Ulkonäkökriisi

Mä haluan laihtua. Mä haluaisin, että voisin vielä käyttää bikinejä! Mun pitäis oikeesti pudottaa 5 kiloa niin oisin samassa painossa ku ennen raskautta, mut todellisuudessa mä haluaisin pudottaa 8 kiloa! Ja haluaisin timmimmän kropan.

Mähän oon nyt aloittanut salitreenin, että käyn kaks kertaa viikossa salilla. Mut se ruokavalio. Nnnnnngggh. Miten ihmeessä mä saisin pidettyä dietin yllä kun muu perhe tarvii sitä makaroonilaatikkoa?

Ja sit iso kysymys:

Miten mä selitän mun dietin tuolle liian fiksulle pian nelivuotiaalle tytölle?! Se kysyy että miksi äiti ei syö meidän kanssa, miksi äiti ei syö samaa ruokaa. En haluaisi puhua laihduttamisesta! Jos jollain ois joku hyvä vinkki niin kuulisin mielelläni!

huoh

Perjantai! Tämä viikko on ollut tosi pitkä... aikaisia aamuheräämisiä, kaatosateessa rattaiden puskemista, ärsyttävää käyttäytymistä pomolta... huoh.

Mä olen jo niin valmis jäämään äitiyslomalle. Niinkun NYT. Valitettavasti vaan en saa pitää lomiani kuten haluaisin, vaan pomo määräsi ne pidettäväksi juuri ennen äitiyslomaa. No, en todellakaan aio kesäkuun puolen välin jälkeen enää tulla toimistolle, että siinähän sitten maksaa mulle saikkuajan lomapäivät. Kele. Menen tasan hakemaan saikkua tuossa kesäkuun puolenvälin tienoilla viimeistään ja en tule enää sen jälkeen tänne. Hah! Siitäs saa.

Rehellisesti sanottuna mä alan olemaan jo ihan puhki. Joinain aamuina olen niin väsynyt että tekee mieli vaan itkeä. Mutta ei auta, se on puettava itsensä ja lapsi ja lähdettävä työntämään rattaita kaatosateessa päiväkodille, että ehtii ajoissa töihin.

Mä jaksan vielä vähän. Mä melkein TOIVON että mun selkä napsahtais nyt huonoon kuosiin niin saisin jäädä saikulle ihan oikeesti. Kai mun pitää olla pää kainalossa ja vuoteenomana ennen kuin mun tyhmä työmoraali ja luonto antaa periksi hakea saikkua. Vaikka kai mä ihan hyvin voisin.

Onko uupumus ja väsymys tarpeeksi hyvä syy saikulle? Supisteleekin kyllä aina aika ajoin, selkä vähän kipeytyy päivän istumisesta... huoh. Jos nyt jaksais vielä vähän...

Nyt on onneksi tulossa kaunis viikonloppu ja vappu.
Ensi viikollakin on vaan muutama päivä töitä! Huoh.

lepoa

Viikonlopun rentoutumisen jäljiltä olo on parempi. Kai se on tunnustettava, että en ole yhtä hyvässä kunnossa nyt kuin olin esikoista odottaessa. Silloin vaivoinani oli hyvin kipeä selkä, mutta muuten voin oikein loistavasti. Nyt tuntuu siltä, että pienikin kävely saa aikaan kipuja ja vihlontoja. Ei kiva.

Nyt tiedän kuitenkin, että lepäämällä olo paranee. Ja sitten niitä mahdollisuuksia lepäämiseen haetaan vaikka sairausloman muodossa, jos on pakko. Kuitenkin oma olo ja tämä vauva on nyt tärkeintä mulle mitä voi olla. Hitot töistä.

Huomenna takaisin töihin, mikä on oikeasti aika kivaa. Tuo kolmevee vesirokkopotilas on ollut nyt viikon kotona ja hyppii jo seinille. Tämä vahvistaa meidän ajatusta siitä, että ensi syksynä Typy on pari päivää viikossa päiväkodissa. Eilen se itkeskeli, että äiti haluan mennä jo päiväkotiin...

Mutta näin, pikakuulumiset. Raskausviikkokin vaihtui eilen, nyt on menossa jo rv 23+1! Huhhei. Noin neljän kuukauden päästä tässä talossa on uusi mies valtaapitämässä... mahtavaa!

Puolivälissä

Toisiin aiheisiin...

Olen puolivälissä raskautta. Voitteko uskoa? Mä en. En jotenkin uskonut silloin joulukuussa kun itsenäisyyspäivänä ne kaksi viivaa ilmestyi testiin, että olisin vielä tässä. Että ihan oikeasti meille odotetaan lasta, ja tällä kertaa ihan todella!

Mieli karkailee töissä jatkuvasti muualle. On jotenkin tosi vaikeaa keskittyä töihin, ja vielähän sitä tässä olisi muutama kuukausi jäljellä ennen lomailuja... Kunhan kevät pääsee kunnolla vauhtiin niin eiköhän se siittä taas.  Mut jotenkin energiat on vähissä - aaamulla kun herää olen aina väsynyt. Pitkin päivää vaan haukottelen, vaikka oisin nukkunutkin ihan hyvin. Nyt olenkin onneksi nukkunut ihan ok, en ole hirveesti heräillyt öisin.

Vointi on aika hyvä. Masu on söpö pieni pallukka, ei vielä liikaa edessä. Liitoskipuja ei vielä pahemmin ole, joinain öinä kyllä vähän särkee lantiota, mutta ei mitään kovin vakavaa vielä. Vauva liikkuu kiitettävästi, potkuja tuntuu joka päivä. :) Närästys on tullut jäädäkseen, kahvi ja omenamehu yhdet niistä pahimmista. Mutta vielä sekin on siedettävää niin en ole niistäkään luopunut...

Painoa on tullut raskauden alusta tähän päivään sellaiset 5 kiloa kaiketi, saman verran tuli Typystäkin aikanaan. Kokonaissaldo typystä oli silloin 15 kiloa, toivottavasti tässäkin tapauksessa ollaan suurinpiirtein samoilla linjoilla.
Kävelyssä alkaa jo huomaamaan raskauden. Kuvittelen käveleväni nopeasti, mutta kaikki menee musta ohi kaupungilla. :D Liian kovaa jos kävelee, niin alkaa tuntumaan tuolla lantionseudulla ja pienenä kiristyksen tunteena masussa. Varsinaisia harkkasupistuksia on tullut muutamia, ei mitään mainitsemisen arvoisia.
Mutta tässä sitä ollaan. Puolivälissä. "About 139 days to go" sanoo mun laskurini. Noin neljä ja puoli kuukautta. Hiphei! Kolmisen kuukautta töitä, jesh.

Tänään rv 20+1
Mitä lapselle näillä viikoilla tapahtuu? Jos kiinnostaa, käy kurkkaamassa täältä.

huoh

Kylläpä voi ihmistä väsyttää. Onneksi nyt on perjantai!

Eilen olisi ollut jumppa, mutta päähän sattui, nivusiin sattui ja alapäähänkin vihloi ilkeästi joten päätin jättää väliin. Miten nämä liitoskivut alkavat jo nyt? Hmph.

Mutta huono olo on poistunut lähes kokonaan! Joskus jos ei ole syönyt kunnolla niin se saattaa yllättää, samoin joku tosi paha haju tekee myös sen. (vanha valkosipuli, hiki, tupakka, juopporenttu ect.)

Mutta uuvuttaa. Töissä ei ole stressaavaa ja työ on aika simppeliä toimistotyötä. Mutta se kaikki muu! Bussin odottaminen tuiskussa, lapsen hakeminen päiväkodista ja kiskominen pulkalla kotiin. (ne oli just sitten päättäneet hiekoittaa kävelytiet! eihän siellä sohjossa voi mitään rattaitakaan työntää... kele) Sitten lapselle ruokaa laittamaan ja kun olis lopulta aikaa leikkiä lapsen kanssa hetken aikaa niin ei vaan jaksa.

Mä tarviin lomaa.

Kunhan mun työssäoloehto tai mikäsenyton tulee täyteen ja oon oikeutettu palkalliseen saikkuun, käyn pyytämässä muutaman päivän työterveydestä. Pakko muutama päivä saada huilata. Olen kai siis jokaisen työnantajan painajainen. huoh.

Innostuksen puutetta ja väsymystä

Tänään 13+0. Niin ne viikot menee eteenpäin! Tarkkailen masuani että kasvaako se? Mitä enemmän se kasvaa, sen varmemmin kaikki on kunnossa... eli lapsvettä olisi riittävästi. Minulla olisi ollut huomenna ultra-aika yksityiselle, mutta peruin sen.

Raukkamaista? Ehkä.
Fiksua? Ehkä.

Ei ole mikään kiire kuulemaan huonoja uutisia. Koska tosiaan, jos siellä ei nähdä sitä mitä pitää, niin mitä se tieto tässä kohdassa hyödyttää. Vielä on liian aikaista tehdä suuria johtopäätöksiä. Kaksi viikkoa kontrolliultraan. Ajattelin kuitenkin mennä neuvolaan tällä viikolla taas kurkkimaan että miltä siellä näyttää. Jos jotain on hullusti, niin ainakin on se mun ihana terkka silloin siinä katsomassa mun kanssa eikä kukaan tuntematon tyyppi...

On taas jotenkin apaattista tekstiä. Itseasiassa mulla on ihan hyvä fiilis just nyt! Tunnen vauvan liikkeet päivittäin. Paha olo ei meinaa vieläkään poistua, vaan on eilen ja tänäänkin ollut sitkeänä menossa mukana. Hyi että. Vois kyllä jo helpottaa. Väsymys on melko massiivista!

Jotenkin töissäkään ei huvita olla nyt, vaikka sinänsä töissä ei ole mitään vikaa. Ei vaan millään jaksaisi innostua... haluaisin että olisi jo kevät pidemmällä ja iso masu ja huolet ohi...

Jaa. Sellaisia vähän ristiriitaisia tunnelmia täällä!

Uupumus

Olenkohan kuitenkin haukannut liian suuren palan? Kun otin tämän nykyisen työni vastaan, kuvittelin, että jaksan kyllä. Ajattelin, että äkkiähän se talvi menee ja tulee kevät. Mutta nyt olen kovin väsynyt. Olen uupunut.

Tänään aamulla katsoin ikkunasta ulos ja aloin melkein itkemään; lunta sataa. Miksi vitussa pitää taas sataa lunta!? Ajatuskin siitä, että minun olisi pitänyt lähteä ulos vetämään tyttöä pulkassa päiväkotiin siinä tuiskussa, sai minut ahdistuneeksi ja ihan itkun partaalle. Soitin isälleni, jolla onneksi oli aikaa ja hän antoi meille kyydin autolla. Muuten olisin varmaan vintannut kintaalla labra-ajalle ja työlle ja painunut peiton alle. Ihan oikeasti.

Meidän matka päiväkodille ei ole mikään hirmuisen pitkä, noin 1,5 km. Se kuulostaa melko lyhyeltä matkalta, mutta kun yhtälöön lisätään naamaan roiskiva lumisade, tuuli, väsymys, pulkassa istuva 15-kiloinen lapsi, pimeys ja pitkä ylämäki, alkaa matka tuntumaan lähemmäs viideltä kilometriltä. On niin eri asia esim. työntää rattaita lumettomilla, auratuilla ja tasaisilla kaupungin kaduilla se puolitoista kilometriä, kuin täällä meidän nurkilla. Niin, ja aamullahan on vielä yleensä kiire bussiin kaiken lisäksi.

Uupumusta lisää tietenkin myös tämä odottava pelonsekainen olotila. En pysty keskittymään mihinkään ja toivon, että voisin ihan oikeasti nyt olla vaan kotona viltin alla. Koko ajan palelee, väsyttää ja kiukuttaa. Onko tämä työssäolo sen kaiken arvoista? Kuitenkin teen nykyistä työtäni mielelläni, enkä haluaisi aiheuttaa mitään pettymystä muille.

Kävi tämän raskauden suhteen kuinka vaan, tämä kevät tulee olemaan raskas. Raskas joko hyvällä tavalla tai raskas sillä ikävämmällä tavalla. Mutta mitenhän mä jaksan tämän kevään? Jos minulla olisi auto käytössäni, se helpottaisi elämää huomattavasti. Melkein pohdin, että pitäisikö ostaa joku muutaman sadan kottero, ihan vaan täksi kevääksi ja kesäksi... katsastusaika syksylle niin voisi sillä ajella ainakin kevään ja kesän. Meillähän on siis auto, mutta se on miehellä käytössä sillä hänen työmatkaansa ei pysty kulkemaan julkisilla. Kimppakyyti hänellä oli viime vuonna, mutta sekin lakkasi nyt vuodenvaihteen jälkeen. huoh.

En tiedä, ehkä tämä tästä helpottuu jossain vaiheessa, mutta nyt on kyllä raskasta. Uuvuttavaa. Onneksi huomenna on lauantai ja me lähdetään miehen kanssa kahdestaan kylpylään viikonlopuksi. Tosin en saa mennä porealtaaseen enkä saa ottaa mitään hoitokylpyjä enkä hierontoja kun olen raskaana... kasvohoitoon ajattelin mennä kuitenkin.

Tulis nyt se tiistai. Tai ei tulis. En mä tiedä.

Ps. Kirjoitin omalle sivulleen raskaudenkeskeytyksestä informaatioluontoisen tekstin. Se löytyy tuolta ylävalikosta.

tik-tak-tik-tak...

 Mikäs päivä tänään on?
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!

Tik-tak-tik-tak...

Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?

Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.

Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.

Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.

Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.

Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.

Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.

Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.

jaadi jaadi

Lapsentekorintamalla ei mitään uutta. Kaksi yrityskiertoa takana ja tänään juuri alkoi koopee ykkönen. No, en ole mitenkään musertunut. Jotenkin ajatuksissa on ollutkin että meille tulisi syysvauva... joten nyt laitetaan taas uudet toiveet uuteen kiertoon. Välillä olo on jotenkin surullinen, muistelen nimittäin paljon sitä että vuosi sitten olin onnellisesti raskaana. Väsynyt ja onnellinen. Miten äkkiä se muuttuikaan...

tämä pimeä vuodenaika myös saa olon sisäänpäinkääntyneeksi. Olen hakenut muutamaa mielenkiintoista työpaikkaa, mihin uskon että minulla voisi olla mahdollisuuksiakin. Mutta en jaksa innostua niistä oikein. Jotenkin on vaikeaa jatkaa elämää normaalisti. Hankkia työpaikka vaikka ainoa mitä haluaisin tällä hetkellä olisi raskaus? Ja kuinka mahdollisissa haastatteluissa mun tekisikään mieleni kovaan ääneen sanoa että hei, mä saatan sit jäädä jossain vaiheessa joko äitiyslomalle tai pitkälle saikulle. Ku me nääs yritetään lasta. Et ei mua oikeestaan kannattais palkata. Mut mä oisin kyllä hyvä tässä hommassa.

Sairauteni (CU) on nyt hienosti kurissa, tulehdus on poissa ja voin oikein hyvin. Lääkkeitä menee aamuin illoin mutta eipä sillä väliä. Tekee mieli huutaa universumille, että HALOO! Nyt ois kaikki kunnossa kropassa ja aikalailla myös tuolla pään sisälläkin: voitaisiin jatkaa meidän haaveilemaa elämää nyt kiitos. Et oltais niinkuin valmiita sille toiselle lapselle. Niin pian kuin vain suinkin sopii.

No kohta on joulu. Mikä sekin vähän masentaa kun mietin vaan että meillä olisi pitänyt olla 5kk ikäinen tyttö tänä jouluna. :/ Mielessä käy että minkälaista meidän elämä ois ollut... Minkälainen joulu olisikaan ollut. *huokaus*.

Jaadi jaadi.

piinapäivät & huokailua

Niinpäniin. Kun annoin itselleni luvan olla vauvantekohommissa täysillä mukana, niin sitä ollaan sitten täysillä mukana. Tänään on dpo 10, eli 10 päivää oletetusta ovulaatiosta. Herkimmät testit näyttäisivät jo tuloksen jos olisi raskaana...

Mulla on viikon verran viillellyt nivusia ja ollut kovaa menkkamaista poltetta alamasulla. Mitään muita kuviteltuja oireita en ole havainnut vielä... Noi kivut alavatsalla kun voi liittyä myös tähän sairauteeni. Ne kyllä tuntuu ihan erilaisilta.... Jotkut sanoo että flunssainen olo voi olla oire. No daa. Eihän mulla sit ookkaan orastavaa flunssaa vaan nää onkin NIITÄ oireita. Palelee ihan koko ajan, se on selvä raskausoire. Tai sitten nämä viilenneet ilmat ovat syy paleluun. Haistan palaneen kahvin herkästi ja juoksen laittamaan kahvinkeittimen kiinni. No, se nyt vaan haisee pahalle. Ja lisäksi mua on muutamaan otteeseen huimannut että on pitänyt ottaa tukea jostain.

*huokaus*

Ärsyttävää. Mulla on tänään työnhakupäivä (niin niin ja täällä luuhaan...). Tuntuu niin tyhmältä hakea töitä, kun oikeasti haluaisin olla raskaana. Ja raskaanaollessa on myös ihan tyhjän kanssa alkaa hakemaan töitä. :/ Olishan se kyllä kivaa päästä vähäks aikaa työelämään taas, alkaa tämä kotona oleminen jo vähän tympimään. Mutta tuntuu silti tyhmältä laittaa hakemuksia kun ei vaan inspaa.

*huokaus*

tienristeystä odotellessa

Elämä on nyt jotenkin taas pysähdyksissä. Häistä on selvitty ja nyt pitäisi sitten elämällään tehdä jotain. Tähän saakka olen voinut käyttää häitä tekosyynä kaikkeen... olen alkanut harkitsemaan tosiaan alanvaihtoa, haluaisin saada oppisopimuspaikan jostain ja löytää sitä kautta uuden uran. Vielä on vaan hyvin hakusessa että mikä se voisi olla...

Elämä on taas niin ristiriitaista. Haluaisin tulla raskaaksi ja samalla ajatuskin siitä ahdistaa. Jos tulisin pian raskaaksi, jättäisin työnhaun ja oppisopimusasiat nätisti taka-alalle ja jäisin kotiin tipusen kanssa. Mutta sitä kun ei voi etukäteen tietää, niin kai on mielummin koitettava ajatella eteenpäin kohti tulevaa muusta näkökulmasta.

Olen tämän viikon ollut ihan kamalan laiska. En ole saanut aikaiseksi MITÄÄN. Odottelen, että milloin se uusi tienristeys tulee eteen ja minkälaisia tienviittoja risteyksessä näkyy. Tuleeko se eteen piankin, sen kyllä haluaisin tietää. Kun elämässä ei tapahdu mitään, se saa oloni levottomaksi. Inhoan sitä odottelua, sitä että tiedän että jotain pitäisi tapahtua tai että jotain pitäisi tehdä, mutta ei ole käsitystä että mitä. Jos saisin luvalla olla laiskana kotona murehtimatta työllistymistä tai olemaan ajattelematta tulevaisuutta niin nauttisin tästä enemmän.

En kyllä yhtään  tiedä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Mutta koska en tiedä mitä tehdä, niin pitäisikö vaan nojata taaksepäin ja nauttia matkasta? Olla murehtimatta ja mennä virran mukana sinne minne elämä vie? Toisaalta koen suurta tarvetta tehdä jotain, ja haluaisin löytää taas jonkun asian mistä voisin innostua. Odottaminen ja passiivisuus ei tunnu hyvältä kun sille ei näy loppua. Jos tietäisin varmasti mitä edessä on, en olisi niin malttamaton. Mutta nyt ei auta kuin odottaa ja katsoa, koittaa aktivoitua työnhaussa ja pitää vaan pää kylmänä ja olla mahdollisimman huoleton.

Jep. Sepä vasta onkin helppoa....

toipumista ja toivonkipinöitä

Nyt on häähulinasta toivuttu pikkuhiljaa. Ollaan vietetty perheen yhteistä aikaa paljon, olemme vähän halunneet korvata tipuselle sitä kaikkea hälinää ja hässäkkää mitä häät aiheutti. Nyt olisi siis aika palata arkeen. Se tuntuu vähän vaikealta. Nyt minun pitäisi taas innostua työnhausta... ei jotenkin yhtään innosta. Olen vakavsti pohdiskellut mahdollisuutta kouluttautua johonkin ihan muuhun oppisopimuksen kautta. Minähän pidän ammatistani, olen aina pitänyt. Se ei tosiaan ole tässä ongelma vaa se, että töitä ei ole kulttuurialalla. Uskon, että jos olisin todella aktiivinen ja valmis liikkumaan kauemmaksikin, löytäisin varmasti töitä. Mutta tuntuu että en vaan jaksa. Elämässä on ollut ja on menossa koko ajan niin paljon kaikkea, että tuntuu siltä, että haluaisin jonkun asian olevan vähän yksinkertaisempaa. Juuri nyt en kaipaa mitään jännittävää ja ihmeellistä, haluan vaan mukavan työn, vakaat tulot ja niiden myötä mahdollisuuden edetä elämässä taas johonkin suuntaan.

Jos puolisoni ei olisi vuorotyössä, olisin valmis ottamaan vastaan myös myyjän töitä tai muuta, mutta kahden hengen vuorotyö ei tule kysymykseen. Mielummin olen sitten kotona lapsen kanssa kuin pallottelen häntä vuorotöiden takia epäsäännöllisesti vuoropäiväkodissa.

Ja nyt sitten annetaan myös lapselle mahdollisuus tulla. Jotenkin tuntuu vähän siltä, että ihan sama tuleeko. Ainakin juuri nyt. Tottakai toivon ihan hirveän kovasti että saisimme lapsen, mutta siihen kun liittyy tosiaan niin paljon muutakin. Onko ihme, että en mitenkään odota sitä? Siis sitä epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta? En uskalla hehkuttaa tai hypettää tätä vauvantekoasiaa. Pelkään, että saamme ensin tekemällä tehdä sitä vauvaa pitkään ja sitten kun raskaus alkaa, menetämme taas lapsen. Miten psyyke kestäisi sen jos niin kävisi taas? Sehän on hyvin epätodennäköistä että niin kävisi taas kerran, mutta kuitenkin on mahdollista....

Mutta silti, pieni toivonkipinä jossain se taas sykkii. Ihmeellinen on ihmisen mieli... vaikka mitä elämässä tapahtuisi, niin jostain se toivo aina löytää tiensä mieleeni. Pieni osa minusta toivoo, että jouluna olisin jo raskaana, että kaikki menisikin hyvin, että meille syntyisi ensi kesänä tai syksynä vauva.

Kaikkihan on mahdollista.... kai?

No taas se karkasi! Motivaatio nimittäin.

Onko se mikään ihme, että ei ole työmotivaatiota? Työsuhde loppuu seitsemän viikon päästä ja jatkoa ei ole tiedossa. Ei oikein jaksa kiinnostua enää näistä asioista, ei oikein huvittaisi olla täällä. Ahdistaa kaikki ihmiset jotka vatvovat samoja kuvioita kuin ennenkin.

Esimiehen pyynnöstä jouduin hajauttamaan vähäiset lomani, joten olen ensi viikon lomalla ja sitten muutamia päiviä ennen työsuhteen päättymistä. *huokaus* mitähän tekisin täällä siihen saakka?

Kesällä harjoitan sitten sitä niin trendikästä kotoilua. Aion olla ulkona, kuokkia kukkapenkkejä, harrastaa liikuntaa ja siivoilla ja somistella kotia. Ja tietenkin tehdä häitä. Siinä on minun kesäsuunnitelmani. Mitään lomaa tuolla miehenpuoliskolla ei ole, joten minnekään lomalle emme pääse. Tipu on hoidossa kesällä 14 pv. kuukaudessa, paitsi päivystysajan hän on kotona. Eli viisi viikkoa juhannuksesta heinäkuun loppuun.

Vähän häiritsee se, kun tulevaisuus on ihan auki. Jos olisi edes vauva tulossa, niin voisi olla kotona ja odottaa vauvan saapumista. Mutta nyt ei ole mitään tietoa siitä, missä olen ensi syksynä. Toivoisin saavani jotain töitä, että haaveemme omasta kodista voisi tulla joskus edes toteen. Ystävät ovat juuri tekemässä tarjousta omasta talosta, toiset ovat juuri saaneet remontoitua omansa ja muuttivat sinne…  Mulla on hirmuinen talokuume mutta eihän me voida harkita mitään asuntolainaa jos mulla ei ole töitä.

Kaikki aikanaan, tiedän.
Mutta se on niin tyhmää.
Haluan haluan haluan haluan!
Vauvan.
Talon.
Töitä.
Kaikkea.

Plaah. Ei ole motivaatiota töissä. Taidan karata lounaalle ulos jonnekin.