keskiviikko 26. lokakuuta 2011

toiset ne sikiää kuin siat

Eilen leikkarilla ollessamme samassa talossa asuvan lestadiolaisperheen neljävuotias tytär sanoi että me muutetaan sitten kun äitin vauva syntyy. Suutuin. Perheen viides lapsi. Jumalauta!  Eikö nyt vois lopettaa jo? Meillä on jo kaksi vauvaa hyvästelty raskain sydämin, ja jotkut ne vaan posottaa eteenpäin. Kaiken lisäksi tämä äitimuori vetää röökiä suvereenisti samaan aikaan... Mun teki mieli mennä samantien pimpottamaan ovikelloa naapuriin ja kertoa muutama elämän tosiasia. Jostain syystä pidin tätä henkilökohtaisena loukkauksena minulle. Tiedän, on lapsellista ja typerää ajatella niin. Minun reaktioni oli todella turha, mutta minkäs teet...

Mentiin sisälle tipusen kanssa ja eteisessä halasin pientä tytärtäni kyyneleet silmissä. Miten käsittämättömän onnellinen olenkaan tuosta pienestä ihanasta tytöstä! Olen pitänyt aiemmin itsestään selvänä että kun saan toisen lapsen, voin jäädä taas kotiin. Siksi olen ollut töissä ja lapseni päiväkodissa. Mutta mitä jos en koskaan saa toista lasta? Miten olenkin voinut pitää sitä itsestäänselvyytenä? Mitä jos menetin ainoan mahdollisuuteni olla kotona lapsen kanssa seuraamassa hänen kasvuaan?

No, kun olin hetken aikaa ollut kotona niin naureskelin jo itselleni ja omalle reaktiolleni. :) Tiedänhän minä sen, ettei toisten vauvat ole mitenkään minulta pois. Maailma nyt vaan ei ole reilu, se on ihan selvää. Täytyy vaan koittaa pyristellä mukana parhaansa mukaan.

2 kommenttia:

Hanna kirjoitti...

Mulla kyllä nousee savua korvista, kun puhutaan tupakoivista raskaanaolevista!!! Tutkimukset sikiön hyvinvoinin ja tupakoinnin haitallisuuden yhteydestä on kiistattomia ja silti näitä jostain aina löytyy! Mulle ainakin tulee semmonen mieliala, että tuo ei ansaitse sitä lasta... joten en yhtään ihmettele sun reaktioo...

Anniina ★ kirjoitti...

Muakin suututtaa tupakoivat raskaanolevat, niistä naisihmisistä nyt vaan tulee niin pohjattoman itsekäs ja välinpitämätön kuva :/ En voi sille mitään. Mä kummiskin tiedän mitä se tupakanpoltto on, ja molemmissa raskauksissa se on jäänyt kuin seinään (eikä enää toivon mukaan jatkukaan). Sen verran luulis löytyvän selkärankaa ihan joka mimmistä että pystyy tollasen hölmöyden lopettamaan kun se plussa tauluun läjähtää!

Muuten pystyn samaistumaan ajatuksenkulkuusi myös, vaikka taustat on erit. Kyllä mäkin tätä toista raskautta ikuisuuden odottaessani mietin ja pelkäsin, että olikohan mun elämäni ainut mahdollisuus pikkuvauva-arkeen ja lapsen kanssa kotona olemiseen sitten tässä. Että muistinko nauttia tarpeeksi ja painaa muistiini riittävästi... huoh.

Lapset eivät oo itsestäänselvyyksiä. Kunpa nuo tusinatavarana sikiävät röökimutsitkin sen tajuais.