Syy siihen löytyy menneiden viikkojen tapahtumista. Nyt kun maaliskuu on täällä niin voin ehkä uskoa sen vihdoinkin; kevät on ihan oikeasti tulossa. Ja sen myötä kesä, ihan erilainen kesä kuin mitä odotin.
Kuitenkin, aurinko tuntuu surevan silmiin kovin kirkkaalta, lintujen laulu kuulostaa kovin kovaääniseltä. Kurtistan otsaani kirkkaalle ja kimmeltävälle kevättalven päivälle.Makaan sohvalla ja katselen kirkkaaseen ulkoilmaan, kimaltelevaan lumeen ja ihmettelen, mihin seuraavaksi?
Mihin elämä minut voi viedä, mitä sillä on antaa?
Pelkään lisää pettymyksiä, pelkään tuomioita perinnöllisyyslääkäriltä.
Ahdistaa ajatus samaan työpaikkaan palaamisesta, kuin missä olin ennen tätä kaikkea.
Voinko olla enää sama ihminen?
Miksi lapsen menetys on kuin menettäisi tulevaisuutensa? Vaikka minulla on ihana pieni tytär, tuntuu joskus tulevaisuuden näkeminen vaikealta. Suunnitelmien muuttuminen, haaveiden kariutuminen. Se on vaikeaa. Onneksi tirppana on vielä niin pieni ettei ymmärrä menetystä. Hän unohtaa.
Kumpa minäkin voisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti