Muistan vielä sen ensimmäisen kerran kun olin raskaana. Olin yllättynyt, hämilläni ja onnellinen. Ostelin vaatteita, kerroin kaikille uutisemme enkä pelännyt mitään. Seuraavassa raskaudessa pelkäsin taas kuollakseni, kunnes nt-ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin. Kolmannessa en pelännyt mitään, sillä sen ensimmäisen keskeytyksenhän piti johtua ihan puhtaasta sattumasta. Pudotus olikin aika raju sen jälkeen.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
6 kommenttia:
Niin tuttuja sanoja ja lauseita, vaikka meidän epäonnemme onkin ollut toisenlaista.
*halaus*
Huh. Halaus täältäkin.
Täälläkin nuo tunteet ovat todella tutut. Ei tiedä miten osata iloita uudesta raskaudesta. Meillä takana kolme keskenmenoa ja yksi pieni enkelipoika :(
Taas olet niin hyvin osannut pukea tunteet sanoiksi! Kuin olisin omia ajatuksiani lukenut, vaikka vähän erilaisessa suossa tarvotaankin. Toisinaan harmittaa ihan vain sekin, että on joutunut menettämään ruusunpunaiset lasinsa elämässä. Voimia tiistain odottamiseen, se on ihan pian, ja sen jälkeen voit huoahtaa. Halaus sinulle!
NP ja AInu, kiitos. <3
Sabina, kävin lukaisemassa blogiasi... voi miten raskasta teillä on ollut! <3 Toivon sydämestäni että tämä vauva tulisi teille sekä syliin asti että myös kotiin saakka. <3 En voi kuvitellakaan miten raskasta ja vaikeaa on hyvästellä pieni vauva, jota on kuitenkin saanut pitää sylissään elävänä. Olen kovin pahoillani menetyksistäsi ja toivon teille paljon onnea jatkoon. <3
Taraolivia, niinpä! Kumpa saisi ne vaaleanpunaiset lasit hetkeksi itselleen. Se ensimmäinen odotus oli niin viatonta.... Kiitos sinullekin kommentista. :)
Hei!
Löydin sattumalta blogisi ja hyvin koskettavaa tekstiä. Meillä on vasta tuore menetys takana kun esikoisellamme olikin vakava munuaissairaus. Itselläni olisi niin kova halu saada vauva ja olla uudelleen raskaana, mutta seuraava raskauspelottaa ihan mielettömästi. Niin paljon etten tiedä, että uskaltaisinko edes? Pelkään ihan mielettömästi sitä, että joutuisin päättämään keskeytyksestä.
Kiitos kun jaat kokemuksiasi blogissa. Jatkan lukemista.
Lähetä kommentti