Voihan väsymys. Ja ällötys. Suussa maistuu koko ajan paha maku... yh. Ja päänsärky.
Eli eipä tarvitse uusintatestejä täällä tehdä, raskaana ollaan ja selvästi. Vielä ollaan pidetty salaisuutena tämä, mutta eiköhän me pian tuleville isovanhemmille kerrota ja muutamalle läheiselle ystävälle myös. En minä tätä salaisuutena pysty kuitenkaan kovin kauaa pitämään, ja kuten todettu, minä en niinkään sitä keskenmenoa pelkää vaan sitä mitä rakenneultrassa sanotaan. Ja sinne asti on mahdotonta pitää salaisuutta.
Eli ei auta kuin nauttia tästä olotilasta. Ja vaikka nämä alkuraskauden krempat eivät sieltä mukavimmasta päästä olekkaan, rakastan silti tätä olotilaa. Pitänee ostaa jääkaappiin jotain naposteltavaa, jotain sellaista helppoa minkä voi napata suuhunsa kun alkaa ällötysoloa pukkaamaan. Se ei vielä ole kuin pieni aavistus, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, tulee se voimistumaan tuossa kahden viikon sisään. Yhdessäkään raskaudessa en ole joutunut oksentamaan, mutta kyseessä on sellainen kestokrapula ennemminkin. Koko ajan ällöttää ja päätä jomottaa. Typyä odottaessani mehujäät olivat hittituote raskausajan pahoinvointiin. Viime raskaudesta en muista... taisi olla pähkinät.
Kävin ostamassa foolihappolisää. Otan nyt joka päivää 400 mikrogrammaa foolihappoa ja 10 mkrgr d-vitamiinia. Omega3-valmisteet pitäisi lisätä listaan vielä kunhan ehdin. (Muistakaa kun ostatte noita omegakolmosia tarkistaa, että siihen ei ole lisätty a-vitamiinia.) Lisäksi nautiskelen maitohappobakteerituotteita, eli gefiluspiimää tai -jugurttia. Muistan joskus lukeneeni, että vastaavien tuotteiden käyttäminen raskausaikana vähensi lasten mahdollisia allergioita. Tiedä sitten onko siinä mitään taikaa, mutta ainakaan Tipusella ei ole mitään allergioita. Ennen olen syönyt multivitan raskausajan monivitamiinia, mutta syön kuitenkin pääsääntöisesti terveellisesti, ja en halua syödä ravintolisiä turhaan. Ja foolihappo on kuitenkin ehdottoman tärkeää, niinpä päätin syödä sitä nyt erillisenä tablettina.
Mitäs muuta... vähän olo on vielä pöllämystynyt. Sellainen että saapi nyt nähdä miten tässä käy. Mutta pikkuhiljaa alan rakentelemaan uskoa tulevaan. Jospa se olisi nyt meidän vuoromme?
rv 5+0
maanantai 12. joulukuuta 2011
torstai 8. joulukuuta 2011
mietteitä kahden viivan jälkeen
Olo on jotenkin hämmentynyt. Olen samaan aikaan älyttömän onnellinen, järjettömän peloissani, naivin optimistinen, surullinen ja haikea sekä tippa linssissä koko ajan kaikista näistä edellä mainituista syistä. Itken kuunnellessani tiettyä musiikkia, katsellessani lumisadetta, viikatessa pyykkiä, ajatellessani joulua, halatessani tytärtäni... no, ymmärrätte varmaan. Saattapi niillä kuuluisilla hormoneillakin olla osansa asiassa - minulla ne eivät vaan ole aiemmissa neljässä raskaudessani koskaan aiheuttaneet tällaista. (öh eikun siis aiemmissa kolmessa, tämän ollessa neljäs) Siksi oletan että kyse on vaan muuten henkisestä sekasorrosta pääni sisällä.
Mutta pääasiassa olo on positiivinen. Jotenkin tämä tuntuu oikealta, hyvältä. Ja tämä voi kuulostaa hassulta, mutta olen jotenkin aina kuvitellut meille loppukesän tai alkusyksyn vauvan. Aivan kuin se kuuluisi olla niin. Aivan kuin se olisi luonnollinen osa perheemme jatkumoa. Tai sitten tämä on se naivi optimismi joka kuiskii jossain pääni sisällä...
Minä en varsinaisesti usko kohtaloon tai siihen, että tragedioilla on syynsä. Uskon kyllä tietenkin, että olen tällainen ihminen juuri niiden tapahtumien kautta, mitä minulle on elämäni varrella tapahtunut. Mutta en usko että kärsimys jalostaa ihmisen esimerkiksi paremmaksi äidiksi. Minä olen kaikenkaikkiaan varsin keskivertoäiti. Superäitiä minusta ei saa tekemälläkään - olen ihan liian laiska ja itsekäs siihen muottiin.
Mutta ehkä huomaan joskus muutaman kymmenen vuoden päästä tässä kaikessa jonkun merkityksen. Tai ehkä se tulee välähdyksenomaisena minulle vanhana mummona kuolinvuoteellani juuri ennen kuolemaa - jaa että noinko se onkin. No, se miten minä olen pärjännyt tässä raskaassa ja tunnekylläisessä elämänvaiheessa, on asenteeni elää päivä kerrallaan. Ongelma kerrallaan.
Kun odotin Tipua, muistan pelänneeni ihan tosi paljon. Mutta olo oli jotenkin oikea. Haluan uskoa, että se sama olotila nyt tässä tarkoittaa jotain. Silloin osasin myös siirtää pahimmat pelkoni suuren lasikuvun alle. Tai itseni. Siirsin siis tietoisesti ahdistuksen ja pelon syrjään, että pystyin nauttimaan raskaudesta. Toivottavasti osaan tehdä sen myös tällä kertaa, sillä rakastan raskaanaolemista. Hyvine ja pahoine puolineen. Haluan nauttia tästä, sillä tämä voi olla elämäni viimeinen raskaus.
Rakastan sitä tunnetta kun keho muuttuu raskauden myötä. Rakastan sitä katsetta, jonka näen peilistä. Rakastan sitä kasvavaa vatsakumpua ja sitä hehkua, rakastan lapsen liikkeitä ja sitä yhteyttä, joka äidillä on kohdussa kasvavaan lapseensa. Rakastan raskaanaolemista. Toivottavasti saan nauttia tästä olosta nyt loppuun saakka. Siihen saakka että olo on jo tuskainen ja jäljellä ei ole enää juurikaan rakkautta sitä raskaanaolemista kohtaan... ja sitten se rakkaus siirtyy siihen lapseen.
Pitkä matka on edessä. Pysynköhän järjissäni tämän matkan ajan. Muistuttakaa minua välillä jos alkaa näyttää huolestuttavalta. Jos huomaatte, että nyt se on sekoamassa, niin muutama rauhoittava sana voi olla tarpeen. Sairastahan tää on mutta sillä mennään. ;)
*** rv 4+3 ***
Mutta pääasiassa olo on positiivinen. Jotenkin tämä tuntuu oikealta, hyvältä. Ja tämä voi kuulostaa hassulta, mutta olen jotenkin aina kuvitellut meille loppukesän tai alkusyksyn vauvan. Aivan kuin se kuuluisi olla niin. Aivan kuin se olisi luonnollinen osa perheemme jatkumoa. Tai sitten tämä on se naivi optimismi joka kuiskii jossain pääni sisällä...
Minä en varsinaisesti usko kohtaloon tai siihen, että tragedioilla on syynsä. Uskon kyllä tietenkin, että olen tällainen ihminen juuri niiden tapahtumien kautta, mitä minulle on elämäni varrella tapahtunut. Mutta en usko että kärsimys jalostaa ihmisen esimerkiksi paremmaksi äidiksi. Minä olen kaikenkaikkiaan varsin keskivertoäiti. Superäitiä minusta ei saa tekemälläkään - olen ihan liian laiska ja itsekäs siihen muottiin.
Mutta ehkä huomaan joskus muutaman kymmenen vuoden päästä tässä kaikessa jonkun merkityksen. Tai ehkä se tulee välähdyksenomaisena minulle vanhana mummona kuolinvuoteellani juuri ennen kuolemaa - jaa että noinko se onkin. No, se miten minä olen pärjännyt tässä raskaassa ja tunnekylläisessä elämänvaiheessa, on asenteeni elää päivä kerrallaan. Ongelma kerrallaan.
Kun odotin Tipua, muistan pelänneeni ihan tosi paljon. Mutta olo oli jotenkin oikea. Haluan uskoa, että se sama olotila nyt tässä tarkoittaa jotain. Silloin osasin myös siirtää pahimmat pelkoni suuren lasikuvun alle. Tai itseni. Siirsin siis tietoisesti ahdistuksen ja pelon syrjään, että pystyin nauttimaan raskaudesta. Toivottavasti osaan tehdä sen myös tällä kertaa, sillä rakastan raskaanaolemista. Hyvine ja pahoine puolineen. Haluan nauttia tästä, sillä tämä voi olla elämäni viimeinen raskaus.
Rakastan sitä tunnetta kun keho muuttuu raskauden myötä. Rakastan sitä katsetta, jonka näen peilistä. Rakastan sitä kasvavaa vatsakumpua ja sitä hehkua, rakastan lapsen liikkeitä ja sitä yhteyttä, joka äidillä on kohdussa kasvavaan lapseensa. Rakastan raskaanaolemista. Toivottavasti saan nauttia tästä olosta nyt loppuun saakka. Siihen saakka että olo on jo tuskainen ja jäljellä ei ole enää juurikaan rakkautta sitä raskaanaolemista kohtaan... ja sitten se rakkaus siirtyy siihen lapseen.
Pitkä matka on edessä. Pysynköhän järjissäni tämän matkan ajan. Muistuttakaa minua välillä jos alkaa näyttää huolestuttavalta. Jos huomaatte, että nyt se on sekoamassa, niin muutama rauhoittava sana voi olla tarpeen. Sairastahan tää on mutta sillä mennään. ;)
*** rv 4+3 ***
tiistai 6. joulukuuta 2011
Ja taas mennään....
Tänään testiin pärähti itsenäisyyspäivän kunniaksi kaksi viivaa!!
Jos geenilotossa prosentit on meidän puolella, niin tänne tulisi ensi elokuussa vauva. Huh.
Pitkä on matka mutta tästä se lähtee taas.
Pitäkää nyt sitten sormet ja varpaat ja vaikka kainalokarvatkin ristissä meidän puolesta. <3
Jos geenilotossa prosentit on meidän puolella, niin tänne tulisi ensi elokuussa vauva. Huh.
Pitkä on matka mutta tästä se lähtee taas.
Pitäkää nyt sitten sormet ja varpaat ja vaikka kainalokarvatkin ristissä meidän puolesta. <3
lauantai 3. joulukuuta 2011
haamuoireita
Huomenna tai viimeistään maanantaina odotan menkkoja saapuvaksi. Oloja ei ole yhtään, siis ei mitään. Se voisi tietysti olla hyväkin merkki, mutta olen kaikissa raskauksissa tiennyt ennen testiä olevani raskaana. Paitsi ekalla kerralla aloin aavistelemaan melko myöhään ja rupesin laskemaan päiviä, kun tein testin olin silloin viikolla 7.
Mutta mutta. Ärsyttää. Kyllähän mulla mahaa on nipistellyt pitkin viikkoa mutta se jos mikä on helposti itse kehiteltävä oire. Vaikka kuinka itselleni sanon, ettei kannata tutkailla liikaa niin silti, juuri viikkoa ennnen menkkoja alan tuijotella itseäni peilistä koittaen havaita jonkun merkin. Jonkun selvän tunteen siitä, että nyt olisi tärpännyt. Tutkailen olotiloja, jokaista nipsaisua, huimaushetkeä, ruokahaluttomuutta. Hetkellisiä ällötysoloja ja vihlaisuja alavatsalla. Nämä ovat haamuoireita, joita saan helposti kehiteltyä itselleni joka kierrossa joten en enää sellaisiin luota. Seuraavaksi luotan ainoastaan kuukautisten poisjääntiin ja kahteen viivaan tikussa.
Nyt olen flunssan kourissa kotosalla. Kurkku on kipeä, yskittää, heikottaa. Nämä eivät ole siis haamuoireita vaan ihan tavallinen flunssa. Enköhän lähde tästä keittelemään kuukupin valmiiksi, luulen että menkat saapuvat viimeistään maanantaina elämääni ilostuttamaan. :/
Mutta mutta. Ärsyttää. Kyllähän mulla mahaa on nipistellyt pitkin viikkoa mutta se jos mikä on helposti itse kehiteltävä oire. Vaikka kuinka itselleni sanon, ettei kannata tutkailla liikaa niin silti, juuri viikkoa ennnen menkkoja alan tuijotella itseäni peilistä koittaen havaita jonkun merkin. Jonkun selvän tunteen siitä, että nyt olisi tärpännyt. Tutkailen olotiloja, jokaista nipsaisua, huimaushetkeä, ruokahaluttomuutta. Hetkellisiä ällötysoloja ja vihlaisuja alavatsalla. Nämä ovat haamuoireita, joita saan helposti kehiteltyä itselleni joka kierrossa joten en enää sellaisiin luota. Seuraavaksi luotan ainoastaan kuukautisten poisjääntiin ja kahteen viivaan tikussa.
Nyt olen flunssan kourissa kotosalla. Kurkku on kipeä, yskittää, heikottaa. Nämä eivät ole siis haamuoireita vaan ihan tavallinen flunssa. Enköhän lähde tästä keittelemään kuukupin valmiiksi, luulen että menkat saapuvat viimeistään maanantaina elämääni ilostuttamaan. :/
torstai 1. joulukuuta 2011
Se ikäero
Tämä on asia joka vaivaa minua, vaikka en sille mitään voi. Mielikuvissani, ihan ensimmäistä lasta odottaessani, näin meillä kolmilapsisen perheen, jossa kaksi ensimmäistä olisivat lähekkäin syntyneet - parin vuoden ikäerolla - ja kuopus tulisi sitten vähän myöhemmin kun äiti ehtisi käydä hetken aikaa työelämässä. No, se kupla puhkaistiin jo silloin ensimmäisen keskeytyksen yhteydessä.
Mutta vielä nytkin, tänä syksynä, elättelin toiveita siitä että ikäero olisi pieni. Että heti häiden jälkeen tulisin raskaaksi ja kaikki menisi hyvin... No eihän tässä vieläkään ole montaa kiertoa mennyt, mutta alkaa jo ahdistaa. Ikäeroksi kun tulee vähintään se 3v 3kk jos tästä kierrosta onnistuu. Mitä todennäköisimmin (ei mitään raskausoloja, luulisin että tietäisin jo jos olisin raskaana... nyt menossa joku kp 24) se tulee olemaan vielä enemmän. Ehkä lähempänä neljää vuotta.
Olen koittanut lohduttaa itseäni, että se ei ole niin kovin suuri ikäero ja että siinä on paljon positiivisiakin puolia. Olen käynyt lueskelemassa muiden positiivisia kommentteja tällaisesta samanlaisesta ikäerosta ja koittanut omaksua saman ajattelumallin. Mutta mutta... vaikeinta on hyvästellä ne mielikuvat ja haaveet, joita minulla on ollut. Yritän ajatella, että perhe muodostuu juuri sellaiseksi kuin se muodostuu, ja että ikäerot sisarusten välillä ovat merkityksettömiä - tärkeämpää on ylipäänsä saada sisarussuhde.
Ja halusin tietysti myös siksi kaksi lähekkäin, että heistä olisi toisilleen leikkikaveria. Lueskellessani niitä keskusteluja tästä ikäeroasiasta luin yhden mukavan kommentin joka kuului suurin piirtein näin: lapsillani on samanikäisiä kavereita kyllä naapurissa, päiväkodissa ja koulussa, että ei sen sisaruksen rooli ole aina olla kaveri vaan nimenomaan sisarus.
Miehelleni kun puhuin tästä ikäeroahdistuksesta niin hän miehiseen tapaan vain tokaisi: "no se ikäero on se mikä se tulee olemaan. turha sitä on miettiä."
Pah.
Miehet.
Pienen naivin mieleni sopukoissa vielä elättelen toiveita että meistä tulisi joskus kolmilapsinen perhe. Meidän taustoillamme ja todennäköisyyksillämme se on hyvinkin fifti-siksti. Jos olisin älykäs ja viisas, unohtaisin nämä haaveet etten pettyisi liian kovin. Älkää käsittäkö väärin, minä jumaloin pientä ihanaa tytärtäni ja rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta se ei vie pois kaipuuta muista lapsista.
Jostain pitäisi kaivaa jotain toivonmurenia lisää... Mistähän niitä ammentaisi? Ei kenelläkään sattuisi olemaan yhtään ylimääräisiä toivonhippusia jaeltavana? Pistäkää pikapostissa tulemaan.
Mutta vielä nytkin, tänä syksynä, elättelin toiveita siitä että ikäero olisi pieni. Että heti häiden jälkeen tulisin raskaaksi ja kaikki menisi hyvin... No eihän tässä vieläkään ole montaa kiertoa mennyt, mutta alkaa jo ahdistaa. Ikäeroksi kun tulee vähintään se 3v 3kk jos tästä kierrosta onnistuu. Mitä todennäköisimmin (ei mitään raskausoloja, luulisin että tietäisin jo jos olisin raskaana... nyt menossa joku kp 24) se tulee olemaan vielä enemmän. Ehkä lähempänä neljää vuotta.
Olen koittanut lohduttaa itseäni, että se ei ole niin kovin suuri ikäero ja että siinä on paljon positiivisiakin puolia. Olen käynyt lueskelemassa muiden positiivisia kommentteja tällaisesta samanlaisesta ikäerosta ja koittanut omaksua saman ajattelumallin. Mutta mutta... vaikeinta on hyvästellä ne mielikuvat ja haaveet, joita minulla on ollut. Yritän ajatella, että perhe muodostuu juuri sellaiseksi kuin se muodostuu, ja että ikäerot sisarusten välillä ovat merkityksettömiä - tärkeämpää on ylipäänsä saada sisarussuhde.
Ja halusin tietysti myös siksi kaksi lähekkäin, että heistä olisi toisilleen leikkikaveria. Lueskellessani niitä keskusteluja tästä ikäeroasiasta luin yhden mukavan kommentin joka kuului suurin piirtein näin: lapsillani on samanikäisiä kavereita kyllä naapurissa, päiväkodissa ja koulussa, että ei sen sisaruksen rooli ole aina olla kaveri vaan nimenomaan sisarus.
Miehelleni kun puhuin tästä ikäeroahdistuksesta niin hän miehiseen tapaan vain tokaisi: "no se ikäero on se mikä se tulee olemaan. turha sitä on miettiä."
Pah.
Miehet.
Pienen naivin mieleni sopukoissa vielä elättelen toiveita että meistä tulisi joskus kolmilapsinen perhe. Meidän taustoillamme ja todennäköisyyksillämme se on hyvinkin fifti-siksti. Jos olisin älykäs ja viisas, unohtaisin nämä haaveet etten pettyisi liian kovin. Älkää käsittäkö väärin, minä jumaloin pientä ihanaa tytärtäni ja rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta se ei vie pois kaipuuta muista lapsista.
Jostain pitäisi kaivaa jotain toivonmurenia lisää... Mistähän niitä ammentaisi? Ei kenelläkään sattuisi olemaan yhtään ylimääräisiä toivonhippusia jaeltavana? Pistäkää pikapostissa tulemaan.
tiistai 29. marraskuuta 2011
Hiljaiseloa ja joulujuttuja
Haloo haloo, täällä ollaan. Elämä kulkee jotenkin omia uomiaan, vähän laiskanpuoleisesti. Mitään uutta tänne ei kuulu, ei töitä (muutama haku menossa joista saattaa jotain poikia) eikä raskautta. Ei oikein ole ollut mitään kirjoitettavaakaan.
Nyt alan laittamaan kotiin joulua pikkuhiljaa; valoja, kynttilöitä ja tunnelmaa. Lapsi on jo sen ikäinen, että osallistuu mielellään kaikkeen askartelupuuhaan, joten kodin joulusisustus ei varmaan tule näyttämään ihan samalta kuin sisustuslehdissä. Pitäähän lapsenkin kädenjälki näkyä kotona.
Joulukortit ja häiden kiitoskortit pitää saada valmiiksi ja muutaman viikon sisään postiin myös. Meillä menee tänä vuonna kaksi kärpästä yhdellä iskulla - eli joulukortit ja kiitoskortit samoissa kuorissa. (Onkohan niissä joulumerkeissä joku painoraja?)
Sitten pitää suunnitella mitä annetaan päiväkodin tädeille joulumuistamiseksi, suunittelin itse koristeltua paperitötteröä, jossa olisi sitten vaikka itsetehtyjä namusia... jos on hyviä vinkkejä että minkälaisia namusia voisi tehdä niin laittakaa kommenttiboksiin viestiä! Myös tanhuryhmän opeille pitää jotain kivaa keksiä, ehkä saman voisi tehdä kaikille...
Joululahjoja ei ole vielä hankittu yhtään, mutta mielessä on jo että mitä hankitaan. Ainakin suurimmalle osalle. Sitten ne pitää enää hakea ja paketoida. Se onkin ihanaa puuhaa - kun lapsi on nukkumassa niin illan hämyssä ja kynttilän valossa kääriä lahjoja paketteihin.
Sitten voitaisiin typyn kanssa tehdä piparitalo jonka ipana saisi koristella ihan itse, äiti avustaisi vain teknisesti ja lapsi pääsisi käyttämään luovuuttaan. Joulukuu on pimeä ja nähtävästi märkä, onneksi siis on kaikkea puuhaa jota voidaan tytön kanssa touhuilla ettei elo käy tylsäksi. (En nimittäin todellakaan saa mitään intoa lähteä ulos pimeällä ja sateisella kelillä vain siksi kun lapsen kanssa pitää mennä ulos... onneksi päiväkodissa ulkoillaan säännöllisesti.) Kyllä me jonkun verran ulkoillaankin. Mut aina ei vaan huvita.
Vuosi alkaa lähenemään loppuaan. Vielä pitää jaksaa tsempata jonkun aikaa. Odotan, että uusi vuosi toisi tullessaan jotain uutta myös minun ja meidän elämäämme. Toivottavasti lapsen, mutta myös toivottavasti jotain muuta uutta. Kaipaan niin uutta suuntaa elämälleni... sen löytäminen vaan ei ole helppoa.
Kuulumisiin - lupaan aktivoitua taas täällä blogissakin!
Nyt alan laittamaan kotiin joulua pikkuhiljaa; valoja, kynttilöitä ja tunnelmaa. Lapsi on jo sen ikäinen, että osallistuu mielellään kaikkeen askartelupuuhaan, joten kodin joulusisustus ei varmaan tule näyttämään ihan samalta kuin sisustuslehdissä. Pitäähän lapsenkin kädenjälki näkyä kotona.
Joulukortit ja häiden kiitoskortit pitää saada valmiiksi ja muutaman viikon sisään postiin myös. Meillä menee tänä vuonna kaksi kärpästä yhdellä iskulla - eli joulukortit ja kiitoskortit samoissa kuorissa. (Onkohan niissä joulumerkeissä joku painoraja?)
Sitten pitää suunnitella mitä annetaan päiväkodin tädeille joulumuistamiseksi, suunittelin itse koristeltua paperitötteröä, jossa olisi sitten vaikka itsetehtyjä namusia... jos on hyviä vinkkejä että minkälaisia namusia voisi tehdä niin laittakaa kommenttiboksiin viestiä! Myös tanhuryhmän opeille pitää jotain kivaa keksiä, ehkä saman voisi tehdä kaikille...
Joululahjoja ei ole vielä hankittu yhtään, mutta mielessä on jo että mitä hankitaan. Ainakin suurimmalle osalle. Sitten ne pitää enää hakea ja paketoida. Se onkin ihanaa puuhaa - kun lapsi on nukkumassa niin illan hämyssä ja kynttilän valossa kääriä lahjoja paketteihin.
Sitten voitaisiin typyn kanssa tehdä piparitalo jonka ipana saisi koristella ihan itse, äiti avustaisi vain teknisesti ja lapsi pääsisi käyttämään luovuuttaan. Joulukuu on pimeä ja nähtävästi märkä, onneksi siis on kaikkea puuhaa jota voidaan tytön kanssa touhuilla ettei elo käy tylsäksi. (En nimittäin todellakaan saa mitään intoa lähteä ulos pimeällä ja sateisella kelillä vain siksi kun lapsen kanssa pitää mennä ulos... onneksi päiväkodissa ulkoillaan säännöllisesti.) Kyllä me jonkun verran ulkoillaankin. Mut aina ei vaan huvita.
Vuosi alkaa lähenemään loppuaan. Vielä pitää jaksaa tsempata jonkun aikaa. Odotan, että uusi vuosi toisi tullessaan jotain uutta myös minun ja meidän elämäämme. Toivottavasti lapsen, mutta myös toivottavasti jotain muuta uutta. Kaipaan niin uutta suuntaa elämälleni... sen löytäminen vaan ei ole helppoa.
Kuulumisiin - lupaan aktivoitua taas täällä blogissakin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)