keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

kaksi viikkoa

Hidas, hidas aika! Kaksi viikkoa aikaa siihen kun käymme jälkitarkastuksessa ja kun perinnöllisyyslääkäri kertoo meille diagnoosin sekä mahdolliset periytyvyystekijät. Pelottaa. En tiedä mitä haluan kuulla. Jos sanotaan, että sairaus on periytyvä ja on X prosentin mahdollisuus että lapsi on liian sairas tähän maailmaan, niin mitä sitten? Mitä ne todennäköisyydet muka kertovat? Aina on mahdollisuus osua siihen väärään osaan. Mutta voiko sitä antaa pelolle valtaa? Mutta jos meille kerrotaan tämän olleen sattumaa, toistamiseen, niin mitä se sitten tarkoittaa? Sitä että olisi aika täyttää lottokuponki? Kaksi eri diagnoosia samalle pariskunnalle, samoista syistä?

Kumpi voittaa, pelko vai toivo?


Kaksi viikkoa. 


Tuntuu ikuisuudelta. Tieto lisää tuskaa, mutta tässä tapauksessa se on vain otettava vastaan. Haluan eteenpäin elämässäni, en jaksa olla tässä kohdassa missä aika on pysähtynyt. Haluan kelata elämäni siihen kohtaan kun olen uudestaan raskaana ja kun kaikki on hyvin. Haluan olla jo siinä hetkessä kun voin oikeasti alkaa suunnittelemaan tulevaisuutta. Haluan olla onnellinen.

Haluan vauvani. Minun pieni Tipuni on jo kovin iso pieni tytöntirppana. Villi vipeltäjä joka tekee äitinsä hulluksi energiallaan ja tihutöillään. Ihana kikattelija joka pelleilee ja ilveilee sielunsa kyllyydestä. Tyttö joka kohta luopuu tutista, vaihtaa isojen ihmisten sänkyyn ja alkaa käymään potalla. Hän on ihana, mutta kaipaan kovasti vauvaa. Haluan Tipulle sisaruksen, jonkun, jonka kanssa hän voi jakaa elämäänsä ja joka on hänelle tärkeä silloinkin kun meitä ei enää ole. Haluan saada lisää elämää tähän kotiin, lisää tepsuttavia jalkoja. Meidän pöydässä on jo kaksi tyhjää paikkaa, meidän pienet tähtisisarukset jotka menivät liian aikaisin.


Ikävä.



Ei kommentteja: