Tulee meille plussa nyt tai myöhemmin, niin mehän joudumme elämään aika pitkälle siinä epävarmuudessa, että onko lapsi terve ja joudutaanko taas keskeytykseen. En pysty salaamaan raskautta mitenkään sen puoliväliin saakka. Eli joudun kertomaan läheisille ja niille ystäville, kenen kanssa olen eniten tekemisissä, raskaudestani. Heistä kyllä kaikki tietävät, että mikä meillä on tilanne. En pysty olemaan onnellinen ja iloinen, ennen kuin tiedän varmasti saavani lapsen syliini.
Toki mitä tahansa muutakin voi sattua raskauden aikana, mutta meidän kohdallamme tämä on se suurin asia. Voi olla, että kunhan sinne perinnöllisyysneuvontaan päästään, selviää että tämän voisi selvittää jo varhaisemmin esimerkiksi istukka- tai lapsivesinäytteellä. Se olisi hienoa. Mutta voi olla myös, että tämä on mahdollista selvittää vasta rakenneultrassa.
Eli joudun elämään kasvavan vatsan kanssa tietäen, että muutaman kuukauden päästä se voi olla joko entistä suurempi tai se voi olla poissa kokonaan. Jälleen kerran. Joudun kohtaamaan sen tosiasian, että tapaan ihmisiä, jotka tapaavat minut hyvin raskaanaolevan näköisenä ja seuraavan kerran ilman vatsaa. Pälyilevät katseet, vaivaantunut hiljaisuus... En voi koskaan enää katsoa kahta viivaa tikussa tuntien olevani yksinkertaisesti onnellinen. Koska ne kaksi viivaa eivät kerro vielä mitään.
2 kommenttia:
Minulla on vähän sama tilanne. Yritän mieheni kanssa lasta, joka on minulle ensimmäinen. Lapsi voi olla vakavasti vammainen ja siinä tapauksessa keskeytys on meidän valintamme. Olen jo 35-vuotias ja mietin, että onnistummeko ajoissa tai onnistummeko ylipäänsä. Kuinka paljon haluaisinkaan saada lapsen, mutta vaikka raskaustesti näyttäisi joskus plussaa, täytyy vain odottaa, että voi rauhassa olla onnellinen tulevasta perheenjäsenestä, jos voi.
Voimia sinulle!
Hei anonyymi!
Toivottavasti teillä pian onnistuu. Loppujen lopuksi kuitenkin se toive lapsesta on pelkoa suurempi... ainakin minulla. Kiitos kommentista ja jaksamista myös teille sinne pitkälle tielle!
Lähetä kommentti