Tekee mieli käpertyä pieneksi keräksi. Kesän odotus ahdistaa, ihanat valoisat kesäpäivät tuntuvat mahdottomilta kuvitella. En halua kuvitella niitä, koska en tiedä mitä silloin elämässä tapahtuu. Joku voisi ajatella, että suru pitää käsitellä ensin loppuun ennen kuin voi uutta lasta alkaa miettimään. Minä kaipaan kovasti sitä raskaana olemista, kaipaan vauvaani ja haluan toisen lapsen. Edellisellä kerralla vuonna 2008 selvisin surusta maanisen vauvakuumeen avulla. Laskin päiviä, kokeilin kaikkia kikkoja ja odotin ja petyin kuukausi toisensa jälkeen, kunnes pieni Tipumme ilmoitti tulostaan. Mutta nyt uusi raskaus pelottaa, pelottaa diagnoosimme perinnöllisyys, pelottaa mahdollisuus siitä, että joudumme seuraavankin keskeyttämään. Kestäisinkö vielä kolmannen kerran saman myllyn? Mutta kai loppujen lopuksi kyse on siitä, että onko pelko keskeytyksestä suurempi kuin kaipuu toiseen lapseen? Näitä on toisaalta turha pohtia ennen jälkitarkastusta ja perinnöllisyyslääkärin lausuntoa, mutta pohdin silti... minkä minä aivoilleni mahdan.
Häätkin lähestyvät. En ole saanut aikaiseksi mitään tämän tragedian jälkeen. Pitäisi varata pitopalvelu, pitäisi etsiä bändi. Koristelu- ja askartelusysteemit kyllä ehtii hoitaa, mutta nämä olisivat kiireellisempiä. Jotenkin tuntuu vaan kovin vaikealta nyt suunnitella häitä, kun nekin muistuttavat minua siitä mitä silloin meillä olisi kuulunut olla.
Miksi näin kävi taas? Olenko jatkuvasti onnettaren epäsuosiossa? Eikö olisi nyt pitänyt jo kelkan kääntyä? Vai onko tässä joku jäynä? Annetaan, otetaan, annetaan, otetaan. Eikö voisi vaihteeksi olla onnea meille? Ymmärrän, että kaikki eivät saa edes yhtä lasta, mutta he eivät ehkä myöskään joudu itse ottamaan ensimmäistä lääkettä, jolla tietää tappavansa oman vauvansa kun se lopettaa raskauden. Se on niin kamalaa, kun tuntee lapsen liikkeet ja potkut, ja tietää että ne ovat hänen viimeisensä. Se tunne on aivan kamala. Ja tämä tyhjyyden ja epäonnistumisen tunne on ajoittain melko murskaava.
Kuitenkin olen perusluonteeltani positiivinen ihminen ja uskon, että kaikki järjestyy. Jotenkin. Joskus. Vaikka nyt tuntuu vaikealta ja suru hypähtää esiin sattumanvaraisina hetkinä. Tänään sen sai aikaan sininen taivas ja laskeva aurinko. On niin kovin surullista ajatella kesää. Toiset odottaa kesää, minä odotan ja pelkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti