toiset ne sikiää kuin siat

Eilen leikkarilla ollessamme samassa talossa asuvan lestadiolaisperheen neljävuotias tytär sanoi että me muutetaan sitten kun äitin vauva syntyy. Suutuin. Perheen viides lapsi. Jumalauta!  Eikö nyt vois lopettaa jo? Meillä on jo kaksi vauvaa hyvästelty raskain sydämin, ja jotkut ne vaan posottaa eteenpäin. Kaiken lisäksi tämä äitimuori vetää röökiä suvereenisti samaan aikaan... Mun teki mieli mennä samantien pimpottamaan ovikelloa naapuriin ja kertoa muutama elämän tosiasia. Jostain syystä pidin tätä henkilökohtaisena loukkauksena minulle. Tiedän, on lapsellista ja typerää ajatella niin. Minun reaktioni oli todella turha, mutta minkäs teet...

Mentiin sisälle tipusen kanssa ja eteisessä halasin pientä tytärtäni kyyneleet silmissä. Miten käsittämättömän onnellinen olenkaan tuosta pienestä ihanasta tytöstä! Olen pitänyt aiemmin itsestään selvänä että kun saan toisen lapsen, voin jäädä taas kotiin. Siksi olen ollut töissä ja lapseni päiväkodissa. Mutta mitä jos en koskaan saa toista lasta? Miten olenkin voinut pitää sitä itsestäänselvyytenä? Mitä jos menetin ainoan mahdollisuuteni olla kotona lapsen kanssa seuraamassa hänen kasvuaan?

No, kun olin hetken aikaa ollut kotona niin naureskelin jo itselleni ja omalle reaktiolleni. :) Tiedänhän minä sen, ettei toisten vauvat ole mitenkään minulta pois. Maailma nyt vaan ei ole reilu, se on ihan selvää. Täytyy vaan koittaa pyristellä mukana parhaansa mukaan.

samat vanhat narinat

Olen pari päivää ollut jostain syystä kuin perseeseen ammuttu karhu. Taitaa olla PMS-oireita, sillä menkat olis tulossa tässä lähipäivinä. Kiitos häiden, en ole juurikaan jaksanut ajatella vauvantekopuuhia. Tauko siitä tekee ihan hyvää, mutta turhahan mun on valehdella että ne ajatukset kokonaan olisi pois...

Tämä on niin ristiriitaista. Toisaalta nautin hirveän paljon tästä hetkestä kun tipunen on jo niin isopieni ja osaa niin paljon kaikkea itse, meidän arki tuntuu aika helpolta tällä hetkellä. (lukuunottamatta uhmaa joka nostelee aina silloin tällöin päätään). Mutta sitten kun kuulen ystävien vauvauutisia, hyviä ultrauutisia ja muuta, tulee taas mieleen se sama vanha virsi: kaipaan vauvaa, kaipaan raskaanaolemista ja kaipaan lisää onnellisia asioita elämääni.

Häiden jälkeen annetaan vauvalle lupa tulla. Ja se pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti. Pelkään sitä, että joudun kuukaudesta toiseen kyttäämään tuleeko ne menkat vai ei, pelkään että en tule raskaaksi helposti, pelkään että tulen raskaaksi helposti. Pelkään että miten selviän, jos seuraavakin raskaus joudutaan keskeyttämään.

Kukaan ei koskaan luvannut että elämä olisi helppoa. Mun elämän alkupuolisko vähän antoi kyllä vihjettä siihen, että mun elämä olisi helppoa ja kivaa. Mutta kai minä maksan nyt niitä huolivapaita vuosia takaisin. Mitähän häiden jälkeen tapahtuu? Iskeekö post-festival-disorder ja huomaan ettei elämässä ole menossa mitään?

No niin, taas on purettu samat vanhat jutut sydämestä tänne.

Häihin on enää reilu viikko.
Ja mitä sitten? Niin kamalasti tuhlataan aikaa, rahaa ja energiaa yhteen päivään.... sen on paras olla hyvä päivä.

kuin marraskuu

Viikon päivitystauko! Tällä välillä nautittiin pääsiäisestä, ulkoilusta ja suklaamunista. Sitten kylään tuli oksennustauti. Yh. Itse alan jo parantua, vaikka vieläkin maha kurluttaa ja kurisee outoon tapaan. Puoliso on nyt hiukan kipeänä ja nyt vaan toivotaan, että ei tartu tuohon Tipuseen.

Saimme kutsun perinnöllisyysneuvontaan vihdoinkin! En oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Toisaalta se pelottaa aivan hirveästi, toisaalta odotan että olo olisi sen jälkeen taas astetta perempi. Kunhan saamme jotain vastauksia!

Pääsiäinen takanapäin, vappu tulossa. Koivuissa lehtiä... Miksi silti ajoittain olo on kuin olisi marraskuu? Joku ohjelma telkkarista, joku laulu, tuoksu, mikä vaan saattaa saada suuren surun pintaan. Ihmettelen, miksi tämä maailma on niin epäreilu minulle? Mutta eipä siihen mitään vastausta ole. Joidenkin kohdalle vaan sattuu osumaan se kortti, kun pitää kestää murhetta elämässään. Vaikka ei meillä ole kovin suurta murhetta ollut... siis tämän lisäksi. Tämäkin on jo kyllä ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle.

Psykiatrisella sairaanhoitajalla käynnit ovat toistaiseksi ohi, en oikeastaan enää saa sieltä edes mitään irti joten hyvä näin. On tehnyt ihan hyvää käydä purkamassa olojaan ventovieraalle, mutta tämä riittää. Se on jotenkin puhdistavaa. Jos tulee tarvetta niin sitten seuraavaksi oman terveyskeskuksen kautta on mahdollista saada keskustelutukea.

Olo on nyt kovin pysähtynyt. Kaikki asiat tuntuu seisovan paikoillaan ja en oikein jaksa innostua mistään. En koe olevani masentunut kuitenkaan, nyt ei vaan ole mitään mistä innostua. Kohta työt loppuu ja pääsen "lomalle". Uutta työpaikkaa alan kyllä metsästämään heti, mutta en usko että sitä kesällä löytyy. Kuitenkin  psyka-käynneiltä käteen on jäänyt se, että minulla ei pitäisi olla mikään kiire. Lapsenteko, työpaikka, oma talo... kaikkeen on aikaa. On vain minulle kovin vaikeaa olla paikoillani, ilman mitään päämäärää edessäpäin. Nyt kuitenkin on sentään tiedossa se perinnöllisyysneuvonta toukokuun puolenvälin jälkeen. Tässä onkin vappu, Tipun synttärit ja muita juhlia vielä edessä ennen perinnöllisyysneuvontaa... että menee varmaan äkkiä tuo aika.

Nyt odotellaan sateista vappua. Eipä siinä että oltaisiin kovasti sitä juhlittukaan kun on tuo pieni tinttana mukana juhlinnassa. Mennään porukalla naapuriin ja katsotaan kuinka kauan siellä viihdytään. Jos Tipunen suostuu jäämään sinne nukkumaan siten, että voimme yhdessä sitten kävellä rattailla kotiin vähän myöhemmin niin voimme istua naapurien juttuseurana vähän pidempään, mutta jos neiti protestoi, tulemme kiltisti kotiin sitten illalla nukkumaan. Lapsen ehdoilla mennään kuten aina. Vähän harmittaa, ettei tänäkään vuonna päästä vappupiknikille. Kolmeen vuoteen ei olla oltu kun ensin olin viimeisilläni raskaana, sitten viime vappu oli sateinen ja kylmä ja samanlainen näyttäisi tulevan tästäkin. No, ehkä joku toinen vuosi.

 Otettiin muuten Tipuselta tutti pois maanantaina, ja se on ollut uskomattoman helppoa. Muutama kuukausi ollaan puhuttu siitä, että tutit viedään oravavauvoille kun Tipu ei niitä enää tarvitse. No ne vietiin, nätissä pussissa metsään ja eipä niitä kovasti olla kaivattu! Muutama inahdus saattaa tulla yöllä, mutta ei mitään ihmeellistä. Oli siis täysin oikea aika luopua tuteista.

Joinain päivinä olo on kuin olisi marraskuu. Mutta onneksi myös usein on kevät. On päiviä, kun olo on kevyt ja mieli iloinen. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan ja asia kerrallaan. Mutta aikaa tämä vie. Toipuminen ei tapahdu hetkessä.

tulevaisuuden pelko

JOS testit tulevat näyttämään plussaa, niin mitä se kohdallani tarkoittaa? Kun normaalit ihmiset saavat tietää odottavansa vauvaa, he ovat onnellisia (toivottavasti ainakin suurin osa). Ja kunhan keskenmenon pelosta ja varhaisista viikoista on selvitty, he keskittyvät vain siihen itse odotukseen. Kertovat sukulaisille ja ystäville kuinka heille on tulossa lapsi. Hehkuvat onnea ja ostelevat vauvanvaatteita.

Tulee meille plussa nyt tai myöhemmin, niin mehän joudumme elämään aika pitkälle siinä epävarmuudessa, että onko lapsi terve ja joudutaanko taas keskeytykseen. En pysty salaamaan raskautta mitenkään sen puoliväliin saakka. Eli joudun kertomaan läheisille ja niille ystäville, kenen kanssa olen eniten tekemisissä, raskaudestani. Heistä kyllä kaikki tietävät, että mikä meillä on tilanne. En pysty olemaan onnellinen ja iloinen, ennen kuin tiedän varmasti saavani lapsen syliini.

Toki mitä tahansa muutakin voi sattua raskauden aikana, mutta meidän kohdallamme tämä on se suurin asia. Voi olla, että kunhan sinne perinnöllisyysneuvontaan päästään, selviää että tämän voisi selvittää jo varhaisemmin esimerkiksi istukka- tai lapsivesinäytteellä. Se olisi hienoa. Mutta voi olla myös, että tämä on mahdollista selvittää vasta rakenneultrassa.

Eli joudun elämään kasvavan vatsan kanssa tietäen, että muutaman kuukauden päästä se voi olla joko entistä suurempi tai se voi olla poissa kokonaan. Jälleen kerran. Joudun kohtaamaan sen tosiasian, että tapaan ihmisiä, jotka tapaavat minut hyvin raskaanaolevan näköisenä ja seuraavan kerran ilman vatsaa. Pälyilevät katseet, vaivaantunut hiljaisuus... En voi koskaan enää katsoa kahta viivaa tikussa tuntien olevani yksinkertaisesti onnellinen. Koska ne kaksi viivaa eivät kerro vielä mitään.

Tunteiden tunkio

Arki on startannut. Tavallaan on aika mukavaa olla töissä, minut on otettu hyvin vastaan ja on ihan kivaa päästä tekemään hommia. Vähäksi aikaa. Huomaan kuitenkin tuijottelevani tyhjyyteen ja ajatuksen seisovan... vähän nihkeältä alku tuntuu. Ehkä se siitä. Ainakin tiedän että pääsen pitkälle lomalle seitsemän viikon päästä. Toisaalta on ihan kivaa ajatella välillä muutakin vaikka suurta motivaatiota ei olekkaan.

Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa, keho on palautunut raskaudesta hyvin ja yhdet kuukautisetkin on jo takanapäin. Mitään uutta tietoa vauvamme oireyhtymän suhteen ei saatu, ja perinnöllisyysneuvontaa joudutaan odottamaan vielä ties kuinka kauan. Olo ei keventynyt, ei tunnu siltä kuin viimeksi jälkitarkastuksen jälkeen. Silloin olo oli kevyt ja tuntui kuin iso taakka olisi nostettu harteilta. Nyt edelleen ahdistaa. Olen nähnyt raskaanaolevaa työtoveria ja raskaana olevaa ystävää, vähän mua ahdistaa nähdä ne isot mahat. Mulla olis nyt samanlainen...

Kävin katsomassa viime viikonloppuna tulevaa pientä kummipoikaani. Voi miten ihana se oli! Se tuoksui ihanalle ja iho oli pehmoinen, Haluan vauvan. Voinkin nyt ilmoittaa, että häiden ja elämänmenon ja surun lisäksi tästä blogista tulee lapsentekoblogi.

Luvassa siis kiertopäiviä, ovulaatioita, raskaustestejä, jännitystä ja pettymyksiä. Tämä blogihan on tunteideni tunkio ja kirousteni kaatopaikka! Varautukaa siis kohtaamaan manauksia kovalle kohtalolle ja toivottavasti myös ylistystä onnettarelle. Ja pelkoa persiissä varmastikin!

musta pilvi

Tämä ei vaan ole reilua! Kaikki on innoissaan keväästä, auringosta ja muusta ja minua vaan vituttaa. Joka paikka on täynnä ultrakuvia, raskausuutisia, vauvakuvia, onnellisia perheitä ja iloa. Paitsi ei täällä. Täällä roikkuu musta pilvi pään päällä eikä se tunnu nyt poistuvan millään.

VITUTTAA!

Itkettää.

Tänä keväänä minun piti ostella äitiysvaatteita, vauvalle tarvikkeita ja keskittyä rutistamaan työt loppuun ennen äitiyslomaa ja ihanaa kesää. Ja mitä sain tilalle? Tyhjän olon, roikkuvat tissit, pari ylimääräistä kiloa, pitkän sairausloman ja edessä olevan työttömyyden. Ahdistaa, itkettää, vituttaa.

Haluan elämäni takaisin. Onko reilua riuhtaista se ihmiseltä noin vain? Kun nyt tuntuu että on vaikea nauttia edes ihanan pienen tyttäreni seurasta koska hän muistuttaa minua joka päivä siitä, minkä menetin. Hänestä piti tulla isosisko kesällä.

Tällä kertaa tämä menetys tuntuu pahemmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että nyt tiedän mitä menetin.

I want it now

Haluaisin elämäni takaisin. Nyt heti kiitos.