Olo on jotenkin hämmentynyt. Olen samaan aikaan älyttömän onnellinen, järjettömän peloissani, naivin optimistinen, surullinen ja haikea sekä tippa linssissä koko ajan kaikista näistä edellä mainituista syistä. Itken kuunnellessani tiettyä musiikkia, katsellessani lumisadetta, viikatessa pyykkiä, ajatellessani joulua, halatessani tytärtäni... no, ymmärrätte varmaan. Saattapi niillä kuuluisilla hormoneillakin olla osansa asiassa - minulla ne eivät vaan ole aiemmissa neljässä raskaudessani koskaan aiheuttaneet tällaista. (öh eikun siis aiemmissa kolmessa, tämän ollessa neljäs) Siksi oletan että kyse on vaan muuten henkisestä sekasorrosta pääni sisällä.
Mutta pääasiassa olo on positiivinen. Jotenkin tämä tuntuu oikealta, hyvältä. Ja tämä voi kuulostaa hassulta, mutta olen jotenkin aina kuvitellut meille loppukesän tai alkusyksyn vauvan. Aivan kuin se kuuluisi olla niin. Aivan kuin se olisi luonnollinen osa perheemme jatkumoa. Tai sitten tämä on se naivi optimismi joka kuiskii jossain pääni sisällä...
Minä en varsinaisesti usko kohtaloon tai siihen, että tragedioilla on syynsä. Uskon kyllä tietenkin, että olen tällainen ihminen juuri niiden tapahtumien kautta, mitä minulle on elämäni varrella tapahtunut. Mutta en usko että kärsimys jalostaa ihmisen esimerkiksi paremmaksi äidiksi. Minä olen kaikenkaikkiaan varsin keskivertoäiti. Superäitiä minusta ei saa tekemälläkään - olen ihan liian laiska ja itsekäs siihen muottiin.
Mutta ehkä huomaan joskus muutaman kymmenen vuoden päästä tässä kaikessa jonkun merkityksen. Tai ehkä se tulee välähdyksenomaisena minulle vanhana mummona kuolinvuoteellani juuri ennen kuolemaa - jaa että noinko se onkin. No, se miten minä olen pärjännyt tässä raskaassa ja tunnekylläisessä elämänvaiheessa, on asenteeni elää päivä kerrallaan. Ongelma kerrallaan.
Kun odotin Tipua, muistan pelänneeni ihan tosi paljon. Mutta olo oli jotenkin oikea. Haluan uskoa, että se sama olotila nyt tässä tarkoittaa jotain. Silloin osasin myös siirtää pahimmat pelkoni suuren lasikuvun alle. Tai itseni. Siirsin siis tietoisesti ahdistuksen ja pelon syrjään, että pystyin nauttimaan raskaudesta. Toivottavasti osaan tehdä sen myös tällä kertaa, sillä rakastan raskaanaolemista. Hyvine ja pahoine puolineen. Haluan nauttia tästä, sillä tämä voi olla elämäni viimeinen raskaus.
Rakastan sitä tunnetta kun keho muuttuu raskauden myötä. Rakastan sitä katsetta, jonka näen peilistä. Rakastan sitä kasvavaa vatsakumpua ja sitä hehkua, rakastan lapsen liikkeitä ja sitä yhteyttä, joka äidillä on kohdussa kasvavaan lapseensa. Rakastan raskaanaolemista. Toivottavasti saan nauttia tästä olosta nyt loppuun saakka. Siihen saakka että olo on jo tuskainen ja jäljellä ei ole enää juurikaan rakkautta sitä raskaanaolemista kohtaan... ja sitten se rakkaus siirtyy siihen lapseen.
Pitkä matka on edessä. Pysynköhän järjissäni tämän matkan ajan. Muistuttakaa minua välillä jos alkaa näyttää huolestuttavalta. Jos huomaatte, että nyt se on sekoamassa, niin muutama rauhoittava sana voi olla tarpeen. Sairastahan tää on mutta sillä mennään. ;)
*** rv 4+3 ***
3 kommenttia:
Toivon sydämeni pohjasta, että saat elävän ja terveen vauvan syliisi elokuussa!
..En voi edes kuvitella miltä tuntuu kun pahin pelko käy toteen ja menettää oman lapsensa ja vielä toistamiseen :( Kaikkea hyvää sinulle ja onnellista odotusta! :)
Itkettää, kun ajattelen sitä kaikkea. Se tunne siellä sydämen pohjassa, kun se tuntuu oikelta, se kertoo paljon! Tiedän mistä puhut. Mulla on se tunne nyt sylissäni <3 :´)
Annica kiitos. <3 Yllättävää kyllä - siitäkin selviää. Ei helposti, mutta selviää. Ollaan me ihmiset aika lujaa tekoa loppujen lopuksi...
Hanna no mä TOIVON että tää tunne on se oikea tunne. Niin, ihana pieni siellä sylissä. <3
Lähetä kommentti