raskaana tai rantakunnossa

Olen kärsinyt viime aikoina vatsaoireista. Tuntuu, että vatsa on sekaisin ja vessassa pitää ravata jatkuvasti. Olenkin nyt alkanut pohtimaan, että missä vika. Ehkä menneet tapahtumat, stressi ja ahdistus vaikuttavat vatsaani. En ole aiemmin ollut vatsallani reagoiva, mutta voihan se olla että nyt on iskenyt joku ärtyvä suoli –oireilu. Jippii.

Joka tapauksessa olen nyt kokeilemassa sellaista vähäviljaista ruokavaliota. Jospa viljaton ruokavalio auttaisi vatsaani. Eikä ole yhtään pahitteeksi jättää leivän ja pastan pupeltamista vähemmälle noin painonkaan kannalta.

Nyt sitten onkin vähän vaikeaa kehitellä jotain nopeasti valmistuvaa arkiruokaa, joka maistuisi taaperollekin. Tipu Taaperoinen tarvitsee kyllä hiilareita, joten hänelle on helppo keittää makaronit tai riisit siinä ruuan lisäksi. On yllättävän vaikeaa keksiä aamupalaa kun ei voikkaan syödä leipää ja muroja. Nyt olen mennyt linjalla jukurttia/hedelmää, jukurttia/marjoja tai ei mitään aamupalaa. Perunaa en varmaan kuitenkaan jätä ruokavaliosta, vaikka noin muuten vähähiilarista diettiä ajattelinkin. Lähinnä tosiaan tuo vilja ja ylimääräiset sokerit pois.

Tällä viikolla mun omalla ruokalistalla on ollut mm. tonnikalasalaatti, kanasalaatti, kasvissosekeitto ja täytetyt kesäkurpitsat. Jos teillä on jotain kivoja ruokaohjeita, helppoja ja nopeita niin pistäkää ihmeessä kommenttiboksiin viestiä!
Toivon, että saan tästä vähän helpotusta vatsaoireisiini ja ehkä kilon, kaksi pois myös. Joko kesällä ollaan raskaana tai ainakin rantakunnossa. Heh. :)

Toivoisin löytäväni myös innostuksen liikkumiseen jälleen. Kun lumet sulaa niin on kivempi lähteä ulos lenkille, ehkä voisin lähteä kokeilemaan ihan juoksua, jota viime syksynä ennen raskautta aloittelinkin. Nyt vaan motivaatio kaikkeen tällaiseen on ollut hukassa. Jospa sitä kevään myötä saisi itsestään taas vähän enemmän irti, löytäisi taas innon parantaa elämänlaatuaan jollain konsteilla...

Tunteiden tunkio

Arki on startannut. Tavallaan on aika mukavaa olla töissä, minut on otettu hyvin vastaan ja on ihan kivaa päästä tekemään hommia. Vähäksi aikaa. Huomaan kuitenkin tuijottelevani tyhjyyteen ja ajatuksen seisovan... vähän nihkeältä alku tuntuu. Ehkä se siitä. Ainakin tiedän että pääsen pitkälle lomalle seitsemän viikon päästä. Toisaalta on ihan kivaa ajatella välillä muutakin vaikka suurta motivaatiota ei olekkaan.

Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa, keho on palautunut raskaudesta hyvin ja yhdet kuukautisetkin on jo takanapäin. Mitään uutta tietoa vauvamme oireyhtymän suhteen ei saatu, ja perinnöllisyysneuvontaa joudutaan odottamaan vielä ties kuinka kauan. Olo ei keventynyt, ei tunnu siltä kuin viimeksi jälkitarkastuksen jälkeen. Silloin olo oli kevyt ja tuntui kuin iso taakka olisi nostettu harteilta. Nyt edelleen ahdistaa. Olen nähnyt raskaanaolevaa työtoveria ja raskaana olevaa ystävää, vähän mua ahdistaa nähdä ne isot mahat. Mulla olis nyt samanlainen...

Kävin katsomassa viime viikonloppuna tulevaa pientä kummipoikaani. Voi miten ihana se oli! Se tuoksui ihanalle ja iho oli pehmoinen, Haluan vauvan. Voinkin nyt ilmoittaa, että häiden ja elämänmenon ja surun lisäksi tästä blogista tulee lapsentekoblogi.

Luvassa siis kiertopäiviä, ovulaatioita, raskaustestejä, jännitystä ja pettymyksiä. Tämä blogihan on tunteideni tunkio ja kirousteni kaatopaikka! Varautukaa siis kohtaamaan manauksia kovalle kohtalolle ja toivottavasti myös ylistystä onnettarelle. Ja pelkoa persiissä varmastikin!

paluu arkeen

Huomenna koittaa paluu arkeen. Töitä olisi jäljellä vielä joitain viikkoja, kunnes pidän kertyneet lomat ja sitten työsopimus loppuu, jatkoa samassa paikassa ei ole tiedossa. Pari kuukautta pitäisi jaksaa, jonka jälkeen alkaa sellainen pidemmän puoleinen kesäloma eli työttömyys. Ellei nyt satu löytymään jotain tässä ennen sitä, mitä kyllä suuresti epäilen. Kulttuurialan työt ovat niin kovin tiukassa.

Vähän tuntuu nihkeältä. Ei kiinnostaisi YHTÄÄN mennä töihin. Mutta voi olla että siellä on ihan mukavaakin kunhan pääsen taas vauhtiin. Mitään suurempia projekteja siellä en ehdi tekemään kun aikaa on vajaa kahdeksan viikkoa. Pelottaa työkaverien kohtaaminen, vaikka he ovatkin suurin osa todella mukavia ja ymmärtäväisiä.

Häiden juttuja pitäisi nyt oikeasti saada eteenpäin mutta ei meinaa innostaa. Ehkäpä töihin palaaminen saa taas innostumaan niistäkin... Eli innostusta ja motivaatiota odotellessa... Onneksi sentään on valoisaa ja tietkin kohta sulavat.

Paluu arkeen vaikuttaa myös päivitystahtiin, joten katsotaan miten usein se onnistuu ensi viikolla.

... Confusion never stops
Closing walls and ticking clocks
Gonna, come back and take you home
I could not stop that you now know...



Näissä fiiliksissä uuteen viikkoon!

kukkia

Häätunnelmiin taas välillä...

Olemme suunnitelleet, että pöytiin tulevat kukka-asetelmat saavat olla yksinkertaisuudessaan alimmaista kuvaa vastaavia. Olemme löytäneet kuvan kanssa identtisiä pulloja kirpputorilta ja suunnitelmiimme kuuluu, että niihin tulee yksi tai kaksi kukkaa pulloa kohden. Tämä toteutuu, mikäli löydämme tarpeeksi näitä pulloja. Olemme päätymässä ruusuihin hääkukkina. Niitä saa juuri niissä väreissä mitä haluamme ja ne eivät ole niin sesonkikukkia. Ruusu on kuitenkin klassinen ja aina hyvä vaihtoehto.

 Hääkimpun toivoisin olevan  värikäs ja ennen toivomani pisaranmallisen kimpun sijaan taidan kallistua pallomaisen kimpun puolelle. Ehkä ei ihan pallo ja tehosteena kimpussa voisi olla muitakin kukkia, mutta näissä on vähän sitä ideaa, jota olen pohtinut.

Kuva: Beginning to end

Kuva: wedding-planning-makes -perfect

 

Kuva: wedding beauty

Kuva : onewed

Kuva: Ruffled

etsintäkuulutus!!

Onko kukaan löytänyt kadonnutta motivaatiotani? Se on karannut jonnekin, piileskelee mokoma minulta. Tarvitsisin nyt sellaisen energianpurkauksen, jonkun asian saamaan minut taas innostumaan. Ehkäpä se ensi maanantain töihinpaluu auttaa tähän oloon... mutta kun se motivaatio palata töihin on ihan kateissa!

Tiedättekö, olen vähän lamaantunut. Se on inhottava tunne kun ainoa asia mikä jaksaa kiinnostaa on kotona mölliminen, telkkarin katsominen tai surffailu netissä. Haluaisin niin kovasti taas innostua jostain asiasta: töistä, häistä, asunnon etsimisestä tai jostakin. Vaikka lapsenteosta?

Tiedän, että uudelleen raskautuminen on ehkä pidempikin prosessi ja tietenkin meidän taustalla myös pelottava sellainen. Mutta kuitenkin, jos saan alkaa suunnittelemaan tätä lapsentekoprojektia niin se on minulle suorastaan terapiaa. Pääsen konkreettisesti tekemään jotain tämän olotilani eteen enkä vaan passiivisena ottamaan vastaan sitä mitä tapahtuu. Laskemaan kiertopäiviä, odottelemaan jännityksellä alkaako kuukautiset vai ei, ostelemaan raskaustestejä. Höpsöä ehkä, mutta terapeuttista.

Koska tämähän on sellainen tilanne, jossa en vain voi luovuttaa. Pakko yrittää vielä. Luovuttaminen ei kuulu ominaisuuksiini. Edellisellä kerralla suorastaan survoin itseni tämän surun läpi, nyt olo on jotenkin erilainen. Melkein luovuttanut. Lueskelin vanhoja tekstejäni kolmen vuoden takaa ja huomasin ihan käsittämätöntä sitkeyttä ja päättäväisyyttä. Haluan löytää ne tunteet jälleen!

Joten jos elämäniloni ja motivaationi lymyilevät siellä jossain niin komentakaahan ne kotia ja äkkiä. Täällä niille olisi tarvetta.




***********************************************************

"Our greatest weakness lies in giving up.
The most certain way to succeed is always to try just one more time."

Thomas A. Edison
***********************************************************

musta pilvi

Tämä ei vaan ole reilua! Kaikki on innoissaan keväästä, auringosta ja muusta ja minua vaan vituttaa. Joka paikka on täynnä ultrakuvia, raskausuutisia, vauvakuvia, onnellisia perheitä ja iloa. Paitsi ei täällä. Täällä roikkuu musta pilvi pään päällä eikä se tunnu nyt poistuvan millään.

VITUTTAA!

Itkettää.

Tänä keväänä minun piti ostella äitiysvaatteita, vauvalle tarvikkeita ja keskittyä rutistamaan työt loppuun ennen äitiyslomaa ja ihanaa kesää. Ja mitä sain tilalle? Tyhjän olon, roikkuvat tissit, pari ylimääräistä kiloa, pitkän sairausloman ja edessä olevan työttömyyden. Ahdistaa, itkettää, vituttaa.

Haluan elämäni takaisin. Onko reilua riuhtaista se ihmiseltä noin vain? Kun nyt tuntuu että on vaikea nauttia edes ihanan pienen tyttäreni seurasta koska hän muistuttaa minua joka päivä siitä, minkä menetin. Hänestä piti tulla isosisko kesällä.

Tällä kertaa tämä menetys tuntuu pahemmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että nyt tiedän mitä menetin.

vaikea päivä

Sain kuulla ettei meillä olekaan vielä ensi viikolla sitä perinnöllisyyspolin käyntiä. Odotin sitä niin paljon. Olisin saanut vihdoin vastauksia ja ehkä saanut vihdoin tämän asian käsiteltyä kunnolla. Mutta ei, perinnöllisyyspolin käynti tulee vasta joskus myöhemmin. Perinnöllisyyspolin käynti oli minulle seuraava tavoite - seuraava etappi jonka jälkeen voisi kenties suruaika loppua.

Tämä tuntuu suhteettoman isolta takaiskulta. Pikkujuttu, voisi joku ajatella. Mutta minulle tämä oli askel taaksepäin toipumisessa. Tuntuu niin pahalta! Haluan saada vastauksia, haluan päästä eteenpäin! Taas tuntuu siltä että mikään ei koskaan mene niinkuin toivon. Aina vain takaiskuja, onnettomuuksia, epäonnea, surua. Ei vaan jaksaisi enempää.

Aurinko paistaa ulkona ja on ihana ilma. Minua ahdistaa. Haluan vaan olla sisällä ja kyyhöttää tietokoneella. En halua kohdata maailmaa tänään mutta on pakko.

Joskus kaipuu vauvaan ja raskauteen tuntuu sellaisena fyysisenä kipuna keskellä kroppaa. Ihan kuin iso reikä olisi lyöty siihen keskelle, missä ennen oli elämää. Tänään on vaikea päivä. Paha olla.