Olen vähän rauhoittunut tässä päivän mittaan. Odotetaan maanantaille, joo. Mutta suuria toiveita ei kyllä ole että tästä mihinkään päästään enää. Löysin jonkun ohjeen, että ihan tavallinen veden juominen voi vaikuttaa lapsiveden määrään. Tuskin siinä suurta totuuspohjaa on, mutta tunnenpahan tekeväni jotain asian eteen. Sehän tässä meidän tilanteessa paskaa onkin; ei ole ketään tai mitään jota voisin syyttää. Enkä voi itse oikeasti vaikuttaa tähän mitenkään. Se joko on, tai se ei ole. Niin yksinkertaista. Ei auta foolihapot, vitamiinit tai päälläseisominen.
Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?
Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?
Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.
Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.
Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?
Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.
No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?
Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.
4 kommenttia:
<3
Ei tällaiseen ole sanoja.
Mennään päivä kerrallaan <3
Tuntuu siltä, ettei saisi kaivata lisää lapsia jos on jo yksi. Että ihan kuin sitä olis jotenkin ahne ja kiittämätön, kun ei tyydy siihen yhteen (ja kun kaikki ei saa sitä yhtäkään). Mulle ainakin se toisen lapsen kaipuu oli ehkä vielä suurempi ja primitiivisempi kuin esikoislapsen kaipuu. Esikoista kaipailin itsekkäistä syistä, toista lasta pitkälti siksi että halusin lapselleni sisaruksen. Opin nopeasti, että kaikkien seurassa ei kannata toiveitaan sanoa ääneen tai tulee lytätyksi :/
Mutta mä ymmärrän sua lapsenkaipuussa. Ja mä niin vilpittömän paljon toivon että tuo sun haaveesi pihalla juoksentelevista lapsista vielä toteutuu! Monet toivovat elämässään kuuta taivaalta. Miksi noinkin arkinen, kaunis ja kaikinpuolin tavallinen haave kuin tuo sun, voi olla niin järjettömän vaikea saavuttaa?!
Elämä on epäreilua. Jospa maanantai vielä korjaisi tilanteen, jospa kyse on vain neuvolatädin virheestä, jospa...
NP tiedän. :/
Anniina no niinpä - luulis että haave ihan tavallisesta elämästä ei olis liikaa. Mut minkäs teet? Tämä on nyt se meidän elämän suurin tragedia. Joillain se on joku muu.
Mä olen tässä nyt vuorokauden aikana pohtinut tätä asiaa paljonkin, ja olen ehkä jo jonkun verran sinut tämän kanssa. Näin se nyt menee.
Mutta ei se kaipuu toisesta lapsesta tule jättämään mua rauhaan. Ei ennen kuin sen saan, tai kunnes pitää tehdä jotain radikaaleja ratkaisuja. Ja niitä en ole valmis tekemään vielä.
Olen 28 -vuotias. Ehdin vielä saamaan toisen lapsen. Ennemmin tai myöhemmin. Tavalla tai toisella. Mielessäni vilahti jo sellainenkin ajatus, että onhan niitä muitakin keinoja saada lapsi. Vielä ei olla niissä vaihtoehdoissa, mutta ne mahdollisuudet on olemassa.
läsnä ollaan <3
voimia.
Lähetä kommentti