Huomaan ajatukseni vaivihkaa eksyvän sellaisiin asioihin kuin että miten sitä oppii elämään kahden lapsen kanssa, mitenhän Tipunen suhtautuu sisarukseen, onkohan se tyttö vai poika.... kunnes muistan, että on pakko lisätä iso JOS näihin kaikkiin. JOS kaikki menee hyvin. JOS meille oikeasti tulee vauva. Vielä mieli on niin epäuskoinen, että jotenkin en vaan uskalla ajatella niin pitkälle. Voi ei - en saisi ajatella niin pitkälle mutta väkisin näen mielessäni jo ensi syksyn. Pelkään vaan että matto riuhtaistaan alta ja taas olen kuvitellut elämää kahden lapsen kanssa turhaan.
Eilen illalla vessassa käydessäni paperiin jäi hieman punaista. Sitä oli vähän ja tänään oli vain ruskeaa, joten en usko sen olevan mitään ihmeellistä. Näitä pikkuvuotoja tulee suurimmalle osalle alkuraskaudessa. Mutta kyllä se taas muistutti minua, että vaikka en sitä keskenmenoa varsinaisesti pelkääkkään, en voi sivuuttaa sitäkään. Se on hyvin mahdollista myös meidän kohdalla. Ihan tavallinen keskenmeno. No, sellaista ei nyt ainakaan ole näköpiirissä ja toivotaan ettei tulekaan. En minä sitä mielelläni kokisi ja tulisin siitä kyllä kovin surulliseksi. Mutta mielummin ottaisin keskenmenon kuin keskeytyksen puolessa välissä raskautta. Tiedättehän.
Mutta silti... ajatus karkailee ensi kesään. Olenko isosti raskaana vai surullisena puoli-ihmisenä? Olenko valmistautumassa vauvan tuloon vai missä elämä on ensi kesänä? Minkähänlainen lapsi meille tulee? Siis jos se tulee? Miksi ei voisi olla sellaista ennustajaa, joka voisi sanoa nyt minulle suoraan miten asiat tulee menemään niin voisin sitten jo alkaa valmistautumaan siihen.... hyvässä tai pahassa.
3 kommenttia:
Luulenpa murunen että kumpaankaan vaihtoehtoon et osaisi etukäteen varautua vaikka tietäisitkin <3 Suurta tunnemylläkkää se on joka tapauksessa, joko surullista tai iloista, mutta ennakoimatonta. Ja kuten ollaan juteltukin, niin keskenmenon kokeneena ottaisin minäkin tuhat kertaa ennemmin sen kuin raskauden keskeytyksen raskauden puolivälissä. Keskenmeno (alkuraskauden aikana siis) on raskas, mutta kuitenkin armollisempi vaihtoehto.
Voin hyvin uskoa että on aivan täysin mahdotonta nauttia täysillä, iloita, elää hetkessä... mutta voi miten toivoisin sun edes pienesti tekevän niin. Ansaitsisit uskaltaa hymyillä kasvavalle vatsakummulle, ekoille hennoille potkuille ja kaikelle sille ihanalle mikä tähän kaikkeen liittyy. Onneksi edes tänne blogiin kirjoittelet vähän fiiliksiä, jos ja KUN puolenvälin jälkeen on selvää että tämän lapsen te saatte syliin asti, sulla on sitten muistoja tallella oloista ja elosta.
Nyyh. Elämä on epäreilu. Nyt sen ois korkea aika osoittaa reiluutta <3
Surra ei voi varastoon, muistathan sen. Iloita sen sijaan voi jo etukäteen. Uskon, että se hyvä tunne, josta jo kirjoitit, kantaa.
Kiitos. <3
Musta olis ihana vaan nauttia, ja joskus mä huomaan myös vähän hymyileväni ja silittelen masua. Mut kun se on vaan niin... no pelottavaa. :/
Ehkä se tästä ajan kanssa. On vaikeaa antaa itsensä rakastua tähän masuasukkiin jos se viedään meiltä taas pois...
Ehkä se löytyy tosiaan ajan kanssa. EHkä minun pitää odottaa sinne rakenneultraan saakka että voin uskoa.
En sano kenellekkään ilmoittaessani raskaudesta, että 'meille tulee vauva' vaan sanon että olen raskaana. Siinä on ero nähkääs.
Puuuh. Aikamoista tunnemylläkkää tää on jo nyt.
Lähetä kommentti