Varasin ajan yksityiselle ultraan kahden viikon päähän. Se tuntuu sopivalta ajalta. kävin eilen myös neuvolassa, missä kaikki oli kuten pitääkin. Minun terveydenhoitajani on aivan ihana. Hän ymmärtää minua täysin ja sanoikin, että minulla on täysi oikeus olla itseeni kääriytynyt ja olla huomioimatta nyt muiden murheita. Terkka sanoi myös, että voin milloin tahansa soittaa jos ahdistaa, niin aina löytyy joku rako että voidaan ultralla kurkata vauvaa. Se tieto myös helpottaa.
Olin vielä eilen jotenkin masentunut, sillä asetin niin suuria odotuksia tuohon ekaan ultraan, että oli tosi iso pettymys kun ne eivät täyttyneetkään. Nyt kuitenkin kun olen toipunut shokista hiukan, olen ihan hyvällä mielellä: Juuri nyt on kaikki hyvin!
Kerroin tänään myös esimiehelleni tästä raskaudesta, ja hän otti sen todella hyvin vastaan. Sanoi, että turhaan murehdin näitä vastuuasioita ja projekteja, että yksityiselämä on ihan irrallaan tästä työelämästä eikä ne liity mitenkään toisiinsa. Pheeeew. Kivi vierähti sydämeltä kun sain kerrottua. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa enää. Kerroin myös meidän surullisen taustan ja hän oli kovin kannustava ja rohkaiseva.
Olen jopa antanut nyt itselleni luvan hiukan rentoutua. Elämäni miehet (aviomies ja isä) osaavat suhtautua tähän tosi hienosti. He eivät kyseenalaista tätä raskautta mitenkään, vaan elävät tässä hetkessä kun kaikki on niin kuin pitääkin. Ja juuri sellaista tukea minä nyt kaipaankin muilta – rohkaisua ja positiivista asennetta. Ahdistuksia kun on omasta takaa ihan tarpeeksi, niin muiden positiivisella tsemppauksella pysyn kuosissa.
Joten nyt - ajattelin näyttää kohtalolle keskisormea ja olla vähän aikaa ihan onnellinen. (Tai ainakin yrittää olla.) Kaikki on hyvin kunnes tosin todistetaan.
Olin vielä eilen jotenkin masentunut, sillä asetin niin suuria odotuksia tuohon ekaan ultraan, että oli tosi iso pettymys kun ne eivät täyttyneetkään. Nyt kuitenkin kun olen toipunut shokista hiukan, olen ihan hyvällä mielellä: Juuri nyt on kaikki hyvin!
Kerroin tänään myös esimiehelleni tästä raskaudesta, ja hän otti sen todella hyvin vastaan. Sanoi, että turhaan murehdin näitä vastuuasioita ja projekteja, että yksityiselämä on ihan irrallaan tästä työelämästä eikä ne liity mitenkään toisiinsa. Pheeeew. Kivi vierähti sydämeltä kun sain kerrottua. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa enää. Kerroin myös meidän surullisen taustan ja hän oli kovin kannustava ja rohkaiseva.
Olen jopa antanut nyt itselleni luvan hiukan rentoutua. Elämäni miehet (aviomies ja isä) osaavat suhtautua tähän tosi hienosti. He eivät kyseenalaista tätä raskautta mitenkään, vaan elävät tässä hetkessä kun kaikki on niin kuin pitääkin. Ja juuri sellaista tukea minä nyt kaipaankin muilta – rohkaisua ja positiivista asennetta. Ahdistuksia kun on omasta takaa ihan tarpeeksi, niin muiden positiivisella tsemppauksella pysyn kuosissa.
Joten nyt - ajattelin näyttää kohtalolle keskisormea ja olla vähän aikaa ihan onnellinen. (Tai ainakin yrittää olla.) Kaikki on hyvin kunnes tosin todistetaan.
6 kommenttia:
Hyvä asenne! :)
Ja ihanaa, että neuvolassa ja töissä ymmärretään.
Moi!
Olen seuraillut blogiasi aina silloin tällöin. Toivottavasti teillä on onni myötä, olette sen ansainneet.
PS. OLemme tainneet tavatakin kerran, kaksplussan kautta.
JK
NP kiitos, katsotaan kuinka pitkään tää asenne pysyy. :P
JK nyt alkoi heti kiinnostamaan... ? Jos ollaan tavattu, niin sitten me oltiin varmaan samassa salaisessa ryhmässä kirjottelemassa ja käytiin syömässä yhdessä? :D
Syömässä käytiin kyllä, Santtiksessa. Odotin silloin esikoista, tyttö on arviolta pari kuukautta nuorempi kuin Typysi:)
JK
Kiva huomata, että jostain mun möläytyksestä on jotain lohtua :D Kyllä olet kaiken onnen ansainnut <3
JK no sepäs kiva. =D Harmi että ne kokoontumiset jäi...
Hanna, sun monestakin möläytyksestä on hyötyä. <3
Lähetä kommentti