lottoamaan

Miksi, oi miksi ihminen ei osaa olla maltillinen? Tämäkin tilanne on sellainen, että ihan turhaan joka päivä tuskailee samaa asiaa kun ei se miksikään muutu vielä vähään aikaan.

Haluan Kaiken.
Heti.
Nyt.

Vauvan, talon, kivan työpaikan, kesän. Jokainen päivä tuntuu viikolta!  Joka päivä ihmettelen, että onko tosiaan vasta perjantai? Onko tosiaan vasta alle kuusi viikkoa tähtityttöni syntymästä? MIKSI aika menee näin hitaasti. En halua olla tässä vaiheessa elämääni. Haluan sen kauas kauas taakseni, niin että se kipeä punainen arpi olisi jo hoipeinen juova. Arka ja kipeä muisto. Odotan, että aika kuluu eteenpäin ja että olisi jo jotain odotettavaa, jotain mikä saisi tämän olon paranemaan.

Tiedän mikä se on, mikä saa olon paranemaan. Uusi raskaus. Vauva.

Ehkä kyllä myös kesä tuo tullessaan paremman olon... Tuntuu vaan niin turhauttavalta. Puoli vuotta elämästä hukkaan, kaikki suunnitelmat uusiksi, kaikki pitää perua tai muuttaa. Työsuhdekin mitoitettiin äitiyslomaa ajatellen ja jatkoa ei ole tiedossa näillä näkymin. Ärh. Kiukuttaa.

Ainakin taidan lotota. Me osutaan niin nätisti noihin pieniin prosentteihin ja epätodennäköisyyksiin että luulis sen saman osumatarkkuuden toimivan myös lottoamisessa? Jos ei pelaa, ei voi voittaa. Tuo lause pätee myös meidän lapsentekoprojektiin: riskejä on, sen me tiedämme. Mutta halu saada toinen lapsi on suurempi kuin pelko. Vain osallistumalla voi päästä osingoille.