Etappi

Yksi etappi takana. Tänään on rv 12+0 ja alkaa toinen kolmannes! Kylläpä tuntui pitkältä matka plussasta tähän... ja vielä pidemmältä tuntuu matka rakenneultraan, vaikka siihenhän ei ole enää kuin kuusi viikkoa! Gulp.

Varasin tosiaan ultran ensi viikon tiistaille yksityiselle, mutta nyt kun olen tasaantunut viime viikon henkisistä myllerryksistä, mietin, että pitäisiköhän se kuitenkin perua? Onkohan kuitenkaan mitään järkeä mennä sinne? Nimittäin, jos kaikki on hyvin niin sittenhän se oli hyvä reissu ja kannattava. Mutta jos siellä ei vieläkään näy niitä osasia mitä haluaisin, niin mitä sitten sille voin? Emme voi kuitenkaan tehdä mitään dramaattista päätöstä niin aikaisen ultran perusteella. Ja sitten jos mitään ei näkyisi, murehtisin ja surisin vaan lisää. Kolme viikkoa tasan olisi kontrolliultraan äitiyspoliklinikalla. Sinne asti voisin sitten ainakin teeskennellä että kaikki on hyvin.

Toisaalta haluaisin mahdollisimman pian tietää että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta taas minulla ei ole mikään kiire nyt kuulemaan tuomiota. Äh.Vaikeaa.

Mutta joka tapauksessa, tänään siis toinen kolmannes starttaa. Ainakin yksi etappi saavutettu. Olo on edelleen ajoittain pahoinvoiva, se paha olo yllättää silloin tällöin. Maha pullottaa, mutta epäilen sen olevan suuremmaksi osaksi ihan jotain muuta kuin vauvamahaa. ;) Tiedän kyllä, että muutamassa viikossa se tulee esiin. Onhan tämä jo neljäs raskauteni.

Alapää tuntuu huutavan hoosiannaa jo nyt joinain päivinä ja liitoksetkin tuntuu venyvän ja paukkuvan mukavasti. Kuulostelen jo liikkeitä vaikka tiedän, että nyt on kovin varhaista. Pari viikkoa niin alan tuntemaan ne. (Olen aina tuntenut liikkeet tosi aikaisin.)

Yritän kuulostella tuntemuksia ja oloja;
tuntuuko tämä samalta kuin viime kerralla?
Vai onko tämä samanlaista kuin typyä odottaessa?

Huoh. Jos tämän lapsen saan elävänä tähän maailmaan niin kyllä se taitaa meidän lapset olla siinä. En tiedä kykenenkö enää tällaiseen henkiseen rääkkiin ikinä. Jos tässä käy huonosti niin en tiedä pystyisinkö kuitenkaan ajattelemaan, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi. En halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Vaikka pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen että on saanut yhden ihanan lapsen tähän maailmaan. Mutta haluaisin enemmän.

Muistakaa te, jotka saatte lapsenne helpolla, normaalisti, ilman mitään dramatiikkaa, että ette koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä!

ps. HOI! Miksi ette korjanneet mua, eihän toinen kolmannes ala 12. viikosta vaan 14. viikosta! ;)