Rohkea ylittää aidan, uhkarohkea ylittää railon, tyhmä putoaa kanjoniin.

No, joka tapauksessa olen ottanut seuraavan askeleen tämän raskauden suhteen: tulin fb:ssä "kaapista" ulos. Olen kaksi kertaa joutunut naamakirjassa kertomaan että vauvaa ei tulekkaan, ja voin sanoa että se ei ole mikään mukavin juttu. Viimeksi uskaltauduin laittamaan jotain raskauteen viittaavaa muistaakseni raskausviikolla 20, ja sitten menin rakenneultraan ja pam. Ei vauvaa. Jos sitä suru-uutista ei olisi siellä ilmoittanut, niin eipä olisi ollut mukavaa saada kuukauden päästä keskeytyksestä kyselyjä, että no mitenkäs siellä masuasukki jakselee...

Nyt siis olen tullut kaapista sielläkin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minulle sosiaalinen media on jo niin iso osa elämää, että tämä on noteerattava asia. Käytän Facebookkia paljon eli päivittäin. Ystävikseni huolin kuitenkin yleensä vain ystäviäni tai tuttujani, ketään puolituttua en huoli lukemaan ajatuksiani tai katsomaan kuvia meidän elämästä. Minä pidän siitä, että voin jakaa meidän elämän pieniä asioita naamakirjassa, kuitenkin suuri osa ystävistä asuu ympäri Suomea ja jopa ympäri maailmaa.

Nyt sitten kaikki tietää että meille odotetaan lasta. Tämä oli sellainen päätös, joka minun oli tehtävä. Ei huomionhakuisuuttani vaan siksi, että sillä on voimauttava vaikutus. Uskon tähän raskauteen ja siihen, että vauvamme syntyy elokuussa. Tietenkin maailma on täynnä kaikenlaisia kamaluuksia ja mahdollisuuksia suruun, mutta haluan uskoa että me olemme jo kärsineet tarpeeksi ja on meidän vuoromme olla onnellisia.

Sen nimittäin tajusin juuri. Stressasin jotain raha-asiaa illalla ja sitten yhtäkkiä tajusin: mä olen onnellinen. Mulla on ihana mies, maailman suloisin tytär ja näillä näkymin terve poikalapsi kohdussa. Läheiseni ovat terveitä, minä olen terve. Meillä on kaikki hyvin. Vihdoinkin.

Raskasta joskus tämä raskaus

Nyt on muutamana päivänä ollut jotenkin tosi raskas olo. Maha tuntuu jo tosi isolta ja sellainenkin yksinkertainen asia kuin käveleminen kaupungilla on tuntunut jotenkin pahalta. Minua ei supistele mitenkään, mutta maha tuntuu PAINAVAN ihan älyttömän paljon. Se jotenkin hölskyy ja tuntuu jotenkin hankalalta. Mutta kuitenkin jaksoin eilen jumpassa olla ihan hyvin. Sanoinkin miehelle, että tuntuu, kuin tämä vauva olisi välillä tulossa täältä ulos! Toivottavasti nyt ei vielä sentään…

Outoja vihlaisuja on myös ollut, eli pari kertaa kun olen vaihtanut asentoa, kumartunut tai noussut esim. sohvalta on kohtua vihlaissut ikävästi. Ja tämä ei ole sellainen tyypillinen liitosvihlaisu tuolla alavatsalla tai nivusissa, vaan juurikin siinä kohdalla missä oletan istukan olevan. Se tietenkin saa mun villit ajatukset liikkeelle että esimerkiksi voiko istukka irrota? Pitäisikö mun olla huolissani tällaisesta äkillisestä repäisykivusta?

Poika on tosi vilkas tapaus, potkuja satelee pitkin päivää. Nyt ne on lähipäivinä tulleet melko alas, että luulen tyypin majailevan perätilassa tällä hetkellä. Kun vaan ei olisi yhtä itsepäinen kuin isosiskonsa, vaan ymmärtäisi vielä kääntyä oikein päin jossain kohtaa. Vaikka oikeastaan sama se – ei mua sektio pelota kun se on jo kerran koettu. Mieluummin ottaisin alatiesynnytyksen mutta jos olen jotain oppinut niin sen, ettei näitä asioita voi päättää etukäteen. On siis ihan turha stressata sitä asiaa.

Vaikka olo onkin välillä raskaasti raskaanaoleva, niin olen silti hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Väsyttää kyllä ja olen täysin kypsä tähän kylmään ilmaan ja loskaan ja lumeen, mutta tiedän että kevät ja kesä ja äitiysloma tulevat väistämättä! Näin eilen ensimmäiset leskenlehdetkin.

Yli puolenvälin!

Tänään raskautta on kestänyt 21 viikkoa. Vauva liikkuu pitkin päivää ja potkiskelee hellästi ja tiheään tahtiin. Olo on melko hyvä, mitään suurempia kremppoja ei närästystä lukuunottamatta juuri nyt ole. Lonkissa lonksuu, ainakin zumbic-tunnilla huomasin että sieltä kuuluu lonks klonks, mutta kipeää ei tee. Kai ne vaan on vähän löysällä...

Satuin erään keskustelun kautta löytämään tieni kurkkaamaan tällaista blogia, jossa kolmosvauvat olivat syntyneet rv 25. Voi hurja miten pieniä ne olivatkaan, mutta selvisivät kaikki. Ajatella, meillä tuohon raskausviikkojen määrään on enää muutama viikko! Tietysti toivon, että poika pysyy hyvin tiukasti masussa sinne elokuulle saakka, ennen sitä ei parane nokkaansa näyttää kohdun tällä puolen. Mutta lähinnä ajatus siitä, että muutaman viikon päästä tälläkin lapsella olisi pienet mahdollisuudet selvitä on jotenkin hurja.

Mutta rakenneultran jälkeen on pelko kyllä suurimmaksi osaksi haihtunut. En kuulostele joka päivä vauvan liikkeitä (ei tarvitse kun tyyppi on sen verran vilkas tapaus) ja hankin jo mielelläni vauvan tarvikkeita valmiiksi ja mietin muutenkin tulevaa.

Alan uskomaan siihen, että meistä oikeasti on tulossa nelihenkinen perhe! Ihanaa!
Ollaan jo alettu vaivihkaa miettimään lapselle nimeäkin. Kylläpäs poikien nimet onkin vaikeita, ei meinaa löytyä sellaista mikä miellyttäisi!

Väsyneenä, kyrsiintyneenä tähän lumeen mutta muuten hyvällä mielellä.
rv 21+0

Ihanko oikeasti?

Kerrottiin tuolle Typylle nyt sitten tämä ilouutinen, että äitin masussa kasvaa vauva. Voi miten toinen on innoissaan! Koko ajan kyselee, että onko vauva tässä kohtaa ja mitä se siellä syö ja saanko sen sitten syliin kun se syntyy.. pitkä on aika vielä pienellä odottaa.

Tuosta typystä tulee kyllä ihan paras isosisko. Se on kuitenkin vauvan syntyessä jo 3v 3kk, niin on omatoiminen ja osaa jo niin paljon tehdä kaikkea. Sillä on muutenkin luonnostaan sellainen vauvanhoivausvietti, tykkää paljon leikkiä nukeilla ja on innoissaan aina halimassa ja hoitamassa pieniä vauvoja.

Toivon, että suurin uhma olisi siihen mennessä ohi, että elosta tulisi mahdollisimman seesteistä. Mustasukkaisuutta tulee varmasti olemaan, eikös jokaisella jollain tasolla tule? Jännittää tietenkin se, miten sitä omaa aikaa osaa jakaa kahden kesken sitten. Varmasti isän rooli korostuu esikoisen kanssa kun äiti on usein niin kiinni vauvassa. Onneksi mieheni on hyvin osallistuva isä, joka kyllä leikkii ja touhuaa tyttönsä kanssa minkä ehtii.

Typy on kyllä niin ihana lapsi. Iloinen, huumorintajuinen, kiltti ja suloinen. Uhmaraivokohtaukset alkavat äkisti ja menevät yhtä nopeaan ohi (äitiinsä tullut). Minkähänlainen tästä toisesta tulee? Minkähänlainen suhde näille kahdelle kehittyy?

Istuttiin illalla sohvalla ja typy silitteli masua ja sanoi että tässä se vauva on. Kyllä täytyy sanoa, että tippa tuli siinä äitillä linssiin. Ihanko oikeasti tämä nyt on totta? Ihanko oikeasti vauvalla on kaikki hyvin? Ihanko oikeasti meistä tulisi elokuussa nelihenkinen perhe?

Oi, Helmikuu!

Mä selvisin tammikuusta! Ihan mahtavaa!

Helmikuussa on jo positiivinen tuntu keväästä. Vaikka pakkanen paukkuu ja lunta on paljon, niin tieto siitä että on jo Helmikuu, saa mielen paremmaksi. Kuukausi, niin alkaa näkymään kevään merkkejä! Varmaan maaliskuun alussa on vielä kylmä ja lunta, mutta ajatelkaa miten valoisaa silloin jo on. Maaliskuun alussa voi jo kylvää siemeniä pikkuisiin ruukkuihin odottamaan ikkunalaudalle valoisia ja lämpimiä kesäpäiviä.

Helmikuun parhautta ovat tulppaanit, valo, ystävänpäivä, laskiainen.

Viime vuoden helmikuu oli musta. Olkoon tämä vaikka vaaleanpunainen.

Kävin toissapäivänä neuvolassa pyörähtämässä. Siellä kun on tosiaan luvattu ultrata aina kun minusta siltä tuntuu. No, minusta tuntui siltä. Kaikki oli hyvin, pieni oli vilkas ja liikkui paljon. Lapsivettä oli hyvin ja kaikki näytti siltä miltä kuuluukin.

Säikähdin tässä muutama päivä sitten kun aloin tuntemaan vauvan liikkeet. Pelästyin, että nyt on pakosti joku vialla, että nyt sieltä on se lapsivesi vähentynyt. Enhän minä muuten voisi tuntea vauvan ensimmäisiä liikkeitä raskausviikolla 13! Mutta niin se vaan on, hyvät ihmiset. Olen nyt kolme-neljä päivää joka päivä vauvan liikkeitä. Hyvin hämmentävää, en uskoisi, ellen itse kokisi!

En onneksi ole luonnonoikku eikä lapsella ole mitään vikaa. Harvinaistahan tämä on tuntea niitä näin aikaisin, rv 12. Mutta minä olen henkilö, joka sairastaa kroonista suolistosairautta. Eli tunnen oman vatsani kurinat ja muut täysin. Vauvan liikkeet ovat perhosen siipiä, kalan pysrtön heilautuksia, pientä sivelyä. :)

Sellaista kuuluu tänne. Tänään on rv 12+3.



... kunnes toisin todistetaan!

Varasin ajan yksityiselle ultraan kahden viikon päähän. Se tuntuu sopivalta ajalta. kävin eilen myös neuvolassa, missä kaikki oli kuten pitääkin. Minun terveydenhoitajani on aivan ihana. Hän ymmärtää minua täysin ja sanoikin, että minulla on täysi oikeus olla itseeni kääriytynyt ja olla huomioimatta nyt muiden murheita. Terkka sanoi myös, että voin milloin tahansa soittaa jos ahdistaa, niin aina löytyy joku rako että voidaan ultralla kurkata vauvaa.  Se tieto myös helpottaa.

Olin vielä eilen jotenkin masentunut, sillä asetin niin suuria odotuksia tuohon ekaan ultraan, että oli tosi iso pettymys kun ne eivät täyttyneetkään. Nyt kuitenkin kun olen toipunut shokista hiukan, olen ihan hyvällä mielellä: Juuri nyt on kaikki hyvin!

Kerroin tänään myös esimiehelleni tästä raskaudesta, ja hän otti sen todella hyvin vastaan. Sanoi, että turhaan murehdin näitä vastuuasioita ja projekteja, että yksityiselämä on ihan irrallaan tästä työelämästä eikä ne liity mitenkään toisiinsa. Pheeeew. Kivi vierähti sydämeltä kun sain kerrottua. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa enää. Kerroin myös meidän surullisen taustan ja hän oli kovin kannustava ja rohkaiseva.

Olen jopa antanut nyt itselleni luvan hiukan rentoutua. Elämäni miehet (aviomies ja isä) osaavat suhtautua tähän tosi hienosti. He eivät kyseenalaista tätä raskautta mitenkään, vaan elävät tässä hetkessä kun kaikki on niin kuin pitääkin. Ja juuri sellaista tukea minä nyt kaipaankin muilta – rohkaisua ja positiivista asennetta. Ahdistuksia kun on omasta takaa ihan tarpeeksi, niin muiden positiivisella tsemppauksella pysyn kuosissa.

Joten nyt - ajattelin näyttää kohtalolle keskisormea ja olla vähän aikaa ihan onnellinen. (Tai ainakin yrittää olla.) Kaikki on hyvin kunnes tosin todistetaan.

please, please

Under construction

Jotkut odottavat lasta vuosia. Kulkevat kuukaudesta toiseen pettyen aina uudestaan ja uudestaan. Meillä molemmat keskeytetyt raskaudet ovat alkaneet yllättäen. Ensimmäisen huomasin vasta kun olin viikolla 7, olo oli ollut jo omituinen jonkun aikaa. Siihen aikaan mulla oli kova biletysputki menossa, sattui olemaan sellainen aika että oli juhlia jos jonkinmoista. Olen aina ollut kova juhlimaan ja käyttämään myös alkoholia näissä tilanteissa, ja kun lopulta saimme tietää että menettäisimme lapsen, syytin itseäni. Olin varmaan aiheuttanut sen itse raskauden alkuaikana kun en vielä tiennyt olevani raskaana - olin juopotellut ja polttanut tupakkaa ja juhlinut ihan kunnolla! No sehän selvisi, että näin ei ollut.

Toinen raskaus olikin sitten kovan yrityksen takana, mutta siihen meni vain puoli vuotta. Siitäkin muutama kuukausi meni ihan ohi... eli helposti alkoi sekin raskaus, vaikka silloin puoli vuotta tuntui kovin pitkältä ajalta odottaa sitä positiivista testiä. Tästä suunnitellusta ja yritetystä raskaudesta sitten syntyi meidän pieni Tipunen.

Kolmas raskaus alkoi yllättäen. Meillä ei ollut ehkäisyä käytössä, mutta emme mitenkään aktiivisesti yrittäneet lasta. Olin jopa ajatellut, että pitäisi hankkia joku ehkäisy ja juhlia häät (silloin suunnittelimme vielä keväthäitä) jonka jälkeen annettaisiin lupa toiselle lapselle. No asiat ei tässä elämässä mene koskaan niinkuin suunnittelee! Tulin raskaaksi, siirsimme häitä, menetin lapsen.

Voimmeko päätellä, että sattumalta alkaneet raskaudet päättyvät huonosti? Suunnitellut onnistuvat? Leikitään että se menee niin, jooko? Silloin voisin melkein uskoa, että nyt kun oikein aletaan tekemällä tekemään lasta, voisimme saada vauvan syliin asti elävänä.

Mutta nyt kun minulla on lääkityksiä päällä ja kroppa taitaa olla muutenkin vähän sellaisessa "under construction" -tilassa, niin pelkään miten käy raskauden suhteen. Alkaako raskaus nopeasti? Pitäisikö minun buustata kroppaani alkamalla kiskomaan jotain vitamiineja ja foolihappoa korvaamaan näiden lääkkeiden tuhoja? Mitä sairaudelleni käy kun tulen raskaaksi? Pelkään, että se pahenee. En ole koskaan saanut keskenmenoa, sellainenkin on mahdollista! Mitä jos kroppani ei enää olekaan valmis vastaanottamaan raskautta?

On vaan niin vaikeaa nyt tämä vaihe elämässä. Kun niin moni ystävä on raskaana tai pienen vauvan äiti. Joku, jolla on samanikäinen lapsi kuin meidän Tipunen odottaa jopa kolmatta lastaan jo... tuntuu vaan niin epäreilulta. Joskus sitä on niin kateellinen muille ihmisille heidän elämästään, että tekisi mieli vain huutaa. Mutta kai se pitäisi vaan koittaa löytää joku tarkoitus tästä kaikesta. En ole sitä mieltä että tragedioilla on syynsä, vaan että niistä huolimatta ja niiden takia voi kasvaa ihmisenä. En olisi tämä henkilö, joka olen tänään ilman näitä surullisia tapahtumia ja muita vastoinkäymisiä. Voin sanoa rehellisesti olevani vahva ihminen.

Kun tämä sairaus diagnosoitiin, en musertunut vaikka ahdistuinkin. Krooninen sairaus koko loppuelämäksi - sekin vielä! Mutta mitä se voivottelu auttaa? Ei mitään. Ei auta muu kuin nostaa leuka ylös ja suunnata eteenpäin. En sano että kohti uusia pettymyksiä, sillä en halua uskoa niin. Minun on pakko olla positiivinen. Pakko uskoa, että meidän onnemme kääntyy vielä. Jos en uskoisi niin en jaksaisi pyrkiä eteenpäin.

Kunhan saan revittyä nämä "under construction" -kyltit pois ja häät juhlittua, niin luotan ja toivon, että pääsemme vihdoin ponnistelemaan pois tästä montusta. Nyt olisi jo meidän aika.

jokotai

Kas noin. Nyt alkoi jo oireilu. Selvästi tuntuu että alamasussa nippailee, turvottaa ja jomottelee selkää ja alamasua. Joko pääni tai kroppani on sekaisin, kuten muistelen että viime kerralla oli kun luulin joka kuukausi olevani raskaana, tai sitten olen.

Sekä Tipusen että edellisen raskauden alkuvaiheet olivat samanlaiset. Joitain päiviä oviksen jälkeen alkoi oireilu, johon liittyi jomotusta ja jossain vaiheessa viiltelyjä nivusissa. Jos nuo viiltelyt tulevat niin olen varma että olen raskaana. Tosin tämä jomotuskin tuntuu tutulta, kuitenkin pelkään että kuvittelen sen olemassaolon.

Samoin nämä nännien nippailut kuuluvat asiaan.
Nekin saattaa kyllä olla minun pienen pääni kehittelemiä.
Tässä olotilassa en kyllä voi luottaa täysin näihin oloihin, vaikka edellisessä raskaudessa tiesin varmasti olevani raskaana jo viikkoa ennen kuukautisten alkua, ja silloin emme yrittäneet aktiivisesti vaan oli vaan Se Olo.


Mutta onhan se tietenkin hyvinkin mahdollista että raskaus alkaisi ensimmäisestä kierroksesta. Hui.


Se pelottaa mutta myös kutkuttaa!

kaksi viikkoa

Hidas, hidas aika! Kaksi viikkoa aikaa siihen kun käymme jälkitarkastuksessa ja kun perinnöllisyyslääkäri kertoo meille diagnoosin sekä mahdolliset periytyvyystekijät. Pelottaa. En tiedä mitä haluan kuulla. Jos sanotaan, että sairaus on periytyvä ja on X prosentin mahdollisuus että lapsi on liian sairas tähän maailmaan, niin mitä sitten? Mitä ne todennäköisyydet muka kertovat? Aina on mahdollisuus osua siihen väärään osaan. Mutta voiko sitä antaa pelolle valtaa? Mutta jos meille kerrotaan tämän olleen sattumaa, toistamiseen, niin mitä se sitten tarkoittaa? Sitä että olisi aika täyttää lottokuponki? Kaksi eri diagnoosia samalle pariskunnalle, samoista syistä?

Kumpi voittaa, pelko vai toivo?


Kaksi viikkoa. 


Tuntuu ikuisuudelta. Tieto lisää tuskaa, mutta tässä tapauksessa se on vain otettava vastaan. Haluan eteenpäin elämässäni, en jaksa olla tässä kohdassa missä aika on pysähtynyt. Haluan kelata elämäni siihen kohtaan kun olen uudestaan raskaana ja kun kaikki on hyvin. Haluan olla jo siinä hetkessä kun voin oikeasti alkaa suunnittelemaan tulevaisuutta. Haluan olla onnellinen.

Haluan vauvani. Minun pieni Tipuni on jo kovin iso pieni tytöntirppana. Villi vipeltäjä joka tekee äitinsä hulluksi energiallaan ja tihutöillään. Ihana kikattelija joka pelleilee ja ilveilee sielunsa kyllyydestä. Tyttö joka kohta luopuu tutista, vaihtaa isojen ihmisten sänkyyn ja alkaa käymään potalla. Hän on ihana, mutta kaipaan kovasti vauvaa. Haluan Tipulle sisaruksen, jonkun, jonka kanssa hän voi jakaa elämäänsä ja joka on hänelle tärkeä silloinkin kun meitä ei enää ole. Haluan saada lisää elämää tähän kotiin, lisää tepsuttavia jalkoja. Meidän pöydässä on jo kaksi tyhjää paikkaa, meidän pienet tähtisisarukset jotka menivät liian aikaisin.


Ikävä.

Toive ystävän puolesta

Ystävällä on huomenna pelottavia hetkiä tiedossa, toivon hänelle hyviä uutisia.
Olisi hänen vuoronsa nyt saada onnea.