee myös meidän lapsentekoprojektiin: riskejä on, sen me tiedämme. Mutta halu saada toinen lapsi on suurempi kuin pelko. Vain osallistumalla voi päästä osingoille.
Haluan Kaiken.
Heti.
Nyt.
Vauvan, talon, kivan työpaikan, kesän. Jokainen päivä tuntuu viikolta! Joka päivä ihmettelen, että onko tosiaan vasta perjantai? Onko tosiaan vasta alle kuusi viikkoa tähtityttöni syntymästä? MIKSI aika menee näin hitaasti. En halua olla tässä vaiheessa elämääni. Haluan sen kauas kauas taakseni, niin että se kipeä punainen arpi olisi jo hoipeinen juova. Arka ja kipeä muisto. Odotan, että aika kuluu eteenpäin ja että olisi jo jotain odotettavaa, jotain mikä saisi tämän olon paranemaan.
Tiedän mikä se on, mikä saa olon paranemaan. Uusi raskaus. Vauva.
Ehkä kyllä myös kesä tuo tullessaan paremman olon... Tuntuu vaan niin turhauttavalta. Puoli vuotta elämästä hukkaan, kaikki suunnitelmat uusiksi, kaikki pitää perua tai muuttaa. Työsuhdekin mitoitettiin äitiyslomaa ajatellen ja jatkoa ei ole tiedossa näillä näkymin. Ärh. Kiukuttaa.
Ainakin taidan lotota. Me osutaan niin nätisti noihin pieniin prosentteihin ja epätodennäköisyyksiin että luulis sen saman osumatarkkuuden toimivan myös lottoamisessa? Jos ei pelaa, ei voi voittaa. Tuo lause pätee myös meidän lapsentekoprojektiin: riskejä on, sen me tiedämme. Mutta halu saada toinen lapsi on suurempi kuin pelko. Vain osallistumalla voi päästä osingoille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)