mennään bussilla

Nyt kun olen taas työelämässä, matkustan bussilla päivittäin. Bussilla matkustaminen on joskus todella ärsyttävää - silloin kun palelee, väsyttää ja taivaalta sataa jotain märkää ja kylmää ja bussi on myöhässä. Mutta muuten minä pidän bussilla matkustamisesta.

Minusta on ihanaa, että saan joka päivä kahdesti sen 20-30 min aikaa kun voin vaan istua ja tuijottaa ikkunasta ulos ilman että tarvitsee tehdä tai ajatella mitään. Bussilla matkustaessa ei tarvitse ajaa tai keskittyä mihinkään, paitsi siihen, että painaa nappia oikeaan aikaan.

Bussilla matkustaminen on erilaista ruuhka-aikaan. Raskaana ollessa se on joskus myös ärsyttävää kun bussi on täynnä, ahdas ja täynnä erilaisia hajuja. Hajuvesiä, karkkia, mandariinia, tupakkaa, hikeä, alkoholia ym. Sitten on taas ne kerrat, kun olet melkein ainoa asiakas bussin kyydissä.

Minusta on hauskaa seurata ihmisiä, heidän tapaansa istua bussissa ja sitä, miten he suhtautuvat muihin ihmisiin. Jotkut hakevat kontaktia kanssamatkustajiin ja toiset sulkeutuvat välittömästi bussiin tullessaan: musiikki korvilla, ikkunapaikka, katse ulos ikkunasta. Se viestittää, että en halua keskustella ja kaipaan omaa tilaa. Minä olen usein sellainen matkustaja. Toki vastaan jos minulta kysytään, autan vaunut tai vanhuksen bussiin, mutta muuten olen sulkeutunut. Se on minun omaa aikaani ja haluan olla rauhassa.

Paljon riippuu myös siitä, millä bussilla kulkee. Jos matkustan kaupunkiliikenteen reittibussilla, se on täynnä meitä itseensäkääriytyneitä oman tilan valtaajia tai sitten iloisesti rupattelevia ja kikattelevia lukiolaistyttöjä. Jos matkustan seutuliikenteen bussilla, on siellä eri tunnelma. Se kiertää kirkonkylän kautta, josta mukaan tulee paljon myös ihmisiä "kyliltä". Ja nämä ihmiset tuntevat toisensa, tuntevat bussikuskin ja juttelevat mukavia ja vaihtavat kuulumisia.

Sitten ihan oma lukunsa on pitkän matkan bussit. Nyt en ole aikoihin kulkenut näillä, mutta minä pidän myös pitkän matkan busseista. Silloin kun matkustelin paljon Jyväskylän ja Oulun väliä, tuli tämä bussimatkustelu tutuksi. Tämä bussimatka kesti aina 5 tuntia suuntaansa. Varustauduin ostamalla lehden ja evästä. Minulla oli joko läppäri, josta katselin leffaa tai kirja mitä luin, tai lehti. Jalassa oli villasukat, korvissa napit ja musiikkia. Minusta oli ihanaa kiivetä bussiin, käpertyä kahdelle penkille kippuraan ja katsella maisemia, kuunnella musiikkia, syödä eväitä ja nameja, ja välillä lueskella lehteä, kipitellä bussin etuosaan katsomaan bussin oma lehtivalikoima, kipaista pysähdyspaikoilla pissalla huoltsikalla. Mutta silloin jos nämä pitkän matkan bussit olivat täynnä, ei matkustaminen niissä ollut ollenkaan kivaa.

Mutta bussilla matkustaminen itsessään on ihan mukavaa. Se kyllä minua bussilla matkustamisessa ärsyttää, että bussit myöhästelevät paljon, varsinkin ruuhka-aikaan. Ja myönnän, että olisi paaaaljon mukavampaa hakea lapsi hoidosta niin, että voisin hurauttaa autolla töistä päikyn pihaan ja siitä kotiin. Nyt minä odotan bussia (myöhässä taas!), matkustan päiväkodille, hyppään kyydistä ja haen typyn ja kävelen rattaita työntäen tai pulkkaa vetäen kotiin.

No, sellaista se on se bussilla matkustaminen. Toisaalta joskus ihan mukavaa ja joskus ihan arsesta.

tik-tak-tik-tak...

 Mikäs päivä tänään on?
Tiistai. Vieläkin.
Mikäs raskausviikko nyt onkaan?
Kymmenes. Vieläkin!

Tik-tak-tik-tak...

Voisko nyt aika kulua vähän nopeammin?

Toivon niin kovasti että tämä raskaus olisi normaali raskaus. Haluaisin niin kovasti saada vauvan, pienen tytön tai pojan jonka vauvansilmiin voisin tuijotella illan hämärissä. Tarttua pieneen nyrkkiin. Toivon sitä niin kovasti, että vatsa tuntuu olevan ihan solmussa ja varpaat kippurassa. Hiukset suorastaan kähertyy päässä kun toivon niin kovaa. En vaan millään jaksaisi taas surra.

Miten haluaisinkaan vauvan! Esikoisen kanssa vauvavuosi tuntui menevän niin kovin nopeasti ohi ja se oli täynnä pelkoa ja huolta ja omia riittämättömyyden tunteita. Uskon, että toisen kanssa olisi ihan erilaista olla. Sitä ei stressaisi niin paljon kaikkea, eikä odottaisi niin kovin jokaista kehitysvaihetta kuin esikoisen kanssa.

Miten haluaisinkaan viettää päiviä lasten kanssa kotona. Touhuten ja kotihommia tehden. Vaikka tiedän, että sekään ei olisi aina helppoa ja ihanaa ja ei missään nimessä yhtä ruusuilla tanssimista. Sitten pitäisi osata jakaa aikaansa ja rakkauttaan kahdelle lapselle tasaisesti. Jaksaa kuunnella esikon uhmaamista ja vauvan itkua. Mutta silti.

Ja miten ihanaa olisikaan, että Typy saisi sisaruksen. Jonkun, johon luoda tärkeä suhde ja joka pysyisi kiinnekohtana elämässä vaikka joskus vanhemmat poistuvat. Ja myös siksi haluan toisen (ja miksei joskus sen kolmannenkin) että haluan joskus myös lapsenlapsia. Haluan Typyn saavan kunnollisen perheen. Suvun.

Miten hitaasti aika voikaan kulkea! Viikot suorastaan matelee! En pysty mitenkään rauhoittumaan tai rentoutumaan ennen kuin se nt-ultra on takanapäin. Kävin lukemassa vanhoja tekstejä, ja kun esikoista ultrattiin, näkyi munuaiset ja rakko selvästi nt-ultrassa. Kaksi viikkoa! Miten mä voin odottaa vielä kaksi viikkoa?! Häh? Tämä tuntuu olevan yhtä kidutusta. En pysty keskittymään työhön ja tuntuu että teen kaiken muunkin ihan puolinaisesti. Paha olo muistuttaa myös koko ajan että ihan tavallisessa elämäntilanteessa ei tässä olla, vaikka joskus sitä vähän yrittäisikin.

Ainakin tämä hyvin raskaanaoleva olo kertoo sen, että raskaana ollaan ja siellä joku olla möllöttelee. Ei ainakaan ole tuulimunaraskaus eikä kohdunuloinen. Eikä varmasti keskeytynyt keskenmeno. Niitä en oikeastaan edes ole kovin paljon pelännyt.

Olipas taas ailahtelevaa tekstiä. No, ailahtelevat on ajatkin. Kunhan tästä paniikkipaskahalvauksesta päästään niin lupaan, että täällä puidaan jotain kivaakin välillä.

uskomatonta

Lueskelen paljon blogeja. Odotuksesta, odotushaaveista ja tietenkin sitten siitä perhe-elämästä. Kun silmiini osuu blogiteksti jossa lasta jo odotellaan pian syntyväksi, en usko että pääsen itse kirjoittamaan samasta aiheesta. En osaa kuvitella, että ensi heinäkuussa pohdiskelisin täällä synnytystä tai kotiutumisvaatteita.

Tänään alkoi 10. raskausviikko, eli tänään viikkoja on yhteensä 9+0. Olo on sellainen kuin tässä vaiheessa kai kuuluukin olla; hiukan etova, käsittämättömän väsynyt ja hormonit saa itkun partaalle ties mistä syystä milloinkin. Olen myös peloissani, vaikka ultraan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ultrat ovat ne suurimmat kammotukset minulle.

Harkitsen dobblerin tilaamista, vaikka en ole koskaan aiemmin sellaiseen halunnut sijoittaa. Mutta kun. Ainakin voisin metsästellä niitä sydänääniä sitten. Minun on vaikea keskittyä tähän uuteen työhön, olen puolet työajasta ihan muissa maailmoissa. No, eipä minulla toistaiseksi ole mikään kovin kiireellinen aikataulukaan ollut, että aikaakin tälle muulle pohdiskelulle on. Saisi nyt alkaa hommat toden teolla niin en ehtisi pohdiskella tätä koko ajan.

Olen eräässä fb-ryhmässä, jossa on muita elokuista lasta odottavia. Siellä on tullut eteen monia tuulimunaraskauksia, keskenmenoja ja vaikka mitä. Mutta suurin osa samoilla viikoilla kanssani olevista pohtii hankintoja vauvaa varten, he ovat jo ostaneet vaatteita tai sittereitä. Minä en edes osaa kuvitella että tämä oikeasti olisi totta. Jotenkin olo on vähän sellainen, että been here, done that. Neljäs kerta menossa - tää on ihan tuttua kauraa. Periaatteessa. Nyt on tosin ensimmäinen kerta, että tiedän meillä olevan tässä isompi riski kuin vain sattuman oikku.

Minä niin toivon, että tämä kevät olisi kevyt ja aurinkoinen. Sellainen, että voisin tuijottaa työpaikan ikkunasta haaveillen ulos aurinkoon ja silitellä vauvamasua. Miettiä seisomalautaa rattaisiin ja suunnitella ensisängyn vuokraamista. Mutta kun en vaan osaa uskoa siihen. En uskalla uskoa siihen.

Mutta onko se kipu kuitenkaan vähäisempi, jos tässä huonosti käy, olin sitten jo ehtinyt suunnitella ja uskoa tai en? Mistähän löytäisin sen pienen luottamuksen murenen että osaisin nauttia tästä? Ehkä minun on pakko vain odottaa sinne nt-ultraan. Ja helvetti että se pelottaa.

please, please

Itsepä lähdit - suuta hevosenkengälle sitten vaan!

Olen saanut nyt hyvän työpaikan. Tässä työssä olisi etenemismahdollisuuksia, haasteita ja työ on mielenkiintoinen ja kuin minua varten tehty. Ja olen myös raskaana.

Miksi tunnen niin suurta syyllisyyttä?

Olisiko minun pitänyt kieltäytyä hienosta ja hyvästä työpaikasta vain siksi, että olin juuri saanut kaksi viivaa testiin? Ei tietenkään. En usko itsekään sellaiseen. Minulta vain odotetaan täällä kovin paljon. Odotetaan, että minä olen pysyvä ja pitkäaikainen henkilö tässä tehtävässä. Minulle suunnitellaan koulutuksia ja vastuualueita.  Minun odotetaan korjaavan minua edeltäneen työntekijän aiheuttamat tuhot ja vaikka mitä. Jos en olisi raskaana, olisin innoissani siitä kaikesta, mitä tämä työ voisi minulle tulevina vuosina tarjota.

Tähän työhön haki noin 140 henkilöä laidasta laitaan; oli suihkumaalareita, yhteisöpedagogeja, tradenomeja, yksi pappi ja jopa filosofian tohtori. Ja sitten tähän valittiin minut.  Monta henkilöä haastateltiin ennen minua ja kukaan ei kuulemma ollut sopiva. Onko sitten reilua, että juuri kun he ovat löytäneet henkilön, jolle työ sopii kuin nenä päähän, tämä ilmoittaakin muutaman kuukauden kuluttua että jää pian äitiyslomalle! Olisipa tämä työ ollut vakituinen paikka niin voisin palata tähän myöhemmin. Mutta kun ei ole. Minulla on vuoden sopimus.

Eihän elämää voi laittaa odottamaan. Elämää ei voi aikatauluttaa. Sen olen oppinut viimeisinä vuosina, että mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Jos minun pitäisi valita työn ja perheen perustamisen väliltä, valinta olisi helppo. Toivon kyllä, ettei sellaista valintaa tarvitsisi tehdä.  Haluaisin niin kovasti olla luottamuksen arvoinen tässä työssä. Onko se väärin, että minua harmittaa, että tämä työmahdollisuus tuli juuri nyt?

Miksi perheen perustamisen ja työelämän yhdistäminen on edelleen Suomessa näin vaikeaa? Jos nuorille naisille myönnettäisiin enemmän vakituisia paikkoja, ei tarvitsisi kokea syyllisyyttä jäädessään lyhyestä työstä äitiyslomalle eikä tarvitsisi pitkittää lasten hankintaa taloudellisen epävarmuuden takia. Tästähän osittain johtuu tämä kohonnut ensisynnyttäjien ikä Suomessa, joka taas puhuttaa.

No, ainakin minulla on sitten työpaikka johon palata jos tässä raskaudessa käy huonosti ja joudun sairauslomalle. Olisi, voisi, pitäisi. Jossittelua kaikki tyynni.

Tätähän minä halusin – hyvän työpaikan ja raskauden. Miksi siis valitan?

pöh

kirjoitin tosi pitkän tekstin, hävitin kaiken kun sähläsin.

Et joku toinen kerta sitte.

murh.

no eihän mulla oo mitään päällepantavaa

No eihän mulla oo mitään vaatteita! Kaikki (no ne kivoimmat) housut puristaa jo. Äitiyshousuja en suostu vielä laittamaan, koska sitten näytän siltä kuin olisin viikolla 18 raskaana enkä viikolla 8. Paitoja silitin muutamia. Ne on nuhjuisia.

Mun on päästävä vaateostoksille! Mut housuja ei oo kyl paljoo järkeä ostaa tässä vaiheessa...

Onko liian aikaista nykäistä äitiyshousut jalkaan?! äääh... on kyllä.

Työni on kuitenkin sellaista toimistotyötä, missä tarvitaan siistit vaatteet. Haaveilen siitä, että pukeudun kauniisti ja siististi, mutta kuitenkin persoonallisesti. Jos oisi rahaa miten paljon vaan niin se ois helppoa... Mutkun typykin tarvii vaatteita. Mokoma kun kasvaa koko ajan ja housut jää lyhyiksi ja paidat myös. Missäs välissä mä itselleni ostaisin...

Nuhjuisen kotiäidin vaatekaappi. :/

No ehkä mä jotain riepuja löydän päälleni ensi viikoksi. Sitten on pakko käydä hakemassa jotain uutta!