kevättä odotellessa

Hei vaan! Elossa ollaan vaikka viime viikolla teki tiukkaa tuo elämä. Tällä viikolla mies on aamuvuorossa ja taas tuntuu että toimii elo ja arki.

Mitenköhän mä pärjään ens syksynä ja talvena sitten kahden lapsen kanssa miehen iltavuoroviikkoina?! No, ei ajatella etukäteen...

Minä voin hyvin, mitä nyt uuvuttaa aika paljon. Vieläkin odottelen sitä kevättä ja energiaa... vähän ärsyttää kun tuntuu siltä, että mun pitää kamalasti selitellä ihmisille et MIKS mä oon uupunut. No daa-a! Henkinen ja fyysinen stressi, raskaus, työelämä, talvi. Ja vaikka nyt on kaikki hyvin, niin mä koko ajan vähän pelkään että tämäkin vauva menetetään. Välillä tuntuu että oon henkisesti ihan finito.

Mut maha kasvaa, eipä sitä enää paljoa piilotella kuulkaas. Enkä kyllä enää haluakkaan piilotella. Nyt on menossa 17. raskausviikko, eli rv 16+1 jos tarkkoja ollaan. Vauva liikkuu jo paljon. Tai no paljon ja paljon, mut joka päivä kuitenkin. Tänään tunsin ekaa kertaa sellaisia ihan oikeita potkuja, kun tähän mennessä liikkeet on olleet niitä kalanpyrstön viuhahduksia. Aika jännä juttu, luulis että se etuseinän istukka vaikuttais etten mä tunne liikkeitä mut eipä se tunnu vaikuttavan. Tai mistä mä tiedän miten paljon enemmän ja kovempaa mä niitä tuntisin jos se oiskin takaseinässä... :)

Ekat harkkasupistuksetkin on jo tuntuneet, nivusia vihloo ja lantiota särkee öisin. Jos herään (lue: kun herään) aamuyöllä 4-5 aikaan pissalle tai kuulen jokun äänen, mihin herään, niin en saa enää unta. Lantiota särkee, käsivarsi puutuu, jalat on levottomat... ja sitten en enää nukahda tai ehdin just nukahtaa niin herätyskello soi. Näin on käynyt nyt viimeiset päivät. Iltaisin olen ihan kuollut kun väsyttää niin kovasti.
Mut voi mun maha. Se kerää ilmaa ihan hirveesti! Iltaisin olo on turvonnut pallo, närästää ja röyhtäyttää ja pierettää. Ah. Hurmaavaa. :D

Sellaisia kuulumisia tänne. Että kevättä ja energistä keskiraskautta odotellessa...

huoh

Kylläpä voi ihmistä väsyttää. Onneksi nyt on perjantai!

Eilen olisi ollut jumppa, mutta päähän sattui, nivusiin sattui ja alapäähänkin vihloi ilkeästi joten päätin jättää väliin. Miten nämä liitoskivut alkavat jo nyt? Hmph.

Mutta huono olo on poistunut lähes kokonaan! Joskus jos ei ole syönyt kunnolla niin se saattaa yllättää, samoin joku tosi paha haju tekee myös sen. (vanha valkosipuli, hiki, tupakka, juopporenttu ect.)

Mutta uuvuttaa. Töissä ei ole stressaavaa ja työ on aika simppeliä toimistotyötä. Mutta se kaikki muu! Bussin odottaminen tuiskussa, lapsen hakeminen päiväkodista ja kiskominen pulkalla kotiin. (ne oli just sitten päättäneet hiekoittaa kävelytiet! eihän siellä sohjossa voi mitään rattaitakaan työntää... kele) Sitten lapselle ruokaa laittamaan ja kun olis lopulta aikaa leikkiä lapsen kanssa hetken aikaa niin ei vaan jaksa.

Mä tarviin lomaa.

Kunhan mun työssäoloehto tai mikäsenyton tulee täyteen ja oon oikeutettu palkalliseen saikkuun, käyn pyytämässä muutaman päivän työterveydestä. Pakko muutama päivä saada huilata. Olen kai siis jokaisen työnantajan painajainen. huoh.

Marian Maha

Lukaisin aamupalalla pikaisesti läpi uusimmassa Imagessa olevan Maria Veitolan vauvan odotuksesta tehdyn jutun. Kannen kuvassa Maria poseeraa ylpeän ja itsevarman näköisenä, kuvaa on ehkä hiukan retusoitu, varmasti ainakin vähän siloiteltu mahan kohdalta. Mutta ei siinä, jos minun alastonkuvani lätkäistäisiin lehden kanteen haluaisin että sitä myös hiukan tasoiteltaisiin. :)

En ole koskaan pitänyt Maria Veitolan mediapersoonasta. Se ärsyttää minua, ja sen takia en myöskään koskaan seurannut Maria Maria! -ohjelmaa. Joku siinä aina on minua ärsyttänyt. Kun avasin Imagen ja näin kuka tämän jutun Maria Veitolan odotuksesta oli tehnyt, niin naurahdin. No tietenkin Maria itse. Daa-a.

Sitten luin jutun läpi ja ymmärsin miksi hän halusi kirjoittaa sen itse. Kun vauvamaha on meille taviksillekkin jo sellainen syy udella hämmentävän yksityisiä asioita ja kosketella ja kommentoida mahan kokoa ja muuta yhtä ihanaa, niin kuinka rasittavaa se onkaan julkisuudessa elävälle henkilölle? Helpoimmalla pääsee kun pistää ison kuvan lehden kanteen, kirjoittaa ihan itse sellaisen jutun kuin haluaa ja asia on sitten sillä käsitelty.

Onnea siis vaan loppuodotukseen Marialle.

**

Onnea myös Ruotsi, sinne on syntynyt Vickanille ja Danskulle tyttövauva. Nonni. Nyt koko maa voi henkäistä helpotuksesta.

Meidän Tyttö

Nykyään saa lukea joka toisesta vauvalehdestä juttuja sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Mielestäni on todella hienoa, että jokaisen lapsen annetaan olla sellainen kuin on, ilman että sukupuolirooleja tyrkytetään. Mutta tässäkin asiassa voi mennä hyvin reippasti metsään.

Perheet, joissa lapselle ei kerrota omaa sukupuolta on mielestäni näitä hyvin kauas metsään meneviä. Sukupuoli on tärkeä osa lapsen identiteetin kehitystä! Lapsen kehitykselle on normaalia hämmästellä tyttöjen ja poikien eroja... siksi en oikeasti ymmärrä, millä nämä vanhemmat perustelevat tämän ratkaisun. Koska luonnollista se ei missään nimessä ole. Kyllähän jokaisessa maailman rodussa sukupuolella on merkitystä!

Kannatan tasa-arvoa ja lasten tasa-arvoista kohtelua riippumatta siitä, onko kyseessä tyttö vai poika, mutta fakta nyt vaan on, että meitä on kahta sukupuolta tässä maailmassa. Naiset ja miehet. Naiset on erilaisia kuin miehet ja miehet erilaisia kuin naiset. Ihan fyysisestikkin. Eikö olisi tärkeää opettaa mielummin lasta näkemään molemmat sukupuolet yhtä tärkeinä, toistensa täydentäjinä ja tämän maailman rikkautena, eikä niinkään jonain rajoittavana tekijänä?

Itse ainakin olen hyvin tyttömäinen ja naisellinen nainen. Rakastan koruja, hajuvesiä, meikkiä ja korkeita korkoja. Mielelläni jätän raskaammat työt tuolle miehelleni. Joku nainen kokee asiat toisin, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän naista. Siksi sukupuolella on merkitystä!

Tyttäreni on pian kolme vuotta. Hänen vaatekaappinsa pursuilee vaaleanpunaista. Mielelläni näkisin siellä muita värejä enemmän, mutta valitettavasti kauppojen hyllyt tursuilee vaaleanpunaista. No, eipä tuo ole iso asia. Jos hän saa valita sinisten ja vaaleanpunaisten housujen välillä, hän valitsee ne vaaleanpunaiset. En tiedä miksi. Ehkä hän vain pitää enemmän siitä väristä?

Tyttäreni myös katsoo silmä kovana kun meikkaan vessan peilin edessä. "Minäkin haluan meikata" sanoo pieni täydellisen kaunis tyttöni. Hän rakastaa koruja, pinnejä ja mekkoja. Hän on tyttö. Hän hoitaa nukkeja ja piirtää, osaa lukea aakkoset ja rakentaa legoilla. Jos tämä seuraava on poika, hän todennäköisesti pitää ihan eri asioista.

Haluan kasvattaa lapsestani itseensä uskovan, älykkään ja empaattisen yksilön. Pitää hän sitten isona tytöistä tai pojista, käyttää mekkoja tai nahkahousuja... kunhan hän on tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin on.

15+0

Käytiin tänään vielä kontrolliultrassa. Kaikki oli kunnossa. Virtsarakko löytyi, munuaiset myös vaikka niiden näkyminen oli vielä vähän vaikeaa, mutta lääkäri sanoi ettei näe mitään poikkeavaa. Lapsivettä oli normaalisti ja vauva voi hyvin. :)  Mutta hämmentävä uutinen - istukka etuseinämässä! Voikohan se jotenkin liikkua, kun tuntuu että nuo lapsen liikkeet mitä tunsin tosi aikaisin, ovat jotenkin vähentyneet... no, mitäpä tuosta. :)

Seuraava etappi on sitten iso mörkö rakenneultra rv 19+1. Mutta ehkä se ei nyt enää ole niin iso mörkö, kiitos tämän ahkeran ultraamisen. Nyt kyllä riittää vähäksi aikaa tämä ultrissa juokseminen.

Ihanko oikeasti?

Kerrottiin tuolle Typylle nyt sitten tämä ilouutinen, että äitin masussa kasvaa vauva. Voi miten toinen on innoissaan! Koko ajan kyselee, että onko vauva tässä kohtaa ja mitä se siellä syö ja saanko sen sitten syliin kun se syntyy.. pitkä on aika vielä pienellä odottaa.

Tuosta typystä tulee kyllä ihan paras isosisko. Se on kuitenkin vauvan syntyessä jo 3v 3kk, niin on omatoiminen ja osaa jo niin paljon tehdä kaikkea. Sillä on muutenkin luonnostaan sellainen vauvanhoivausvietti, tykkää paljon leikkiä nukeilla ja on innoissaan aina halimassa ja hoitamassa pieniä vauvoja.

Toivon, että suurin uhma olisi siihen mennessä ohi, että elosta tulisi mahdollisimman seesteistä. Mustasukkaisuutta tulee varmasti olemaan, eikös jokaisella jollain tasolla tule? Jännittää tietenkin se, miten sitä omaa aikaa osaa jakaa kahden kesken sitten. Varmasti isän rooli korostuu esikoisen kanssa kun äiti on usein niin kiinni vauvassa. Onneksi mieheni on hyvin osallistuva isä, joka kyllä leikkii ja touhuaa tyttönsä kanssa minkä ehtii.

Typy on kyllä niin ihana lapsi. Iloinen, huumorintajuinen, kiltti ja suloinen. Uhmaraivokohtaukset alkavat äkisti ja menevät yhtä nopeaan ohi (äitiinsä tullut). Minkähänlainen tästä toisesta tulee? Minkähänlainen suhde näille kahdelle kehittyy?

Istuttiin illalla sohvalla ja typy silitteli masua ja sanoi että tässä se vauva on. Kyllä täytyy sanoa, että tippa tuli siinä äitillä linssiin. Ihanko oikeasti tämä nyt on totta? Ihanko oikeasti vauvalla on kaikki hyvin? Ihanko oikeasti meistä tulisi elokuussa nelihenkinen perhe?

Parasta vertaistukea

Uusimmassa Kotivinkissä (3/12) on juttua blogiyhteisöjen vauvanteko-projekteista. Väkisinkin tunnen hiukan äidillistä ylpeyttä - olihan blogistanian ihka ensimmäinen projekti silloisen blogini Eli:naisen tarinoita alkuun sysäämä. En tiedä, onko minulla täällä yhtään lukijaa, jotka olisivat seuranneet tuota blogiani jo tuolloin. Aloitin Eli:naisen tarinoita -blogin ensimmäisen keskeytyksen jälkeen tunteiden purkua varten omaksi terapiamuodokseni. En olisi ikinä arvannut, kuinka suuri merkitys sillä vertaistuella tulisi olemaan, jonka sieltä löysin.

Minusta on niin hauskaa nähdä, että nämä projektit edelleen porskuttavat voimissaan mutta paljon jalostuneempina! Projekteissa on vielä enemmän sitä vuorovaikutteisuutta kun mukana on viikottaiset keskusteluaiheet ja -teemat ja sivuprojektit ja vaikka mitä... se tuki ja positiivinen kannustus mitä ryhmältä saa auttaa jaksamaan kuukaudesta toiseen, pettymyksestä toiseen. Ryhmä myös aidosti iloitsee muiden onnistumisista. Parasta vertaistukea!

Aluksi projekti ei ollut varsinaisesti lapsettomuudesta kärsivien projekti, vaikka heitäkin oli mukana. Itse sain ainakin ihan hurjasti tukea muilta projektilaisilta tuolloin vuonna 2008. Ja muutama ihka ensimmäisessä projektissa mukana olleista henkilöistä on edelleen hyviä ystäviäni ja olleet mukana kaikissa elmänvaiheissani näiden vuosien aikana. En olisi voinut silloin alkaessani kirjoittamaan blogia, että miten hienoja ihmissuhteita sitä kautta voisinkaan luoda!

********************************************************************

Ihka ensimmäisen vauvantekoprojektin Paksuna Wappuna alkusanat maaliskuussa vuonna 2008 kuuluivat näin:


"Uskon myös vakaasti että tulen raskaaksi ennen vappua. Tai se mulla on "tavoite". En kyllä hämmästy jos tavoite ei täyty. Sitten siirrän sitä Juhannukseen. Tai sitten kesän loppuun. Mutta tämän vuoden aikana on saatava uusi lapsi alulle tai... tai... sitten masennun. Päätän, että annan itselleni luvan masentua, jos ei tämän vuoden aikana onnista.
Masentuminen on so not like me."

Anniina kirjoitti 06.03.2008 - 07:29

Mä innostun ja saan positiivisia vaikutteita näistä sun jutuista ihan hirmuisesti :) Vappuna raskaana -projekti (tai tavoite) kuulostaa hyvältä, onpahan jotain mitä odottaa! Masennus is so not like me myöskään, tällaiset kirjoitukset pitävät pinnalla! :D 

Hanna kirjoitti 06.03.2008 - 10:00

Todellakin olen mukana vappuna raskaana -projektissa. Ei oo mitään mielenkiintoo vetää skumppaa teekkarilakista :D
Eikä me mitään masennuta, tietty me paukahdetaan paksuks heti tästä kierrosta ;)

*********************************************************************

Tämän jälkeenhän sitten tuli vielä Raskaana Rapuaikaan -projekti, josta sitten osuikin minulle plussa ja tuloksena oli ihana pieni tyttöni.

Muistatteko, ystävät rakkaat? :) Siitä on nyt aikaa melko tarkkaan viisi vuotta kun ensimmäinen projekti päräytettiin käyntiin...  mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut!



MUOKS.

Siis neljä vuotta... raskaus syö aivot. :p