"Mitä jos tää vauva onkin sitten liian iso kun se syntyy? Mitä jos mä en pystykkään siihen? Mitä jos tää menee vaan yliajalle ja kasvaa ja mä repeän tuhanneksi palaseksi synnytyksessä?"
"Mitä jos se ei olekkaan terve?"
"Mitä jos mun suolistosairaus pahenee synnytyksessä ja mä joudun aloittamaan jotain hurjia lääkkeitä siihen?"
"Mitä jos kaikki ei meekkään hyvin ja tää vauva kuolee synnytyksessä?"
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit
lauantai 4. elokuuta 2012
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Ärsytysvitutusmasennusmaximus!!!!!!
Terveiset synnytystapa-arviosta. Siellä poika olla möllöttää pää alaspäin. Ylhäällä kuitenkin vielä, ei
kiinnittyneenä. Kaulaa jäljellä vielä 2,5 cm, kohdun ulkosuu auki, sisäsuu
kiinni ja paikat pehmeät. Niin kai näillä viikoilla sopii ollakkin.
Painoarvio tällä hetkellä (rv 35+6) 2867g, syntymäpainoksi laskettuna aikana arvioi 3800g. Eli melko samankokoinen kuin mitä esikoinen oli syntyessään.
Lääkäri sanoi, että ei näe mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.
MUTTA.
Vauvan vatsan ympärys oli muita mittoja suurempi, mikä kuulemma voi olla merkki siitä ,että mulla on sokereissa jotain vikaa. Kiva. Ja tästähän seurasi sitten käsky SOKERIRASITUKSEEN. Voi kilin kellit mä sanon. En ois halunnut mitään tällaista tähän kohtaan enää, en millään! Oisin vaan halunnut nauttia huolettomasta loppuraskaudesta, mut nyt mun pitää alkaa kyttäämään syömisiäni ja pelätä jotain saamarin raskausdiabetesta!!! Ja isoa vauvaa. :(
En halua puskea mitään yli nelikiloista ulos! En halua! Enenenenen! Mä haluan sen normaalin vähän reilu kolmekiloisen vauvan joka syntyy ennen laskettua aikaa siististi ja nätisti siten että äitiä ei pelottaisi jättiläisvauvat tai sokeriarvot tai muut!!!
Haluan sittenkin sektioon... :(
Puuuuh. Mä niin toivoin erilaista fiilistä tästä polikäynnistä. En tällaista. Kai mun raskaushormonit tekee tästä nyt maailman isoimman ongelman, mutta mua ahistaa ihan sikana!!
En halua enempää diagnooseja!!! Meidän perheessä niitä on saatu jo ihan tarpeeksi!!
Painoarvio tällä hetkellä (rv 35+6) 2867g, syntymäpainoksi laskettuna aikana arvioi 3800g. Eli melko samankokoinen kuin mitä esikoinen oli syntyessään.
Lääkäri sanoi, että ei näe mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.
MUTTA.
Vauvan vatsan ympärys oli muita mittoja suurempi, mikä kuulemma voi olla merkki siitä ,että mulla on sokereissa jotain vikaa. Kiva. Ja tästähän seurasi sitten käsky SOKERIRASITUKSEEN. Voi kilin kellit mä sanon. En ois halunnut mitään tällaista tähän kohtaan enää, en millään! Oisin vaan halunnut nauttia huolettomasta loppuraskaudesta, mut nyt mun pitää alkaa kyttäämään syömisiäni ja pelätä jotain saamarin raskausdiabetesta!!! Ja isoa vauvaa. :(
En halua puskea mitään yli nelikiloista ulos! En halua! Enenenenen! Mä haluan sen normaalin vähän reilu kolmekiloisen vauvan joka syntyy ennen laskettua aikaa siististi ja nätisti siten että äitiä ei pelottaisi jättiläisvauvat tai sokeriarvot tai muut!!!
Haluan sittenkin sektioon... :(
Puuuuh. Mä niin toivoin erilaista fiilistä tästä polikäynnistä. En tällaista. Kai mun raskaushormonit tekee tästä nyt maailman isoimman ongelman, mutta mua ahistaa ihan sikana!!
En halua enempää diagnooseja!!! Meidän perheessä niitä on saatu jo ihan tarpeeksi!!
perjantai 18. toukokuuta 2012
Jumissa
Olisi paljonkin sanottavaa. Siitä, miten hämmästyn nähdessäni peilikuvani nykyään. Miten raskaanaolevalta näytänkään... Pitäisi kirjoittaa siitä, miten en osaa vieläkään täysin luottaa että saamme tämän vauvan ihan oikeasti. Kun naapurit tulevat sanomaan, että teille taitaa olla toinen pieni tulossa niin mieli tekisi jotenkin ohittaa tai sivuuttaa asia. Kun jos sitten joutuisinkin selittämään taas... Että vaikka periaatteessa tiedän kaiken olevan hyvin ja koitan uskoa, että me tosiaan saamme tämän lapsen niin joku se minun takaraivossani kuiskii vastaan.
Tiedän, että monet jo hamstraavat vaatteita ja muita tarvikkeita tässä vaiheessa, mutta minä en jotenkin osaa. Onhan tuolla lipastossa jo vaatteita, mutta muuten jotenkin... vaikeaa. Ehkä se tulee sitten jossain kohtaa vastaan se pesänrakennusvietti.
Maha on iso. Selkään sattuu ja joka paikka on jumissa. Vauva potkii.
Vauva.
Meidän pieni poika.
Ei nyt oikein irtoa tekstiä... vähän olen jumissa. Siltäkin kannalta.
Laitetaan loppuun kuva maanantailta kun viikkoja oli tasan 27+0.
Tiedän, että monet jo hamstraavat vaatteita ja muita tarvikkeita tässä vaiheessa, mutta minä en jotenkin osaa. Onhan tuolla lipastossa jo vaatteita, mutta muuten jotenkin... vaikeaa. Ehkä se tulee sitten jossain kohtaa vastaan se pesänrakennusvietti.
Maha on iso. Selkään sattuu ja joka paikka on jumissa. Vauva potkii.
Vauva.
Meidän pieni poika.
Ei nyt oikein irtoa tekstiä... vähän olen jumissa. Siltäkin kannalta.
Laitetaan loppuun kuva maanantailta kun viikkoja oli tasan 27+0.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Lapset turvaan
Taas ammuskeluja koulussa.
Vakuutun yhä enemmän ja enemmän siitä, että haluan laittaa lapseni yksityiseen kouluun. En usko, että opetus yksityisessä koulussa on yhtään sen parempaa tai huonompaa kuin normaalissakaan julkisessa koulussa, mutta ehkä siellä olisi vähemmän näitä hulluja?
Mitä enemmän näitä sattuu, sitä enemmän mua pelottaa laittaa tuota lastani kouluun. Haluan, että hän saa käydä koulua rauhassa, olla lapsi rauhassa ilman pelkoja tällaisista hulluista. Ja minä pelkään!
Olkoon vain porvarillista, olkoon mitä hyvänsä, mutta jos niillä koulumaksuilla saan lapselleni hiukan enemmän turvaa niin en epäröi hetkeäkään. Vakavassa harkinnassa on meillä Steiner-koulu. Pedagogiikka uppoaa tällaiseen semihihhuliin hyvin. Luonto, taito- ja taideaineiden arvostus, yksilöllisyys, turvallisuus. Siinä avainsanoja jotka iskevät meikäläiseen.
Kohta sitä vois alkaa hakemusta rustailemaan...
Vakuutun yhä enemmän ja enemmän siitä, että haluan laittaa lapseni yksityiseen kouluun. En usko, että opetus yksityisessä koulussa on yhtään sen parempaa tai huonompaa kuin normaalissakaan julkisessa koulussa, mutta ehkä siellä olisi vähemmän näitä hulluja?
Mitä enemmän näitä sattuu, sitä enemmän mua pelottaa laittaa tuota lastani kouluun. Haluan, että hän saa käydä koulua rauhassa, olla lapsi rauhassa ilman pelkoja tällaisista hulluista. Ja minä pelkään!
Olkoon vain porvarillista, olkoon mitä hyvänsä, mutta jos niillä koulumaksuilla saan lapselleni hiukan enemmän turvaa niin en epäröi hetkeäkään. Vakavassa harkinnassa on meillä Steiner-koulu. Pedagogiikka uppoaa tällaiseen semihihhuliin hyvin. Luonto, taito- ja taideaineiden arvostus, yksilöllisyys, turvallisuus. Siinä avainsanoja jotka iskevät meikäläiseen.
Kohta sitä vois alkaa hakemusta rustailemaan...
maanantai 19. maaliskuuta 2012
panikointia
Keskiviikkona se ois. Rakenne uä. Pelottaa niin vitusti.
Mitä jos kaikki ei olekkaan hyvin? mitä jos taas kerran maailma kaatuu ja murtuu? Mut eihän se toimiva virtsarakko voi kadota sieltä mihinkään kun on kerran jo löydetty, eihän?
Pelottaa Niin Vitusti.
Tänään rv 19+0
Mitä jos kaikki ei olekkaan hyvin? mitä jos taas kerran maailma kaatuu ja murtuu? Mut eihän se toimiva virtsarakko voi kadota sieltä mihinkään kun on kerran jo löydetty, eihän?
Pelottaa Niin Vitusti.
Tänään rv 19+0
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
No miltä nyt tuntuu
Mieli tekee....
...makeaa. Suklaata! Jäätelöä jäätelöä jäätelöä! Jäätelö erilaisilla kastikkeilla. Kinuskikastike mmm...
...Subin patonkeja, Sinuhen patonkeja, Cafe Picnicin salaatteja. Ah. Ja joskus myös Hesen kana-ateriaa. Ei inspaa makarooni ja jauheliha sitten yhtään! Eikä perunamuusi ja lihapullat tai mikään muukaan kotona loihdittu. Höh.
....hedelmiä ja tuoremehuja. Slurps.
...jukurttia, piimää, maitotuotteita. =)
....nauttia auringosta, kaipaan lämpöä! Tule nopeammin lämmin kevät!
... käpertyä sohvannurkkaan silittelemään masua ja odottelemaan pelon ja toivon sekaisin tuntein ensi viikon rakenneultraa
En halua...
...mössöruokaa. Kokolihakin on vähän niin ja näin. yh.
...tai jaksa tehdä töitä. Tai siis ei vaan huvittaisi yhtään. Mun työmotivaatio on ihan kateissa! Enää reilu kolme kuukautta olisi töitä jäljellä ja sit ois suunnitelmissa jäädä saikun kautta mammalomalle. KOLME kuukautta enää. Kyllähän mä sen jaksan... ehkä.
...pelätä enää. En jaksaisi kantaa tätä taakkaa koko ajan mukanani. Enkä puhu nyt tästä pienestä potkurikoneesta vaan tästä menneisyyden ja pelon painolastista. Jonkinlainen pelko tulee olemaan mukana varmaan aina, mutta olisipa se rakenneultra jo ohi että voisi vaan olla rauhassa!
Raskaus tuntuu...
....nivusissa ja lantiossa. Yöllä lantiota särkee aamuyöstä, eli ystävämme liitoskivut ovat löytäneet tiensä tänne.
...kurkussa, nimittäin närästys vaivaa aika ajoin ja tiedän sen vain lisääntyvän.
...Ihanalta! Rakastan kasvavaa masuani. Se on jo kauniin pyöreä, vaikka pohdinkin koko ajan että onko se oikean mallinen, onkohan kaikki niinkuin pitää... huoh.
...pieninä potkuina jotka saa hymyn huulille. :)
...jo myös selässä. Olen kärsinyt typyä odottaessani selkäsärystä tuossa rv 25 tietämillä ja nyt se antaa jo pienen pieniä viitteitä tulevasta. Auts. Toivottavasti ei mene pahaksi!
...harjoitussupistuksina autossa istuessa.
...ihanalta. Ihanalta! Rakastan olla raskaana, kremppoineen kaikkineen.
Olen...
...peloissani mutta haluaisin olla vain onnellinen. Ehkä tämä helpottuu ensi viikon jälkeen.
...väsynyt koska nukun niin huonosti. Herään joka yö siinä 4-5 aikaan johonkin; milloin syynä on typy, milloin liitoskivut, milloin puolison kuorsaus, tai joku hämmentävä uni. Uuvuttaa.
...iloinen keväästä! Työssäolon parhaita puolia on lounastauot aurinkoisena päivänä - kipittelen ihanassa säässä läheiseen cafe picniciin syömään salaattia tai patonkia tai keittoja. Ah.
...Onnellinen ja kiitollinen. Kumpa tämä olisi nyt ihan oikeasti totta. Voi olisipa kaikki hyvin ja voisin olla vihdoin onnellinen täydestä sydämestäni.
...makeaa. Suklaata! Jäätelöä jäätelöä jäätelöä! Jäätelö erilaisilla kastikkeilla. Kinuskikastike mmm...
...Subin patonkeja, Sinuhen patonkeja, Cafe Picnicin salaatteja. Ah. Ja joskus myös Hesen kana-ateriaa. Ei inspaa makarooni ja jauheliha sitten yhtään! Eikä perunamuusi ja lihapullat tai mikään muukaan kotona loihdittu. Höh.
....hedelmiä ja tuoremehuja. Slurps.
...jukurttia, piimää, maitotuotteita. =)
....nauttia auringosta, kaipaan lämpöä! Tule nopeammin lämmin kevät!
... käpertyä sohvannurkkaan silittelemään masua ja odottelemaan pelon ja toivon sekaisin tuntein ensi viikon rakenneultraa
En halua...
...mössöruokaa. Kokolihakin on vähän niin ja näin. yh.
...tai jaksa tehdä töitä. Tai siis ei vaan huvittaisi yhtään. Mun työmotivaatio on ihan kateissa! Enää reilu kolme kuukautta olisi töitä jäljellä ja sit ois suunnitelmissa jäädä saikun kautta mammalomalle. KOLME kuukautta enää. Kyllähän mä sen jaksan... ehkä.
...pelätä enää. En jaksaisi kantaa tätä taakkaa koko ajan mukanani. Enkä puhu nyt tästä pienestä potkurikoneesta vaan tästä menneisyyden ja pelon painolastista. Jonkinlainen pelko tulee olemaan mukana varmaan aina, mutta olisipa se rakenneultra jo ohi että voisi vaan olla rauhassa!
Raskaus tuntuu...
....nivusissa ja lantiossa. Yöllä lantiota särkee aamuyöstä, eli ystävämme liitoskivut ovat löytäneet tiensä tänne.
...kurkussa, nimittäin närästys vaivaa aika ajoin ja tiedän sen vain lisääntyvän.
...Ihanalta! Rakastan kasvavaa masuani. Se on jo kauniin pyöreä, vaikka pohdinkin koko ajan että onko se oikean mallinen, onkohan kaikki niinkuin pitää... huoh.
...pieninä potkuina jotka saa hymyn huulille. :)
...jo myös selässä. Olen kärsinyt typyä odottaessani selkäsärystä tuossa rv 25 tietämillä ja nyt se antaa jo pienen pieniä viitteitä tulevasta. Auts. Toivottavasti ei mene pahaksi!
...harjoitussupistuksina autossa istuessa.
...ihanalta. Ihanalta! Rakastan olla raskaana, kremppoineen kaikkineen.
Olen...
...peloissani mutta haluaisin olla vain onnellinen. Ehkä tämä helpottuu ensi viikon jälkeen.
...väsynyt koska nukun niin huonosti. Herään joka yö siinä 4-5 aikaan johonkin; milloin syynä on typy, milloin liitoskivut, milloin puolison kuorsaus, tai joku hämmentävä uni. Uuvuttaa.
...iloinen keväästä! Työssäolon parhaita puolia on lounastauot aurinkoisena päivänä - kipittelen ihanassa säässä läheiseen cafe picniciin syömään salaattia tai patonkia tai keittoja. Ah.
...Onnellinen ja kiitollinen. Kumpa tämä olisi nyt ihan oikeasti totta. Voi olisipa kaikki hyvin ja voisin olla vihdoin onnellinen täydestä sydämestäni.
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
huomista odotellessa
Viikonloppu on mennyt mukavissa tunnelmissa. Ollaan käyty luistelemassa typyn kanssa ekaa kertaa ja pidetty pyjamabileitä ja syöty herkkuja. Katsottu hömpää telkkarista. Olen saanut pidettyä ajatukset melko hyvin poissa siitä, mikä on huomenna edessä.
Jotenkin olo on - tyhjä. En oikein osaa ajatella siitä mitään.
Hassua, yksi inhottavimmista asioista tässä on se muille kertominen. Jos tää menee huonosti. Mietin, että olisiko sittenkin pitänyt pitää tämä TÄYSIN omana tietona? Mutta olisihan aika moni sen huomannut kuitenkin. Mutta se tuntuu tosi ärsyttävältä. Se on yksi iso kynnys, joka on ylitettävä jossain kohtaa. Ja sitten taas ottaa vastaan niitä voivotteluita.*huoh* Vaikka tiedän, että jokainen ihan oikeasti toivoo pelkkää hyvää ja on varmasti surullinen meidän puolesta jos huonosti tässä käy, niin silti se on aika raskas osa myös. Mieluusti kun käsittelen suruani ihan itsekseni esimerkiksi blogissa.
En mene huomenna töihin. Ja tuloksista riippuen, voi olla etten mene pariin viikkoon. Ajattelin kuitenkin, että jos meidät laitetaan vielä odottamaan, niin menen kyllä töihin loppuviikosta. Se voisi tehdä ihan hyvää. Jos tulos on selvä, niin sittenhän paperit laitetaan samantien eteenpäin ja homma rullaamaan. Sitä kyllä epäilen. Viikkoja on huomenna 14+0. Silloinhan ei välttämättä (?) kaikki sellaiset näy, mitä pitäisi näkyä? Itse kyllä ajattelen, että kyllä näillä viikoilla jo munuaiset ja rakko pitää näkyä. Mutta jos lääkärit eivät ole aivan varmoja, niin sehän tarkoittaa piinaavaa odottelua.
Pelottaa mitä tulevaisuus tuo meille.
Huomenna ja vuoden päästä.
Ja viiden vuoden päästä.
Kymmenen vuoden.
Jotenkin olo on - tyhjä. En oikein osaa ajatella siitä mitään.
Hassua, yksi inhottavimmista asioista tässä on se muille kertominen. Jos tää menee huonosti. Mietin, että olisiko sittenkin pitänyt pitää tämä TÄYSIN omana tietona? Mutta olisihan aika moni sen huomannut kuitenkin. Mutta se tuntuu tosi ärsyttävältä. Se on yksi iso kynnys, joka on ylitettävä jossain kohtaa. Ja sitten taas ottaa vastaan niitä voivotteluita.*huoh* Vaikka tiedän, että jokainen ihan oikeasti toivoo pelkkää hyvää ja on varmasti surullinen meidän puolesta jos huonosti tässä käy, niin silti se on aika raskas osa myös. Mieluusti kun käsittelen suruani ihan itsekseni esimerkiksi blogissa.
En mene huomenna töihin. Ja tuloksista riippuen, voi olla etten mene pariin viikkoon. Ajattelin kuitenkin, että jos meidät laitetaan vielä odottamaan, niin menen kyllä töihin loppuviikosta. Se voisi tehdä ihan hyvää. Jos tulos on selvä, niin sittenhän paperit laitetaan samantien eteenpäin ja homma rullaamaan. Sitä kyllä epäilen. Viikkoja on huomenna 14+0. Silloinhan ei välttämättä (?) kaikki sellaiset näy, mitä pitäisi näkyä? Itse kyllä ajattelen, että kyllä näillä viikoilla jo munuaiset ja rakko pitää näkyä. Mutta jos lääkärit eivät ole aivan varmoja, niin sehän tarkoittaa piinaavaa odottelua.
Pelottaa mitä tulevaisuus tuo meille.
Huomenna ja vuoden päästä.
Ja viiden vuoden päästä.
Kymmenen vuoden.
lauantai 11. helmikuuta 2012
tyyntä myrskyn edellä
Nyt tulee tiheään postauksia. Pakko purkaa ajatuksia jonnekin...
Hämmentävän tyyni olo juuri nyt. Ei siksi, että uskoisin tämän onnistumiseen, vaan siksi, että alan hyväksymään asian. Tämä tilanne on niin erilainen kuin viimeksi. Viimeksi uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän osasin varautua ja tiesin sen mahdolliseksi. Toki se aina järkyttää ja saa surulliseksi.
Mulla on nyt vaan jotenkin niin sellainen olo, että kun kerran näin tämä taitaa taas mennä, haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. En halua pitää mitään pitkää suruaikaa, ihan perheeninkin vuoksi. Muta myös itseni! En jaksa olla surullinen ja masentunut. Onnistuisikohan, jos vaan päättäisin että toivun nopeasti? No, ainahan sitä voi kokeilla.
Tulevaisuus ahdistaa paljon. Koitan olla ajattelematta sitä liian pitkälle, mutta väkisinkin se pyörii mielessä. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että mitä jos en koskaan enää saa lasta. Se häilyy mustana seinämänä jossain tulevaisuudessa edessäni. Sen ajatteleminenkin saa kivun sykkimään jossain syvällä sisällä.
Toisaalta, olen 28 -vuotias. No, tänä vuonna yhden enemmän. Mutta minullahan on aikaa vielä saada toinen lapsi. Mutta miten, milloin ja millä hinnalla? Kuinka paljon meidän suhde kestää, kuinka paljon minä kestän? Isoja asioita, joita ei ehkä kannattaisi miettiä juuri nyt...
Maanantai tuo tullessaan todennäköisesti tiedon siitä mitä epäilenkin. Pelkään myös, että lääkärit haluavat vielä odottaa tai tarkkailla tilannetta, ja sitten ollaan viikko, kaksi, tässä tilassa. Se jos mikä olisi ahdistavaa!
Hämmentävän tyyni olo juuri nyt. Ei siksi, että uskoisin tämän onnistumiseen, vaan siksi, että alan hyväksymään asian. Tämä tilanne on niin erilainen kuin viimeksi. Viimeksi uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän osasin varautua ja tiesin sen mahdolliseksi. Toki se aina järkyttää ja saa surulliseksi.
Mulla on nyt vaan jotenkin niin sellainen olo, että kun kerran näin tämä taitaa taas mennä, haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. En halua pitää mitään pitkää suruaikaa, ihan perheeninkin vuoksi. Muta myös itseni! En jaksa olla surullinen ja masentunut. Onnistuisikohan, jos vaan päättäisin että toivun nopeasti? No, ainahan sitä voi kokeilla.
Tulevaisuus ahdistaa paljon. Koitan olla ajattelematta sitä liian pitkälle, mutta väkisinkin se pyörii mielessä. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että mitä jos en koskaan enää saa lasta. Se häilyy mustana seinämänä jossain tulevaisuudessa edessäni. Sen ajatteleminenkin saa kivun sykkimään jossain syvällä sisällä.
Toisaalta, olen 28 -vuotias. No, tänä vuonna yhden enemmän. Mutta minullahan on aikaa vielä saada toinen lapsi. Mutta miten, milloin ja millä hinnalla? Kuinka paljon meidän suhde kestää, kuinka paljon minä kestän? Isoja asioita, joita ei ehkä kannattaisi miettiä juuri nyt...
Maanantai tuo tullessaan todennäköisesti tiedon siitä mitä epäilenkin. Pelkään myös, että lääkärit haluavat vielä odottaa tai tarkkailla tilannetta, ja sitten ollaan viikko, kaksi, tässä tilassa. Se jos mikä olisi ahdistavaa!
perjantai 10. helmikuuta 2012
vituiks menee, mitäs sitten?
Olen vähän rauhoittunut tässä päivän mittaan. Odotetaan maanantaille, joo. Mutta suuria toiveita ei kyllä ole että tästä mihinkään päästään enää. Löysin jonkun ohjeen, että ihan tavallinen veden juominen voi vaikuttaa lapsiveden määrään. Tuskin siinä suurta totuuspohjaa on, mutta tunnenpahan tekeväni jotain asian eteen. Sehän tässä meidän tilanteessa paskaa onkin; ei ole ketään tai mitään jota voisin syyttää. Enkä voi itse oikeasti vaikuttaa tähän mitenkään. Se joko on, tai se ei ole. Niin yksinkertaista. Ei auta foolihapot, vitamiinit tai päälläseisominen.
Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?
Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?
Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.
Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.
Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?
Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.
No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?
Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.
Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?
Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?
Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.
Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.
Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?
Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.
No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?
Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.
maanantai 6. helmikuuta 2012
Innostuksen puutetta ja väsymystä
Tänään 13+0. Niin ne viikot menee eteenpäin! Tarkkailen masuani että kasvaako se? Mitä enemmän se kasvaa, sen varmemmin kaikki on kunnossa... eli lapsvettä olisi riittävästi. Minulla olisi ollut huomenna ultra-aika yksityiselle, mutta peruin sen.
Raukkamaista? Ehkä.
Fiksua? Ehkä.
Ei ole mikään kiire kuulemaan huonoja uutisia. Koska tosiaan, jos siellä ei nähdä sitä mitä pitää, niin mitä se tieto tässä kohdassa hyödyttää. Vielä on liian aikaista tehdä suuria johtopäätöksiä. Kaksi viikkoa kontrolliultraan. Ajattelin kuitenkin mennä neuvolaan tällä viikolla taas kurkkimaan että miltä siellä näyttää. Jos jotain on hullusti, niin ainakin on se mun ihana terkka silloin siinä katsomassa mun kanssa eikä kukaan tuntematon tyyppi...
On taas jotenkin apaattista tekstiä. Itseasiassa mulla on ihan hyvä fiilis just nyt! Tunnen vauvan liikkeet päivittäin. Paha olo ei meinaa vieläkään poistua, vaan on eilen ja tänäänkin ollut sitkeänä menossa mukana. Hyi että. Vois kyllä jo helpottaa. Väsymys on melko massiivista!
Jotenkin töissäkään ei huvita olla nyt, vaikka sinänsä töissä ei ole mitään vikaa. Ei vaan millään jaksaisi innostua... haluaisin että olisi jo kevät pidemmällä ja iso masu ja huolet ohi...
Jaa. Sellaisia vähän ristiriitaisia tunnelmia täällä!
Raukkamaista? Ehkä.
Fiksua? Ehkä.
Ei ole mikään kiire kuulemaan huonoja uutisia. Koska tosiaan, jos siellä ei nähdä sitä mitä pitää, niin mitä se tieto tässä kohdassa hyödyttää. Vielä on liian aikaista tehdä suuria johtopäätöksiä. Kaksi viikkoa kontrolliultraan. Ajattelin kuitenkin mennä neuvolaan tällä viikolla taas kurkkimaan että miltä siellä näyttää. Jos jotain on hullusti, niin ainakin on se mun ihana terkka silloin siinä katsomassa mun kanssa eikä kukaan tuntematon tyyppi...
On taas jotenkin apaattista tekstiä. Itseasiassa mulla on ihan hyvä fiilis just nyt! Tunnen vauvan liikkeet päivittäin. Paha olo ei meinaa vieläkään poistua, vaan on eilen ja tänäänkin ollut sitkeänä menossa mukana. Hyi että. Vois kyllä jo helpottaa. Väsymys on melko massiivista!
Jotenkin töissäkään ei huvita olla nyt, vaikka sinänsä töissä ei ole mitään vikaa. Ei vaan millään jaksaisi innostua... haluaisin että olisi jo kevät pidemmällä ja iso masu ja huolet ohi...
Jaa. Sellaisia vähän ristiriitaisia tunnelmia täällä!
maanantai 30. tammikuuta 2012
Etappi
Yksi etappi takana. Tänään on rv 12+0 ja alkaa toinen kolmannes! Kylläpä tuntui pitkältä matka plussasta tähän... ja vielä pidemmältä tuntuu matka rakenneultraan, vaikka siihenhän ei ole enää kuin kuusi viikkoa! Gulp.
Varasin tosiaan ultran ensi viikon tiistaille yksityiselle, mutta nyt kun olen tasaantunut viime viikon henkisistä myllerryksistä, mietin, että pitäisiköhän se kuitenkin perua? Onkohan kuitenkaan mitään järkeä mennä sinne? Nimittäin, jos kaikki on hyvin niin sittenhän se oli hyvä reissu ja kannattava. Mutta jos siellä ei vieläkään näy niitä osasia mitä haluaisin, niin mitä sitten sille voin? Emme voi kuitenkaan tehdä mitään dramaattista päätöstä niin aikaisen ultran perusteella. Ja sitten jos mitään ei näkyisi, murehtisin ja surisin vaan lisää. Kolme viikkoa tasan olisi kontrolliultraan äitiyspoliklinikalla. Sinne asti voisin sitten ainakin teeskennellä että kaikki on hyvin.
Toisaalta haluaisin mahdollisimman pian tietää että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta taas minulla ei ole mikään kiire nyt kuulemaan tuomiota. Äh.Vaikeaa.
Mutta joka tapauksessa, tänään siis toinen kolmannes starttaa. Ainakin yksi etappi saavutettu. Olo on edelleen ajoittain pahoinvoiva, se paha olo yllättää silloin tällöin. Maha pullottaa, mutta epäilen sen olevan suuremmaksi osaksi ihan jotain muuta kuin vauvamahaa. ;) Tiedän kyllä, että muutamassa viikossa se tulee esiin. Onhan tämä jo neljäs raskauteni.
Alapää tuntuu huutavan hoosiannaa jo nyt joinain päivinä ja liitoksetkin tuntuu venyvän ja paukkuvan mukavasti. Kuulostelen jo liikkeitä vaikka tiedän, että nyt on kovin varhaista. Pari viikkoa niin alan tuntemaan ne. (Olen aina tuntenut liikkeet tosi aikaisin.)
Yritän kuulostella tuntemuksia ja oloja;
tuntuuko tämä samalta kuin viime kerralla?
Vai onko tämä samanlaista kuin typyä odottaessa?
Huoh. Jos tämän lapsen saan elävänä tähän maailmaan niin kyllä se taitaa meidän lapset olla siinä. En tiedä kykenenkö enää tällaiseen henkiseen rääkkiin ikinä. Jos tässä käy huonosti niin en tiedä pystyisinkö kuitenkaan ajattelemaan, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi. En halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Vaikka pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen että on saanut yhden ihanan lapsen tähän maailmaan. Mutta haluaisin enemmän.
Muistakaa te, jotka saatte lapsenne helpolla, normaalisti, ilman mitään dramatiikkaa, että ette koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä!
ps. HOI! Miksi ette korjanneet mua, eihän toinen kolmannes ala 12. viikosta vaan 14. viikosta! ;)
Varasin tosiaan ultran ensi viikon tiistaille yksityiselle, mutta nyt kun olen tasaantunut viime viikon henkisistä myllerryksistä, mietin, että pitäisiköhän se kuitenkin perua? Onkohan kuitenkaan mitään järkeä mennä sinne? Nimittäin, jos kaikki on hyvin niin sittenhän se oli hyvä reissu ja kannattava. Mutta jos siellä ei vieläkään näy niitä osasia mitä haluaisin, niin mitä sitten sille voin? Emme voi kuitenkaan tehdä mitään dramaattista päätöstä niin aikaisen ultran perusteella. Ja sitten jos mitään ei näkyisi, murehtisin ja surisin vaan lisää. Kolme viikkoa tasan olisi kontrolliultraan äitiyspoliklinikalla. Sinne asti voisin sitten ainakin teeskennellä että kaikki on hyvin.
Toisaalta haluaisin mahdollisimman pian tietää että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta taas minulla ei ole mikään kiire nyt kuulemaan tuomiota. Äh.Vaikeaa.
Mutta joka tapauksessa, tänään siis toinen kolmannes starttaa. Ainakin yksi etappi saavutettu. Olo on edelleen ajoittain pahoinvoiva, se paha olo yllättää silloin tällöin. Maha pullottaa, mutta epäilen sen olevan suuremmaksi osaksi ihan jotain muuta kuin vauvamahaa. ;) Tiedän kyllä, että muutamassa viikossa se tulee esiin. Onhan tämä jo neljäs raskauteni.
Alapää tuntuu huutavan hoosiannaa jo nyt joinain päivinä ja liitoksetkin tuntuu venyvän ja paukkuvan mukavasti. Kuulostelen jo liikkeitä vaikka tiedän, että nyt on kovin varhaista. Pari viikkoa niin alan tuntemaan ne. (Olen aina tuntenut liikkeet tosi aikaisin.)
Yritän kuulostella tuntemuksia ja oloja;
tuntuuko tämä samalta kuin viime kerralla?
Vai onko tämä samanlaista kuin typyä odottaessa?
Huoh. Jos tämän lapsen saan elävänä tähän maailmaan niin kyllä se taitaa meidän lapset olla siinä. En tiedä kykenenkö enää tällaiseen henkiseen rääkkiin ikinä. Jos tässä käy huonosti niin en tiedä pystyisinkö kuitenkaan ajattelemaan, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi. En halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Vaikka pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen että on saanut yhden ihanan lapsen tähän maailmaan. Mutta haluaisin enemmän.
Muistakaa te, jotka saatte lapsenne helpolla, normaalisti, ilman mitään dramatiikkaa, että ette koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä!
ps. HOI! Miksi ette korjanneet mua, eihän toinen kolmannes ala 12. viikosta vaan 14. viikosta! ;)
tiistai 24. tammikuuta 2012
Ultrassa
Nt- ultra takana. Siellä se mötikkä oli! Heilui ja nyrkkeili ja kiemurteli minkä ehti. Vastasi täysin viikkoja, eli 11+1, nenäluu, kädet ja jalat ja kaikki muukin oleellinen löytyi, niskaturvotusta ei lainkaan... mutta vielä on lääkärin mukaan liian aikaista nähdä rakkoa tai munuaisia. *huoh*
Itseasiassa niin mä vähän arvelinkin kun tämä ultra oli näin varhaisessa vaiheessa. Eli mitään ei ole tällä hetkellä pielessä, vaan masussa on lääkärin mukaan täysin normaali 11-viikkoinen sikiö. Eli mun pitäis olla onnellinen?
En ole, se sama paniikki jäi jäljelle. Pyysin uusintaultran ja sain sen raskausviikolle 15, mutta siihen tuntuu olevan kovin pitkä aika! Kestääkö mun psyyke siihen saakka? Soitin äippäpolille ja pyysin, että haluan tulla jo aikaisemmin, mutta kätilö oli sitä mieltä että ei kannata tulla. Kuulemma minun itseni takia - jos viikolla 13 edelleenkään ei näy rakkoa niin huolestun ja minun pitäisi mennä taas uudestaan... mutta olen huolissani kuitenkin! Siksi ajattelinkin, että varaan ajan Mehiläiseen ultraan parin viikon päähän.
Tyttöni kysyi tänään: "Äiti onko sun masussa NYT vauva?"
Miten olisikaan tehnyt mieli sanoa että on! Mutta en uskaltanut. En tiedä, uskallanko julkistaa asiaa muillekaan. Miksi en osaa olla vain onnellisesti raskaana? Miksi en voi vain nauttia ja uskoa, että kaikki on hyvin? Kun juuri nyt kaikki on hyvin. Pieni mötikkä on hyvinvoiva ja vilkas ja juuri sellainen, mitä näillä viikoilla pitääkin olla.
Kun vain löytäisin sen pienen luottamuksen murenen jostain...
Itseasiassa niin mä vähän arvelinkin kun tämä ultra oli näin varhaisessa vaiheessa. Eli mitään ei ole tällä hetkellä pielessä, vaan masussa on lääkärin mukaan täysin normaali 11-viikkoinen sikiö. Eli mun pitäis olla onnellinen?
En ole, se sama paniikki jäi jäljelle. Pyysin uusintaultran ja sain sen raskausviikolle 15, mutta siihen tuntuu olevan kovin pitkä aika! Kestääkö mun psyyke siihen saakka? Soitin äippäpolille ja pyysin, että haluan tulla jo aikaisemmin, mutta kätilö oli sitä mieltä että ei kannata tulla. Kuulemma minun itseni takia - jos viikolla 13 edelleenkään ei näy rakkoa niin huolestun ja minun pitäisi mennä taas uudestaan... mutta olen huolissani kuitenkin! Siksi ajattelinkin, että varaan ajan Mehiläiseen ultraan parin viikon päähän.
Tyttöni kysyi tänään: "Äiti onko sun masussa NYT vauva?"
Miten olisikaan tehnyt mieli sanoa että on! Mutta en uskaltanut. En tiedä, uskallanko julkistaa asiaa muillekaan. Miksi en osaa olla vain onnellisesti raskaana? Miksi en voi vain nauttia ja uskoa, että kaikki on hyvin? Kun juuri nyt kaikki on hyvin. Pieni mötikkä on hyvinvoiva ja vilkas ja juuri sellainen, mitä näillä viikoilla pitääkin olla.
Kun vain löytäisin sen pienen luottamuksen murenen jostain...
maanantai 23. tammikuuta 2012
olispa huhtikuu
Huomenna se koittaa. Np-ultra.
Enkä mä osaa nyt ajatella mitään, sanoa mitään… tai mitään.
Joko hämmennyn siitä että kaikki on hyvin,
tai ahdistun siitä että ei vielä voi sanoa,
tai sitten masennun siitä että tämä oli tässä.
Miten päin tässä voi ihminen olla.
Huoh.
Olispa jo vaikka huhtikuu ja kaikki hyvin.
Enkä mä osaa nyt ajatella mitään, sanoa mitään… tai mitään.
Joko hämmennyn siitä että kaikki on hyvin,
tai ahdistun siitä että ei vielä voi sanoa,
tai sitten masennun siitä että tämä oli tässä.
Miten päin tässä voi ihminen olla.
Huoh.
Olispa jo vaikka huhtikuu ja kaikki hyvin.
perjantai 20. tammikuuta 2012
Uupumus
Olenkohan kuitenkin haukannut liian suuren palan? Kun otin tämän nykyisen työni vastaan, kuvittelin, että jaksan kyllä. Ajattelin, että äkkiähän se talvi menee ja tulee kevät. Mutta nyt olen kovin väsynyt. Olen uupunut.
Tänään aamulla katsoin ikkunasta ulos ja aloin melkein itkemään; lunta sataa. Miksi vitussa pitää taas sataa lunta!? Ajatuskin siitä, että minun olisi pitänyt lähteä ulos vetämään tyttöä pulkassa päiväkotiin siinä tuiskussa, sai minut ahdistuneeksi ja ihan itkun partaalle. Soitin isälleni, jolla onneksi oli aikaa ja hän antoi meille kyydin autolla. Muuten olisin varmaan vintannut kintaalla labra-ajalle ja työlle ja painunut peiton alle. Ihan oikeasti.
Meidän matka päiväkodille ei ole mikään hirmuisen pitkä, noin 1,5 km. Se kuulostaa melko lyhyeltä matkalta, mutta kun yhtälöön lisätään naamaan roiskiva lumisade, tuuli, väsymys, pulkassa istuva 15-kiloinen lapsi, pimeys ja pitkä ylämäki, alkaa matka tuntumaan lähemmäs viideltä kilometriltä. On niin eri asia esim. työntää rattaita lumettomilla, auratuilla ja tasaisilla kaupungin kaduilla se puolitoista kilometriä, kuin täällä meidän nurkilla. Niin, ja aamullahan on vielä yleensä kiire bussiin kaiken lisäksi.
Uupumusta lisää tietenkin myös tämä odottava pelonsekainen olotila. En pysty keskittymään mihinkään ja toivon, että voisin ihan oikeasti nyt olla vaan kotona viltin alla. Koko ajan palelee, väsyttää ja kiukuttaa. Onko tämä työssäolo sen kaiken arvoista? Kuitenkin teen nykyistä työtäni mielelläni, enkä haluaisi aiheuttaa mitään pettymystä muille.
Kävi tämän raskauden suhteen kuinka vaan, tämä kevät tulee olemaan raskas. Raskas joko hyvällä tavalla tai raskas sillä ikävämmällä tavalla. Mutta mitenhän mä jaksan tämän kevään? Jos minulla olisi auto käytössäni, se helpottaisi elämää huomattavasti. Melkein pohdin, että pitäisikö ostaa joku muutaman sadan kottero, ihan vaan täksi kevääksi ja kesäksi... katsastusaika syksylle niin voisi sillä ajella ainakin kevään ja kesän. Meillähän on siis auto, mutta se on miehellä käytössä sillä hänen työmatkaansa ei pysty kulkemaan julkisilla. Kimppakyyti hänellä oli viime vuonna, mutta sekin lakkasi nyt vuodenvaihteen jälkeen. huoh.
En tiedä, ehkä tämä tästä helpottuu jossain vaiheessa, mutta nyt on kyllä raskasta. Uuvuttavaa. Onneksi huomenna on lauantai ja me lähdetään miehen kanssa kahdestaan kylpylään viikonlopuksi. Tosin en saa mennä porealtaaseen enkä saa ottaa mitään hoitokylpyjä enkä hierontoja kun olen raskaana... kasvohoitoon ajattelin mennä kuitenkin.
Tulis nyt se tiistai. Tai ei tulis. En mä tiedä.
Ps. Kirjoitin omalle sivulleen raskaudenkeskeytyksestä informaatioluontoisen tekstin. Se löytyy tuolta ylävalikosta.
Tänään aamulla katsoin ikkunasta ulos ja aloin melkein itkemään; lunta sataa. Miksi vitussa pitää taas sataa lunta!? Ajatuskin siitä, että minun olisi pitänyt lähteä ulos vetämään tyttöä pulkassa päiväkotiin siinä tuiskussa, sai minut ahdistuneeksi ja ihan itkun partaalle. Soitin isälleni, jolla onneksi oli aikaa ja hän antoi meille kyydin autolla. Muuten olisin varmaan vintannut kintaalla labra-ajalle ja työlle ja painunut peiton alle. Ihan oikeasti.
Meidän matka päiväkodille ei ole mikään hirmuisen pitkä, noin 1,5 km. Se kuulostaa melko lyhyeltä matkalta, mutta kun yhtälöön lisätään naamaan roiskiva lumisade, tuuli, väsymys, pulkassa istuva 15-kiloinen lapsi, pimeys ja pitkä ylämäki, alkaa matka tuntumaan lähemmäs viideltä kilometriltä. On niin eri asia esim. työntää rattaita lumettomilla, auratuilla ja tasaisilla kaupungin kaduilla se puolitoista kilometriä, kuin täällä meidän nurkilla. Niin, ja aamullahan on vielä yleensä kiire bussiin kaiken lisäksi.
Uupumusta lisää tietenkin myös tämä odottava pelonsekainen olotila. En pysty keskittymään mihinkään ja toivon, että voisin ihan oikeasti nyt olla vaan kotona viltin alla. Koko ajan palelee, väsyttää ja kiukuttaa. Onko tämä työssäolo sen kaiken arvoista? Kuitenkin teen nykyistä työtäni mielelläni, enkä haluaisi aiheuttaa mitään pettymystä muille.
Kävi tämän raskauden suhteen kuinka vaan, tämä kevät tulee olemaan raskas. Raskas joko hyvällä tavalla tai raskas sillä ikävämmällä tavalla. Mutta mitenhän mä jaksan tämän kevään? Jos minulla olisi auto käytössäni, se helpottaisi elämää huomattavasti. Melkein pohdin, että pitäisikö ostaa joku muutaman sadan kottero, ihan vaan täksi kevääksi ja kesäksi... katsastusaika syksylle niin voisi sillä ajella ainakin kevään ja kesän. Meillähän on siis auto, mutta se on miehellä käytössä sillä hänen työmatkaansa ei pysty kulkemaan julkisilla. Kimppakyyti hänellä oli viime vuonna, mutta sekin lakkasi nyt vuodenvaihteen jälkeen. huoh.
En tiedä, ehkä tämä tästä helpottuu jossain vaiheessa, mutta nyt on kyllä raskasta. Uuvuttavaa. Onneksi huomenna on lauantai ja me lähdetään miehen kanssa kahdestaan kylpylään viikonlopuksi. Tosin en saa mennä porealtaaseen enkä saa ottaa mitään hoitokylpyjä enkä hierontoja kun olen raskaana... kasvohoitoon ajattelin mennä kuitenkin.
Tulis nyt se tiistai. Tai ei tulis. En mä tiedä.
Ps. Kirjoitin omalle sivulleen raskaudenkeskeytyksestä informaatioluontoisen tekstin. Se löytyy tuolta ylävalikosta.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Kun raskaus pelottaa
Muistan vielä sen ensimmäisen kerran kun olin raskaana. Olin yllättynyt, hämilläni ja onnellinen. Ostelin vaatteita, kerroin kaikille uutisemme enkä pelännyt mitään. Seuraavassa raskaudessa pelkäsin taas kuollakseni, kunnes nt-ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin. Kolmannessa en pelännyt mitään, sillä sen ensimmäisen keskeytyksenhän piti johtua ihan puhtaasta sattumasta. Pudotus olikin aika raju sen jälkeen.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
tiistai 10. tammikuuta 2012
tik-tak-tik-tak...
Mikäs päivä tänään on?
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
maanantai 9. tammikuuta 2012
uskomatonta
Lueskelen paljon blogeja. Odotuksesta, odotushaaveista ja tietenkin sitten siitä perhe-elämästä. Kun silmiini osuu blogiteksti jossa lasta jo odotellaan pian syntyväksi, en usko että pääsen itse kirjoittamaan samasta aiheesta. En osaa kuvitella, että ensi heinäkuussa pohdiskelisin täällä synnytystä tai kotiutumisvaatteita.
Tänään alkoi 10. raskausviikko, eli tänään viikkoja on yhteensä 9+0. Olo on sellainen kuin tässä vaiheessa kai kuuluukin olla; hiukan etova, käsittämättömän väsynyt ja hormonit saa itkun partaalle ties mistä syystä milloinkin. Olen myös peloissani, vaikka ultraan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ultrat ovat ne suurimmat kammotukset minulle.
Harkitsen dobblerin tilaamista, vaikka en ole koskaan aiemmin sellaiseen halunnut sijoittaa. Mutta kun. Ainakin voisin metsästellä niitä sydänääniä sitten. Minun on vaikea keskittyä tähän uuteen työhön, olen puolet työajasta ihan muissa maailmoissa. No, eipä minulla toistaiseksi ole mikään kovin kiireellinen aikataulukaan ollut, että aikaakin tälle muulle pohdiskelulle on. Saisi nyt alkaa hommat toden teolla niin en ehtisi pohdiskella tätä koko ajan.
Olen eräässä fb-ryhmässä, jossa on muita elokuista lasta odottavia. Siellä on tullut eteen monia tuulimunaraskauksia, keskenmenoja ja vaikka mitä. Mutta suurin osa samoilla viikoilla kanssani olevista pohtii hankintoja vauvaa varten, he ovat jo ostaneet vaatteita tai sittereitä. Minä en edes osaa kuvitella että tämä oikeasti olisi totta. Jotenkin olo on vähän sellainen, että been here, done that. Neljäs kerta menossa - tää on ihan tuttua kauraa. Periaatteessa. Nyt on tosin ensimmäinen kerta, että tiedän meillä olevan tässä isompi riski kuin vain sattuman oikku.
Minä niin toivon, että tämä kevät olisi kevyt ja aurinkoinen. Sellainen, että voisin tuijottaa työpaikan ikkunasta haaveillen ulos aurinkoon ja silitellä vauvamasua. Miettiä seisomalautaa rattaisiin ja suunnitella ensisängyn vuokraamista. Mutta kun en vaan osaa uskoa siihen. En uskalla uskoa siihen.
Mutta onko se kipu kuitenkaan vähäisempi, jos tässä huonosti käy, olin sitten jo ehtinyt suunnitella ja uskoa tai en? Mistähän löytäisin sen pienen luottamuksen murenen että osaisin nauttia tästä? Ehkä minun on pakko vain odottaa sinne nt-ultraan. Ja helvetti että se pelottaa.
Tänään alkoi 10. raskausviikko, eli tänään viikkoja on yhteensä 9+0. Olo on sellainen kuin tässä vaiheessa kai kuuluukin olla; hiukan etova, käsittämättömän väsynyt ja hormonit saa itkun partaalle ties mistä syystä milloinkin. Olen myös peloissani, vaikka ultraan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ultrat ovat ne suurimmat kammotukset minulle.
Harkitsen dobblerin tilaamista, vaikka en ole koskaan aiemmin sellaiseen halunnut sijoittaa. Mutta kun. Ainakin voisin metsästellä niitä sydänääniä sitten. Minun on vaikea keskittyä tähän uuteen työhön, olen puolet työajasta ihan muissa maailmoissa. No, eipä minulla toistaiseksi ole mikään kovin kiireellinen aikataulukaan ollut, että aikaakin tälle muulle pohdiskelulle on. Saisi nyt alkaa hommat toden teolla niin en ehtisi pohdiskella tätä koko ajan.
Olen eräässä fb-ryhmässä, jossa on muita elokuista lasta odottavia. Siellä on tullut eteen monia tuulimunaraskauksia, keskenmenoja ja vaikka mitä. Mutta suurin osa samoilla viikoilla kanssani olevista pohtii hankintoja vauvaa varten, he ovat jo ostaneet vaatteita tai sittereitä. Minä en edes osaa kuvitella että tämä oikeasti olisi totta. Jotenkin olo on vähän sellainen, että been here, done that. Neljäs kerta menossa - tää on ihan tuttua kauraa. Periaatteessa. Nyt on tosin ensimmäinen kerta, että tiedän meillä olevan tässä isompi riski kuin vain sattuman oikku.
Minä niin toivon, että tämä kevät olisi kevyt ja aurinkoinen. Sellainen, että voisin tuijottaa työpaikan ikkunasta haaveillen ulos aurinkoon ja silitellä vauvamasua. Miettiä seisomalautaa rattaisiin ja suunnitella ensisängyn vuokraamista. Mutta kun en vaan osaa uskoa siihen. En uskalla uskoa siihen.
Mutta onko se kipu kuitenkaan vähäisempi, jos tässä huonosti käy, olin sitten jo ehtinyt suunnitella ja uskoa tai en? Mistähän löytäisin sen pienen luottamuksen murenen että osaisin nauttia tästä? Ehkä minun on pakko vain odottaa sinne nt-ultraan. Ja helvetti että se pelottaa.
perjantai 6. tammikuuta 2012
maanantai 19. joulukuuta 2011
huijari
Pahoittelen että täällä tulee nyt vaan raskausaiheisia postauksia, lupasin kyllä laittaa muutakin mutta tämä on nyt niin sanotusti aika iso juttu...
Olen käynyt nyt kahdessa työhaastattelussa. Miksi minusta tuntuu, että minä huijaan ihmisiä kun menen raskaana ollessa työhaastatteluun? Vaikka siinä ei pitäisi olla mitään moraalitonta tai väärää, niin silti tunnen oloni jotenkin rikolliseksi. Hienosti se yhteiskunta saa meidät tuntemaan että raskaana olevat eivät kuulu joukkoon. Hmph. Eipä tämän ikäisellä lapsia haluavalla naisella ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä työelämään tulee sitten raskaaksi tai ei, eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä?
Olo on oksettava. Väsynyt. Yh. Selvästi raskaana ollaan. Eipähän tarvitse murehtia, että onko tuolla masussa oikeasti joku. Ainakin olo on niin kaamee. Mikä on tietysti hyvä juttu! Niin kauan kun se on siedettävä enkä oksenna, voin sanoa että nautin tästä olotilasta. Mutta tietenkin samalla pelkään että kärsin sen turhaan. :/
Jostain olisi kaivettava se lasikupu taas esiin. Se kupu, jonka alle voisin piiloutua kaikelta pahalta ja leikkiä että kaikki on hyvin. Silloin pystyisin nauttimaan tästä vielä enemmän.
Nyt ei kykene enempää. Tipunen on unilla. Mä meen kans.... zzzz.
rv 6+0
Olen käynyt nyt kahdessa työhaastattelussa. Miksi minusta tuntuu, että minä huijaan ihmisiä kun menen raskaana ollessa työhaastatteluun? Vaikka siinä ei pitäisi olla mitään moraalitonta tai väärää, niin silti tunnen oloni jotenkin rikolliseksi. Hienosti se yhteiskunta saa meidät tuntemaan että raskaana olevat eivät kuulu joukkoon. Hmph. Eipä tämän ikäisellä lapsia haluavalla naisella ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä työelämään tulee sitten raskaaksi tai ei, eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä?
Olo on oksettava. Väsynyt. Yh. Selvästi raskaana ollaan. Eipähän tarvitse murehtia, että onko tuolla masussa oikeasti joku. Ainakin olo on niin kaamee. Mikä on tietysti hyvä juttu! Niin kauan kun se on siedettävä enkä oksenna, voin sanoa että nautin tästä olotilasta. Mutta tietenkin samalla pelkään että kärsin sen turhaan. :/
Jostain olisi kaivettava se lasikupu taas esiin. Se kupu, jonka alle voisin piiloutua kaikelta pahalta ja leikkiä että kaikki on hyvin. Silloin pystyisin nauttimaan tästä vielä enemmän.
Nyt ei kykene enempää. Tipunen on unilla. Mä meen kans.... zzzz.
rv 6+0
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
voi ei
Huomaan ajatukseni vaivihkaa eksyvän sellaisiin asioihin kuin että miten sitä oppii elämään kahden lapsen kanssa, mitenhän Tipunen suhtautuu sisarukseen, onkohan se tyttö vai poika.... kunnes muistan, että on pakko lisätä iso JOS näihin kaikkiin. JOS kaikki menee hyvin. JOS meille oikeasti tulee vauva. Vielä mieli on niin epäuskoinen, että jotenkin en vaan uskalla ajatella niin pitkälle. Voi ei - en saisi ajatella niin pitkälle mutta väkisin näen mielessäni jo ensi syksyn. Pelkään vaan että matto riuhtaistaan alta ja taas olen kuvitellut elämää kahden lapsen kanssa turhaan.
Eilen illalla vessassa käydessäni paperiin jäi hieman punaista. Sitä oli vähän ja tänään oli vain ruskeaa, joten en usko sen olevan mitään ihmeellistä. Näitä pikkuvuotoja tulee suurimmalle osalle alkuraskaudessa. Mutta kyllä se taas muistutti minua, että vaikka en sitä keskenmenoa varsinaisesti pelkääkkään, en voi sivuuttaa sitäkään. Se on hyvin mahdollista myös meidän kohdalla. Ihan tavallinen keskenmeno. No, sellaista ei nyt ainakaan ole näköpiirissä ja toivotaan ettei tulekaan. En minä sitä mielelläni kokisi ja tulisin siitä kyllä kovin surulliseksi. Mutta mielummin ottaisin keskenmenon kuin keskeytyksen puolessa välissä raskautta. Tiedättehän.
Mutta silti... ajatus karkailee ensi kesään. Olenko isosti raskaana vai surullisena puoli-ihmisenä? Olenko valmistautumassa vauvan tuloon vai missä elämä on ensi kesänä? Minkähänlainen lapsi meille tulee? Siis jos se tulee? Miksi ei voisi olla sellaista ennustajaa, joka voisi sanoa nyt minulle suoraan miten asiat tulee menemään niin voisin sitten jo alkaa valmistautumaan siihen.... hyvässä tai pahassa.
Eilen illalla vessassa käydessäni paperiin jäi hieman punaista. Sitä oli vähän ja tänään oli vain ruskeaa, joten en usko sen olevan mitään ihmeellistä. Näitä pikkuvuotoja tulee suurimmalle osalle alkuraskaudessa. Mutta kyllä se taas muistutti minua, että vaikka en sitä keskenmenoa varsinaisesti pelkääkkään, en voi sivuuttaa sitäkään. Se on hyvin mahdollista myös meidän kohdalla. Ihan tavallinen keskenmeno. No, sellaista ei nyt ainakaan ole näköpiirissä ja toivotaan ettei tulekaan. En minä sitä mielelläni kokisi ja tulisin siitä kyllä kovin surulliseksi. Mutta mielummin ottaisin keskenmenon kuin keskeytyksen puolessa välissä raskautta. Tiedättehän.
Mutta silti... ajatus karkailee ensi kesään. Olenko isosti raskaana vai surullisena puoli-ihmisenä? Olenko valmistautumassa vauvan tuloon vai missä elämä on ensi kesänä? Minkähänlainen lapsi meille tulee? Siis jos se tulee? Miksi ei voisi olla sellaista ennustajaa, joka voisi sanoa nyt minulle suoraan miten asiat tulee menemään niin voisin sitten jo alkaa valmistautumaan siihen.... hyvässä tai pahassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)