kirkuvan punainen arpi

Eihän sen elämän näin pitänyt mennä. Tuntuu kuin eläisin jonkun toisen elämää, jotain ihmeellistä ja väärää tarinaa. Kun nuorempana kuvittelin omaa elämääni tässä vaiheessa, se oli aivan toisennäköinen. Se oli täynnä onnea, aurinkoa ja valoa, siinä oli jännitystä ja rakkautta ja matkustelua.

Ei elämäni huonoa ole. Se on vaan saanut kolhuja. Nyt jo toisen liian ison lommon, kirvelevän kirkaanpunaisen naarmun ihon pintaan. Ehkä se muuttuu joku päivä hopeiseksi juovaksi edellisen rinnalle. Nyt se on avoin ja kipeä. Edellisestä arvesta oppineena tiedän kuitenkin, että se paranee. Ajan myötä.

Ensimmäisen arpeni sain vuonna 2008. Olin raskaana, odotin ensimmäistä lastani. Menimme puolisoni kanssa rakenneultraan ja silloin maailmamme murtui... Vauvalla ei ollutkaan kaikki hyvin. Kun meille kerrottiin, että lapsella oli niin sanottu potterin oireyhtymä ja ettei pienellä olisi mitään elinmahdollisuuksia, tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Jouduimme tekemään vaikean päätöksen keskeyttää raskaus sen ollessa puolessa välissä. Silloin menetin ensimmäisen lapseni, pienen pojan.

Meille kerrottiin, että Potterin oireyhtymä oli silkkaa epäonnea ja sattumaa: on hyvin epätodennäköistä, että kohdallemme osuisi koskaan vastaavaa. Näin me uskoimme, ja onnistuin tulemaan uudestaan raskaaksi ja ihana terve tyttömme syntyi toukokuussa 2009. Meidän aurinko.

Haaveissamme on ollut sisarus pienelle Aurinkoisellemme. Kun sain syksyllä tietää olevani raskaana, en epäillyt lainkaan, että emme saisi lasta syliimme saakka. Kuitenkin jouduimme kokemaan saman liian kovan kohtalon uudelleen. Viikko sitten synnytin pienen tyttäremme, pienen ihanan keijukaisen, joka oli jälleen liian hauras tähän maailmaan. Rakenneultrassa havaittiin sama ongelma kuin ensimmäisessä raskaudessa oli: kohtu vedetön, toinen munuainen ja virtsarakko puuttuivat kokonaan. Raskauden ja vauvan mahdollisuudet olemattomat. En voinut käsittää sitä! Eihän sen pitänyt tapahtua enää koskaan! Ei meille, ei toista kertaa!

Nyt kohtuni on jälleen tyhjä, mieleni on jälleen tyhjä ja kaikki suunnitelmat ja unelmat on revitty pois. Lapseni on revitty pois kohdustani. Vanha arpikin taas vähän punoittaa. Uusi, kirkuvan punainen arpi ihollani on niin kovin kipeä. Ikäväni on niin kova. Elämä tuntuu vaikealta. Paluu aikaan ennen tätä tragediaa on mahdotonta. Miten muka voisin palata samaan vanhaan kun elämäni on revitty riekaleiksi? Pelkään tuloksia. Mitä väärää geeniä me kannamme? Onko mahdollista saada enää koskaan tuntea pieniä potkuja masussa...

Ikävöin pientä tyttöäni niin kovin paljon.

Blogi hakee vielä muotoaan, uskon sen löytyvän pian. :)