Heräsin tänään aamulla aika hyvin nukutun yön jälkeen. Mies nousi tytön kanssa ja sain jäädä vähäksi aikaa nukkumaan. No, oisin saanut jäädä nukkumaan, mutta sen sijaan aloinkin itkemään. Nyyhkin itsekseni siellä sängyssä, en edes tiedä että mitä. Ehkä sitä, että olen henkisesti ihan puhki.
Olen mä fyysisestikin hajalla kun kolottelee ja vihloo ja muuta, mut ennen kaikkea mä oon henkisesti ihan loppu. Pelkään että tämä menee yliajalle, mikä on ihan mahdollista tietenkin! Mutta jos joudun tässä olotilassa olemaan vielä monta viikkoa, en tiedä miten kestän.
Mies ja tytär ei ansaitse tällaista mörköä vaimoksi ja äidiksi. Tiuskin ja mökötän. Olen surullinen ja itkuinen, ja haluaisin niin tämän vaiheen olevan jo ohi! Tämän ajan pitäisi olla iloista, jännittävää odotuksen aikaa mutta mua vaan masentaa.
Tyttöä odottaessa voin hyvin loppuun saakka. Olin hyväntuulinen ja iloinen, vaikka silloinkin oli nukkumisvaikeuksia ja kremppaa. Mutta en ollut henkisesti näin rikki kuin nyt olen. Ja nyt on vaan päivistä kiinni, toivottavasti ei viikoista. Mutta en osaa aloittaa mitään, en osaa suunnitella mitään enkä halua nähdä ketään.
Tämä aika tuntuu tosi pitkältä. Odottavan aika on pitkä. Kumpa se kuitenkin olisi kovin kovin lyhyt.
1 kommentti:
Jees, alkais jo riittää täälläkin...
Lähetä kommentti