En jaksa surra. En jaksa olla tässä tilanteessa elämässäni. Haluaisin kääriytyä peittoon ja uinailla tämän ohi, herätä kun olo on taas hyvä ja asiat mallillaan. Haluan herätä sellaiseen hetkeen, jossa suru on pois ja tulevaisuus näyttää taas selkeältä.
Haluan oman kodin. Haluan toisen lapsen. Nyt. Heti.
Elämä se vaan ei mene niin kuin haluan. No totta, harvoilla menee. Aina löytyy jotain valittamisen aihetta; milloin perhetilanteessa, töissä, oman asunnon kanssa, ystävyyssuhteissa... Ainakin tämä taas on laittanut asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Minulla on yksi terve ihana pieni tytär, vierelläni seisoo mies joka on valmis tukemaan minua ja joka haluaa mennä kanssani naimisiin, minun muukin perheeni voi hyvin. Töitäkin on toistaiseksi. Ei siis pitäisi olla epäkiitollinen.
Mutta miksi on niin vaikeaa katsoa muiden vauvoja? Olen katkera niille perheille, jotka asuvat omassa talossaan suurten asuntolainojensa kera, joilla on kaksi tai kolme ihanaa lasta ja näyttää että kaikki on niin helvetin tasapainossa ja täydellistä. Yritän kertoa itselleni, että julkisivun takana voi olla ongelmia, joita ei näy ulospäin. Kaikilla on aina jotain ongelmia.
Mutta jos kuulut niihin henkilöihin, joilla on elämässään kaikki hyvin, niin ole onnellinen.
Minun on vaikeaa nyt olla itseni kanssa. Koen, etten haluaisi mennä takaisin töihin. Monet sanovatkin että olet niin kauan poissa kun on tarvis, mutta mielessäni pyörii jatkuvasti se, mitä muut ajattelee. Kehtaanko olla vielä saikulla? Jokainen päivä on haaste, jokaisena päivänä joudun kokoamaan itseäni kerran jos toisenkin. En jaksaisi mennä ulos, en jaksa edes hoitaa hääasioita. Tuntuu niin vaikealta. :/
Haluaisin niin jo pois tästä olosta. Mutta surua kun ei voi lakaista maton alle. Se on vaan talsittava läpi, kilometri kerrallaan. Tunnen olevani niin epäonnistunut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti