pikkuinen pikkuinen

Meidän pikku Oo on aika pikkuinen. Se ei tunnu kasvavan ei sitten millään. Pituutta siis. Yritin sitä äsken vähän mittailla ja tulos oli vain sentti enemmän kuin marraskuussa... mut millä mä sitä venyttäisin? Se syö ihan tavallista ruokaa kuten me muutkin, joskus se syö enemmän ja joskus vähemmän. Mut ei se nälässä oo ja muutenkin pitäis kaikki ravintoaineasiat olla kunnossa. Huoh.

Mut mä itse olen myös ollut melko lyhkäinen tappi. 1v neuvolassa olen itse ollut vain 70,5 cm ja vasta 2-vuotiaana 84cm. Ehkä pikku Oo on vaan saanut mun pituusgeenit? ressukka.

Mut helmikuussa ois 1,5-v neuvola ja lääkäri. Millä mä venyttäisin tuota lasta vähän ennen neuvolaa... en millään. Pah. Tappi mikä tappi. Mut suloinen sellainen. :)

Lievä ahdistus

Syksyyn mennessä pitäis olla jotain selvillä. Mitä mä haluan tehdä isona? Tai siis seuraavaksi? Ja onko se mitä mä haluan tehdä mitenkään päin järkevää tai mahdollista? Pitääkö mun lopettaa haluaminen ja haahuilu ja ottaa vastuu elämästäni menemällä vaan johonkin töihin. Tekemään jotain mitä en halua. Äh.

Aina on tullut vastaan jotain. Vielä en ole ihan tyjän päälle jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Aina jotain on tullut eteen. Voinko mä luottaa siihen että niin käy nytkin? Voisko joku ennustaja kertoa mulle mitä mun tulevaisuus pitää sisällään niin ei tarttis ahdistua siitä?!

Mut masentavaa on lukea työkkärin nettisivuja kun siellä ei mitään haettavaa mulle oo. Huoh. Kai mä sitten juon kahvia ja luen vanhoja kodin kuvalehtiä kun ei musta näemmä muuhunkaan ole. Pah.

Uuden vuoden alussa

Mitä tämä vuosi tuo tullessaan? Työpaikan minulle, kaiketi. Tai oikeastaan pakosti. Mutta onko pakko poistua tästä kotikolosta todelliseen maailmaan? Entä jos en tahdo?

Päiväkoti, kiireiset aamut, työmatkat, vanhempia ikävöivät lapset, lapsia ikävöivä äiti, liian lyhyet illat kun lasten kanssa ei ehdi tehdä mitään.... kiire, väsymys. Miksi työelämään siirtyminen tuo mulle negatiivisia mielikuvia ensin? Toki ajatus lounaasta kaupungilla ja siitä ,että saisi tehdä jotain missä olisi hyvä, kutkuttelee mieltä kun tuolla hiekkalaatikon reunalla ei paljon itseä kehitetä...

Mutta työelämään ois pakko palata. Vaikka kun tuo pikkuinen apinamarakatti kiipeää syliin ja kietoo kätensä kaulan ympärille, tulee sellainen olo, että haluaisin sen hetken jatkuvan ikuisesti. Että se mun pieni poika olis vaan aina siinä sylissä pienenä ja suloisena. huoh.

Ja onko tämä niiden kahden menetetyn lapsen syytä, että en tunne perheen olevan vielä lukumäärältään valmis? Tuleeko mun perheestä AINA puuttumaan joku? Nimittäin tuttavapiirissä on taas tullut raskausuutisia ja tämä naisena olemisen kirous- kun kuulee että joku odottaa vauvaa niin tulee heti sellainen olo että minäkin haluan. Raskauden ja vauvan. Vielä kerran haluan. Ne ensimmäiset hetket sairaalassa. sen pienen kippuravarpaan kainaloon.... Ja kuinka hullua olis kuvitella, että meille muka vielä suotaisiin terve lapsi? Oisko mulla muka lupa pyytää sellaista enää? Mut aina välillä iskee se vauvakuume. Etenkin kun joku tuttava raskautuu!

No, sydän sanoo toista ja järki toista. Pitää vaan muistuttaa itselleen että mistä siinä meidän kohdalla on oikeasti kyse. Ja pitää muistuttaa myös itseään niistä unettomista öistä ja siitä väsymyksestä.... raskausajan kivuista ja säryistä. synnytyksestä. Ehkä shokkiterapia auttais...

Nyt olis oikeasti mun aika siirtyä työelämään. Mutta mihin? Ei mitään hajua...Suunta on hukassa eikä mitään ole tiedossa. En tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä ja mitä voisin tehdä. Toivon saavani apuja eräältä life coachilta asian selkeyttämiseen. Ehkä se tänä vuonna löytyy, se seuraava mikä haluan olla isona.

Tämä blogin tulevaisuus myös on hämärä. Mitähän tälle tekis?