Blogimaailman pysäyttänyt yhden bloggaajan traaginen menehtyminen lapsensa syntymään on mietityttänyt minuakin. Miten hauras ja arvaamaton elämä onkaan. Miten onnellinen olenkaan, että olen tässä ja nyt, elossa lapselleni ja tälle tulevalle myös. Mutta koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo eteen. En voi käsittää sitä surun määrää, jonka tuo perhe nyt kokee. Lähetän virtuaalisesti syvimmät osanottoni perheelle.
Mieleeni on pujahtanut tämän myötä typeriä pelkoja; mitä jos minulle käy jotain kun ollaan kahdestaan tytön kanssa kotona. Miten paniikissa se pieni olisikaan jos vaikka äiti ei herääkkään. Hyi sentään. Ajatuskin saa itkemään. Ja kun tyttö on vielä niin pieni, niin hänelle ei voi vielä opettaa että mistä ja miten saa apua. Sitä kun ei oikeasti koskaan tiedä mitä voi sattua!
Ei pitäisi ajatella mitään sellaista, mutta minkäs voi kun ajatukset risteilee.
Olen miettinyt turvapuhelinta, naapureita, mutta miten osaisin selittää asian kolmevuotiaalle siten, ettei hän pelästy? Ei noin pienen vielä tarvitsisi tietää ja osata mitään sellaista. Kai minun olisi vaan luotettava tähän maailmaan ja siihen, että kaikki menee hyvin. Kaiken suhteen.
*huoh*
Menehtymistä synnytykseen en kuitenkaan osaa pelätä. Eihän nykyään enää kukaan äiti kuole synnytykseen, ainakaan Suomessa. Mutta tietenkin, aina voi sattua jotain, mitä ei osattukaan aavistaa, mitä ei osattu ennakoida. Sen vuoksi en pelkää sitä synnyttämistä. Koska sitä ei vaan tiedä, mitä elämällä on varastossa vielä meitä varten.
Pitää vaan toivoa, että saa elää elämänsä onnellisena ja pitkään, seurata lastensa kasvua ja vanheta yhdessä miehensä kanssa.
Kuinka kiitollinen olenkaan siitä ,että olen tässä ja nyt. Pienen tyttäreni äitinä ja toivottavasti saan olla äiti myös tälle tulevalle lapselle. Nyt on hyvä.
4 kommenttia:
Mä en ole juurikaan pohtinut tuota että jos äidille sattuisi jotain, ennen kuin mieheni kertoi isänsä opastaneen pikkupoikiaan ohjaamaan auton moottoritieltä tien sivuun jos hän saisi jonkun kohtauksen!! En tiedä mitä kohtausta mieheni isä lienee pelännyt, mutta tämä oli mieheni mieleen tuonut ainaisen huolen automatkoja kohtaan ja siitä osaako varmasti toimia oikein jos isä tuupertuisikin. Joten olen ajatellut että ehkä on kuitenkin parempi lapsen antaa elää niin pitkään siinä turvallisessa mielikuvassa ettei vanhemmille satu mitään. Pienen ihmisen mieli kun ei kuitenkaan ymmärrä asiaa samalla tasolla ja helposti voi jäädä pelkotila siihen että mitä jos äidille/isälle sattuu jotakin. Eri tilanne tietysti jos kyseinen tilanne on hyvinkin todennäköinen on vaikka joku sairaus esim. diabetes tai vaikka epilepsia vanhemmalla, silloin varmaankin on järkevääkin kertoa jotakin mitä voi tehdä, mutta niin ettei lapsi siitä stressaannu liikaa.
Ansukka niinpä, samaa minä mietin. Että jotenkin siinä sitten asettaisi liikaa vastuuta pienelle ihmiselle... ja jos joskus jotain kävisikin niin jäisikö se muisto lapselle ikuisesti että en tehnyt niinkuin piti. äh. ehkä ei ppitäisi ajatella tätä ollenkan.
Mutta ehkä pitäisi kertoa, että jos joku hätä joskus tulee niin tuolta naapurin tädiltä voi mennä pyytämään apua jos ei äiti tai isi voi auttaa... tai jotain.
No, nämä on näitä ajatuksia vaan.
Ahdistava ja tuttu aihe tuo pelko. :( Itse pyrin aina miehen työmatkojen ajaksi järjestämään meille jonkun zekkaajan: joko äitini tulee meille kylään (harvoin, koska asuu muualla) tai sitten soittaa varmistussoiton aamuin illoin.
Jos naapurissa on joku tuttu ihminen, jonka luona lapsi on voinut vierailla ilman äitiäkin ja jonka lapsi tuntee turvalliseksi, voi pienikin lapsi osata hakea apua. Lapsi ei ehkä ymmärrä sinänsä avunhakemisen käsitettä, mutta etsii turvaa itselleen.
Lähipiirin kokemuksen perusteella voin sanoa, että 2-vuotias osaa hakea turvallisesta naapurista apua kun äiti menee tajuttomaksi. Tosin kyseessä oli rivitalo, eli ei tarvinnut lähteä omasta pihasta tielle, kuten omakotitalossa pitää.
Lähetä kommentti