Mikäs päivä tänään on?
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!
Tik-tak-tik-tak...
Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?
Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.
Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.
Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.
Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.
Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.
Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.
Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti